– Kun uuden albumin työstäminen alkaa, me halutaan aina löytää tekemiseen joku uusi kulma. No, tällä kerralla tämä ”uusi kulma” -ajattelutapa lähti ihan käsistä. Eihän tekemisessä juuri muuta ollutkaan!
Basisti Toni ”Ontto” Hietamäen kommentti tuntuu hieman yllättävältä, mutta hänen vieressään istuvan laulaja-kitaristi Juho ”Jun-His” Vanhasen nyökkäilyt eivät anna aihetta epäilyksiin: kyse ei ole mistään toimittajaa vedättävästä vitsistä.
Lausahdus yllättää erityisesti sen vuoksi, että lokakuussa ilmestyvä Oranssi Pazuzun kuudes albumi Muuntautuja kuulostaa sataprosenttisen loogiselta jatkumolta vuonna 2007 perustetun alkemistikollektiivin aiemmille (Muukalainen puhuu (2009), Kosmonument (2011), Valonielu (2013), Värähtelijä (2016) ja Mestarin kynsi (2020)) tutkimusmatkoille.
Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että äkkiväärän Muuntautujan raakkuva äänimassa vyöryy päälle entiseen malliin: huuruisen raskaasti, eeppisen levottomasti, kirskuvan suttuisesti, hahmottoman loogisesti, pelottavan puhdistavasti, ritualistisen synkästi ja maanisen klaustrofobisesti.
Yleisö ympäri maailman
Oranssin Pazuzun mystinen kuolonkorina ei siis edelleenkään ole ihan kaikkien mieleen. Mutta toisaalta varjoisilta kujilta löytyy koko joukko kulkijoita, jotka löytävät tämän soonisen myrskyn ytimestä oman epäpyhän temppelinsä.
– Jos meidän musa on tarkoitettu joillekin, niin varmaankin sitten heille, jotka haluavat tutkia vähän syrjäisempiä kulmakuntia, hymähtää Vanhanen.
Oranssin Pazuzun musiikilliset tutkimusmatkat näyttävät välillä resonoivan hieman yllättävissäkin suunnissa. Esimerkiksi Metallica-kippari James Hetfield on tunnustanut Pazuzu-intoilunsa.
– Aika paljosta on kiittäminen internetiä. Monet bändit ja muusikot ovat valittaneet netin tuhonneen levymyynnin, mutta meidän kohdalla homma on melkeinpä päinvastoin, nyökkää Vanhanen.
– Ei niin pientä kyläpahasta taida ollakaan, josta ei löytyisi yhtä tai kahta erikoishahmoa. Tällaisten tyyppien tavoittaminen ilman internetiä olisi tietenkin äärimmäisen haastavaa.
Ja kun erikoishahmot kerääntyvät yhteen, niitä onkin yhtäkkiä paljon.
– Takavuosilta löytyy keikkoja, joita voi kutsua jopa merkkipaaluiksi. Soitettiin esimerkiksi Puolassa OFF-festivaalilla kesällä 2014, ja se oli meidän ekoja vähän isompia keikkoja ulkomailla. Runtattiin jotain viidentoista minuutin mittaisia psykedeelisiä äänimyrskyjä, ja esiintymispaikkana toiminut teltta oli ihan täynnä innostunutta jengiä. Kyllä se kieltämättä avasi silmiä ihan uudella tavalla, että tällaisellekin kamalle löytyy yllättävän paljon kuulijoita, sanoo Hietamäki.
– Roadburn-keikat Hollannissa ovat toki oma lukunsa. Kun tapahtumassa tuli takavuosina vierailtua asiakkaana, kyllähän siellä tietenkin tajusi, että Pazuzun juttu voisi upota tälle jengille. Niinhän se sitten myöhemmin upposikin, lisää Vanhanen.
Entä vanhemmat Pazuzu-levyt? Löytyykö niiden joukosta erityisen tärkeitä onnistumisia?
– Valonielun aikoihin alettiin oikeasti tajuta, mitkä ovat meidän vahvuuksia. Tuli esimerkiksi vähän pidempiä biisejä ja enemmän jumitusta sekä erikoisia äänimaisemia. Niin, ja olihan se myös ensimmäinen albumi, joka tehtiin oikeassa studiossa, naurahtaa Hietamäki.
– Toisaalta kaikki levyt ovat äärimmäisen tärkeitä Pazuzu-universumin osasia. Kun lähdetään seikkailemaan kohti seuraavaa albumia, pyritään tekemään aina uutta ja kiehtovaa, mutta silti tekeminen nojaa aina edellisiin prosesseihin. Pazuzu-maailma on iso kokonaisuus, eikä yksi vähän väärällä tavalla vinksahtanut verso – mittarilla tai toisella – ole meille mikään iso katastrofi. Kun virheistä ottaa opiksi, on jatkossa aina helpompaa, hymähtää Vanhanen.
Prosessi palasiksi
Moneen suuntaan kurkotteleva Muuntautuja saattaa hyvinkin olla Oranssin Pazuzun mestariteos – tai ainakin yksi niistä. Se puolestaan on sataprosenttisen varmaa, että levyn versot punottiin yhteen uudella tavalla – kuten jo aiemmin todettiinkin.
– Periaatteessa räjäytettiin palasiksi koko tekemisen prosessi. Tuntui siltä, että meidän pitää tehdä niin, että oma mielenkiinto työskentelyyn säilyy riittävän intensiivisenä, basisti nyökkää.
– Aiempi materiaali on syntynyt melko perinteisellä tavalla. Ensin ollaan jammailtu yhdessä soittokämpällä ja biisit ovat rakentuneet siinä sivussa. Sitten on menty studioon… Nytkin mentiin studioon, mutta sitä käytettiin ikään kuin instrumenttina. Toisin sanoen nauhoitettiin suuri määrä alustavia ideoita – kiehtovaa soonista mönjää – monen eri session aikana, ja sen jälkeen alettiin rakentaa aihioista kokonaisia kappaleita.
Uusi työskentelytapa osoittautui varsin hitaaksi, mutta mitään kiirettä ei toisaalta ollut.
– Kuunneltiin ja analysoitiin studiossa nauhoitettuja pätkiä, ja etsittiin niiden ytimiä. Joskus ne löytyivät helposti, toisinaan runnottiin aihiot uudelleen atomeiksi, Vanhanen kuvailee.
– Varsin kiinnostavaa oli se, että omiin nauhoituksiin pystyi suhtautumaan ikään kuin ulkopuolisena. Että katsohan vaan, tuossahan on kiinnostava rytmi, viedään sitä eteenpäin. Jotkut toiset ideat taas eivät jälkikäteen avautuneet ollenkaan, ja ne jätettiin tietysti ö-mappiin.
Oliko teillä jonkinlaisia tavoitteita kokonaisuuden suhteen?
– Eräänä isona ajatuksena oli löytää jokaiseen biisiin ihan oma maailma, johon sitten sukelletaan mahdollisimman intensiivisesti, Hietamäki sanoo.
– Talovertaus on varsin osuva. Yhden kappaleen tunnelma kuljettaa kuulijan vaikkapa hämärään kellariin, mutta jo seuraavassa biisissä mennään huomattavasti valoisampaan tilaan ja niin edelleen. Mutta toki jonkinlaiset raamit pysyvät eli sinne pihalla olevaan pomppulinnaan asti ei välttämättä mennä.
Teksti: Timo Isoaho
Lue koko haastattelu Soundista 8/24.