Taru Semifinalin herrasta – Tavastian sivuklubin päällysmies Tomi ”Roudi” Hämäläinen tekee työtä, jolla on tarkoitus

Soundi tapasi Tavastian kyljessä jo 24 vuotta toimineen Semifinal-klubin perustajan ja ohjelmavastaavan, legendaarisen Tomi ”Roudi” Hämäläisen. Roudi kertoi, kuinka ajautui johtamaan Helsingin tärkeintä rockluolaa, joka tarjoaa yhä viikoittain ponnistuslaudan lupaavimmille debytanteille.
2.3.2017 11:06

Teksti: Teppo Vapaus

Kun olin teini-ikäinen, minulla oli bändini kanssa sama unelma kuin muilla soittajilla, jotka aloittelivat uraansa nuorisotaloilla: Semifinaliin kun pääsisi keikalle!

Tavastian yhteystiedoista löytyi buukkaaja ”Roudin” puhelinnumero ja sähköpostiosoite, mutta tämä kaukainen hahmo ei koskaan vastannut yhteydenottoihin. Hän asettui nuoren miehen rockmystiikassa samaan rintamaan kuin vaikkapa valokuvaaja Nauska, joka oli pelkkä nimi tuolla jossain – osa jotain coolimpaa yhteisöä ja ympäristöä, johon ei vielä Tikkurilan treenikämpältä tai Länsi-Pasilan nuorisotalolta käsin saanut kosketusta.

15 vuotta ja vähintään yhtä monta Semifinalin keikkaa myöhemmin Roudilta on ensiksi pakko kysyä, kuinka hänestä tuli Roudi?

Hanoi Rocksin roudari Puosu sanoi, että jos sä haluat käyttää tuota nimeä, sä tulet messiin tekemään yhden keikan. Kävin sitten roudaamassa Lepakolla kerran Hanoin kamoja, ja se oli siinä.
– Roudi Hämäläinen

– Meillä oli rippileirillä sellainen nuotioilta, ja mä kavin hakemassa majalta akustisen kitaran ja bongot. Kun palasin nuotiolle, sanoin, että täältä tulee roudari. Sen jälkeen frendit alkoi kutsua mua roudariksi. Mä olin, että ääh, onpas nimi.

Nimi jäi elämään, mutta se vaati vielä siunauksen korkeammalta taholta.

– Legendaarinen roudari Puosu työskenteli silloin Hanoi Rocksin kanssa, jotka olivat mun frendejä. Puosu sanoi, että jos sä haluat käyttää tuota nimeä, niin sä tulet messiin tekemään yhden keikan. Mä kävin sitten roudaamassa Lepakolla kerran Hanoin kamoja, ja se oli siinä. Jossain kohtaa nimi lyheni Roudiksi, ja se on sitten ollut painolastina tähän päivään saakka, Hämäläinen hymyilee.

Kuvat: Kalle Keskinen

Hengailua Lepakolla

Roudi oli mukana kuvioissa, kun Lepakko vallattiin vuonna 1979. Lepakon piireissä hän pyöri kunnes täytti 18 ja Tavastian ovet aukenivat.

Minkälaisena Roudi muistaa Lepakon skenen?

– On hirveän vaikea ainakaan hymyilemättä puhua mistään skenestä. Lähinnä siinä oli Jarmo, Repe ja mä, hän nauraa.

Kuulostaa Hectorin biisiltä.

Punkvuosina kasvaneet näkevät asiat tietyllä tavalla. On kestävä visio siitä, miten asiat kuuluisi tehdä ja miten niiden kuuluisi olla. Siihen liittyy vahva do it yourself -asenne, hyvässä ja pahassa. Ehkä kuitenkin etenkin hyvässä.

– Nimenomaan. Me oltiin kaveriporukka, ja seurattiin, mitä tapahtuu. Toki me tultiin sitten kimpassa osaksi suurempaa yhteisöä ja skeneä, joka tarkoitti punkia ja uutta aaltoa. Se leimasi meidän sukupolvea ja tekemisiä jatkossakin. Varmasti myös sitä, mitä teen nykyään, Roudi kertoo.

– Tekemisen mentaliteetti on syntynyt punkin ja uuden aallon filosofiasta. Punkvuosina kasvaneet näkevät asiat tietyllä tavalla. On kestävä visio siitä, miten asiat kuuluisi tehdä ja miten niiden kuuluisi olla. Siihen liittyy vahva do it yourself -asenne, hyvässä ja pahassa. Ehkä kuitenkin etenkin hyvässä.

Roudi toteaa olevansa oman tiensä kulkija ja joutuu pohtimaan pitkään, kun kysyn, ketkä olivat nuorelle Hämäläiselle esikuvia ja suunnannäyttäjiä.

– Idoleita toki oli. Isokynä Lindholm, Varosen Tumppi ja Pellen koko porukka. Ne eivät olleet tuhottoman paljon mua vanhempia, mutta sen verran kuitenkin, että niitä katsoi vähän ylöspäin. Ne opettivat jotain juttuja omalla olemuksellaan ja tekemisellään.

Roudi kertoo laulaneensa nuorena bändeissä vain siksi, että kaverit pyysivät. Varsinaista paloa, sanomisen tarvetta tai lahjakkuutta muusikkouteen ei ollut. Sen sijaan hän oli kyllä fanaattinen musiikkidiggari ja syöksyikin Lepakon aikojen jälkeen Tavastialle ja musiikkialalle dj:nä.

– Musta tuntui, että on pakko päästä soittamaan niitä biisejä ja kertomaan niistä ihmisille. Dj:n työssä on aina kansanvalistuksellinen aspekti, Roudi toteaa.

Myös kirjoittaminen oli ja on aina ollut Hämäläiselle erityisen tärkeää. Hän teki joitain lyriikoita kimpassa Havana Blackin ja Hearthillin kaltaisten bändien kanssa, mutta runosuoni ehtyi.

Myöhemmin, 1980-luvun lopulta alkaen, Roudi kirjoitti kymmenisen vuotta Rumbaan. Pitkää uraa keikkabuukkaajana hän ei koskaan suunnitellut tai varsinaisesti valinnut.

Semifinalin syntymä

Juhani Merimaa ja Pekka Görman perustivat Helsingin Rock & Roll Oy:n vuonna 1991. Tuolloin jo 1970-luvun alusta asti Tavastia-klubin nimellä toiminut tanssipaikka jalostui elävän rockmusiikin mekaksi.

Semifinalin tilat toimivat parin ensimmäisen vuoden ajan Tavastian alabaarina, jonne oli kulku Tavastian lavan yleisöstä katsottuna vasemmalta puolelta. Silloin tällöin alabaarissa oli pop-up-tyyppisiä liveiltamia, Cave-klubeja tai esimerkiksi Kingston Wallin omia klubeja.

Muistan elävästi, kun Ultra Bra oli täällä, ja siinä sitten 12 tai 13 kaveria hyppäsi lavalle. Meillä oli Tac Bulletin 10-kanavainen mikseri ja aloin katsoa, että mitäs tässä oikein tarvitaan. Tässä on nämä yhdeksän mikkiä, se on maksimi.

Tila alkoi kuitenkin menettää merkitystään alabaarina, ja samaan aikaan uusia bändejä syntyi kuin meren mutaa. Demokasa Juhani Merimaan työpöydällä kasvoi mahdottomaksi käsitellä.

– Tuli esille tarve, että pitäisi olla pienempi venue ja sitä pyörittämään joku, joka helpottaa Mertsin urakkaa, Roudi kertoo.

Ravintola Ilveksen tiskillä Juhani Merimaa ja Pekka Görmän sitten koputtivat Roudia olkapäälle ja kysyivät, saattaisiko häntä kiinnostaa.

– Mä olin ollut siinä vaiheessa jo 12 tai 13 vuotta hyvin aktiivinen alalla. Sillä kokemuspohjalla saattoi olettaa, että pystyisin laittaa tällaisen projektin liikkeelle, Roudi kertoo.

Ja niin hän pystyikin. Päiväkausien väännön ja pohdinnan päätteeksi Roudi löi lukkoon uuden venuen nimen: Semifinal.

Ovet avattiin perjantaina 3. joulukuuta 1993, kun lavalle nousi vielä suhteellisen tuntematon katurockbändi The 69 Eyes. Seuraavana iltana stagella oli juuri uransa aloittanut Suburban Tribe. Tästä alkoi hidas mutta varmalla otteella edennyt paini uuden keikkapaikan lanseeraamiseksi keskellä ankeinta lamaa.

Ensimmäiset neljä vuotta Roudi miksasi itse lähes kaikki keikat.

– Mä olen todella arvaamaton äänimies, Roudi nauraa.

– Mutta oli pakko. Muistan elävästi, kun Ultra Bra oli täällä, ja siinä sitten 12 tai 13 kaveria hyppäsi lavalle. Meillä oli Tac Bulletin 10-kanavainen mikseri ja mä aloin katsoa, että mitäs tässä oikein tarvitaan. Tässä on nämä yhdeksän mikkiä, se on maksimi. Mulla ei ollut mitään taustaa siihen hommaan. Mutta tein sitä neljä vuotta. Tämän kokemuksen myötä kunnioitan hyviä ääniteknikkoja ehkä vielä enemmän kuin moni muu.

Kiksejä ja syvempää viisautta

Semifinal täyttää tämän vuoden lopulla 24 vuotta. Tila ja konsepti ovat pysyneet koko ajan samoina, eivätkä ne ole muuttumassa miksikään.

Roudi toteaa, että Semifinalissa on jopa suhteettoman iso lava verrattuna klubin kokoon. Tämän ansiosta bändien on kiva vetää, ja yleisö näkee esiintyjät hyvin. Semifinal palvelee ja kunnioittaa niin artistia kuin yleisöä.

Miten yleisön liikehdintä on elänyt kuluneen 24 vuoden aikana?

– Mä uskon, että jengin määrä on pysynyt ihan samana tai jopa vähän kasvanutkin. Mutta tällä samalla sapluunalla tehdään nykyään Stadissa laajemmalla kattauksella juttuja. Eli on yksinkertaisesti enemmän keikkamestoja, jotka tekevät samaa kuin me. Yleisöpotti jakautuu meidän kaikkien kesken, Roudi miettii.

– Ihan hyvin me silti saadaan porukkaa paikalle, ei ole mitään valittamista. Mutta eron huomaa. Esimerkiksi 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun puoliväliin oli sellainen kymmenen vuoden jakso, että meillä oli vain pari kilpailijaa. Totta kai meille riitti silloin enemmän yleisöä.

Sanotaan niin, että olen sinut itseni kanssa. Onhan se selvää, että intohimo tasaantuu ihmisen vanhetessa. Mutta ehkä se muuttuu jonkinlaiseksi syvemmäksi viisaudeksi, jolla hommia sitten jatketaan.

Roudi toteaa, että bändi on itsessään aina se asia, joka joko saa yleisön liikkeelle tai sitten ei. Sellaisiakin musiikkifaneja hän silti yhä tunnistaa, jotka pyörivät mestoilla keikasta toiseen.

– Mutta se on todella pieni porukka. Mä olin itse aikanaan sellainen. Ja säkin olet varmasti ollut. Siitä porukasta aika iso prosentti päätyy varmaan lopulta tälle alalle töihin: keikkamyyjäksi, buukkaajaksi, levy-yhtiöön hommiin tai kirjoittamaan Soundiin.

Niin, joitain ihmisiä musiikki pyörittää ja vetää puoleensa kestävästi.

– Mä olen elävä esimerkki siitä. Karu kohtalo, Roudi nauraa.

Tunnetko yhä intohimoa työtäsi kohtaan?

– Sanotaan niin, että olen sinut itseni kanssa. Onhan se selvää, että intohimo pikkaisen tasaantuu ihmisen vanhetessa. Mutta ehkä se muuttuu jonkinlaiseksi syvemmäksi viisaudeksi, jolla hommia sitten jatketaan, Roudi miettii.

Osaatko analysoida, mikä pitää sinut tässä ammatissa? Saatko yhä kiksejä, ja mikä niitä tuottaa? Kova keikka?

– Se on nimenomaan se. Siihen riittää yksi ainoa hyvä keikka, jolla huomaa, että bändi toimii kuin tauti ja jengillä on ihan pirun hieno fiilis. That’s it. Siinä unohtuu hyvin äkkiä tylsistyminen tai synkemmät ajatukset. Ne ovat sellaisia vitamiinipommeja, jotka auttavat jaksamaan.

Joku Ursus Factoryn keikka pitkän työpäivän perään?

– Juuri niin. Bäng! Näinhän se menikin! Tästä tässä on kyse.

Tavastian perheen arvomaailma

Semifinal on tarjonnut kautta vuosien mahdollisuuden sadoille ja taas sadoille bändeille kokeilla siipiään legendaarisen Tavastian eräänlaisella farmiklubilla. Vaikka Semin lavalle nousee useimmiten vielä tuntemattomia akteja, laaduntarkkailussa ei tingitä.

Roudi vastaanottaa päivittäin noin kaksikymmentä keikkatarjousta, joiden analysointi on hänen keskeisintä työtään: jatkoon vai ei? Kaikki yhteydenotot tsekataan läpi, mutta on itsestäänselvää, että suurin osa ei koskaan saa vastausta.

Kenties kiinnostavin tapa tutkia sitä, minkälaiset aktit ovat läpäisseet Roudin seulan, on katsoa, missä Semifinalin siipiensä alle ottamat lahjakkuudet ovat vuosia myöhemmin.

Lista Semissä debytoineista tai keikkauraansa rakentaneista menestyjistä on loputon: HIM, Disco Ensemble, Lapko, Ultra Bra, Zen Café, Egotrippi, Jonna Tervomaa, Manna, Mirel Wagner, Maj Karma, Mokoma, Kotiteollisuus ja niin edelleen. Lisäksi lukuisissa historian hämäriin hävinneissä bändeissä Semifinalissa soittaneet musikantit ovat myöhemmin kasvaneet ammattimuusikoiksi tai isojen bändien avaintekijöiksi. Se todistaa Semifinalin arvon elävän musiikin kentällä.

Siinä, mitä me tehdään, on ideansa. Sitä tarvitaan, ja sillä on tarkoitus. Koko homman pohjavireenä on taiteen alan kunnioittaminen ja sitä tekevien ihmisten kunnioittaminen. He myös kunnioittavat sitä, mitä me teemme. Syntyy vuoropuhelu.

Kuten todettu, olen itsekin veivannut keikan jos toisenkin Semifinalissa. Koskaan mestaa ei ole myyty loppuun tai edes lähes äärilleen, mutta olo on aina ollut kuin palaisi kotiin.

Semissä saa olla se taiteilija joka on, ja onnistuneeseen iltamaan riittää se, että hoitaa tonttinsa asiallisesti ja vetää hyvän keikan. Ei tarvitse pelätä olevansa buukkaajalle taloudellinen pettymys.

Roudi tunnustaa, että Tavastia sekä työyhteisönä että taloudellisena kokonaisuutena mahdollistaa Semifinalille hieman keskivertoa idealistisemman lähtöfilosofian.

– Se on ihan selvää. On selkeitä synergiaetuja, mitä me saadaan siitä, että ollaan Tavastian kanssa samaa suurta perhettä. Lähtökohtaisesti tämän pitää pyöriä omillaan ja olla plusmerkkistä, mutta Tavastian ansiosta me ei olla heti kusessa, jos tulee heikompia hetkiä.

Roudi toteaa, ettei Semifinal ole mikään kultakaivos.

– Mutta siinä, mitä me tehdään, on ideansa. Sitä tarvitaan, ja sillä on tarkoitus. Koko homman pohjavireenä on taiteen alan kunnioittaminen ja sitä tekevien ihmisten kunnioittaminen. He myös kunnioittavat sitä, mitä me teemme. Syntyy vuoropuhelu. Kun meille tulee bändi, joka on käynyt täällä pitkään, se tuntuu oikeasti siltä, että olemme samaa perhettä. Sitä on vaikea selittää.

Koko Tavastian omaa perhettä ohjaa tietty sisäsyntyinen arvomaailma. Roudi kertoo, ettei siitä ole koskaan tarvinnut erikseen palaveerata tai sopia. Sen myös sisäistävät taloon tulevat uudet työntekijät.

– Jos nyt ajatellaan jotain nuorta bändiä, joka tulee meille ensimmäiselle keikalleen ja ne vähän sähläävät ja koheltavat siellä… Vaikkei ehkä itse enää muistaisikaan sitä fiilistä, niin jos vähän kaivelet, niin kyllä sinä löydät sen. Että ai perkele, kyllä se oli kivaa!

– Me ajatellaan, että pidä tämä mielessä äläkä pilaa sitä fiilistä toisilta. Silloin hyvä fiilis kokonaisuudesta tarttuu ja vie mukanaan. Me pyritään välttelemään sellaista ikävää kyynistymistä niin pitkälle kuin mahdollista.

Kiitämme Roudia ja Semifinalia kuluneesta 24 vuodesta ja toivotamme onnea matkaan seuraavalle 24 vuodelle!

Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/17.

Lisää luettavaa