Consequence of Sound raportoi Pearl Jam -kitaristi Mike McCreadyn haastatelleen Red Hot Chili Peppersin bassotaiteilija Fleaa SiriusXM:n Pearl Jam Radiolle aiemmin tällä viikolla. Keskenään vanhojen tuttujen rokkareiden kesken puhetta riitti tietysti aiheesta kuin aiheesta, mutta jutun kääntyessä 90-luvun rock-skeneen, Flealla oli tarjota muutamia nykyaikaa ei-niin-mairittelevia kommentteja. Muun muassa siihen, millaisia rock-hommat olivat 90-luvun alkupuolella, mies otti kantaa seuraavin sanakääntein:
– Muistan vain olleeni todella innostunut päästessäni soittamaan Pearl Jamin ja Smashing Pumpkinsin kanssa, koska se oli jännittävää aikaa rockmusiikille. Usein, erityisesti nykyisin, näen rockin monilta osin kuolleena genrenä. Mitään pois ottamatta meiltä tai Pearl Jamilta, sillä luonnollisestikin uskon että olemme edelleen relevantteja ja energisiä bändejä. Mutta jos olet nuori nykypäivänä ja haluat perustaa rokkibändin, homma menee näin – kun me olimme mukuloita ja sanoin haluavani soittaa rokkia ja aion omistaa elämäni sille, sain vastaukseksi: ”Olet järjiltäsi, ihan hullu. Et tule ikinä saamaan kunnollisia töitä. Mitä oikein meinaat? Pilaat elämäsi”.
Vitut siitä, ajattelin. Tätä minä haluan tehdä, tämä on minulle tärkeää. Löysin kotini. Olen ollut outo, neuroottinen ja yksinäinen susi koko ikäni. Olin aina se pentu jolle haistateltiin koulussa ja punk rock tarjosi minulle kodin. Mutta nykyään kun päätät perustaa bändin, asia menee näin: ”Ai kuinka kiva, hommataanpa sinulle imagokonsultti, lakimies ja manageri ja katsotaan mitä saadaan aikaan. Tämä on sinulle hieno mahdollisuus kääriä vähän tuohta, juniori”.
Olisiko liioiteltua sanoa, että viime aikoina muutamien vanhemman liiton rock-kukkojen puheissa on ollut havaittavissa hienoista nykymenon vierastusta?