Arvio: Stinakon kunnianhimoinen taidepop ei ole vaikeaa – Monisäikeinen Ghostina-albumi on täynnä värejä ja energiaa

Stinako
Ghostina
Soliti

Color Dolor -yhtyeen keulahahmona suomalaisen popin taiteellisemman laidan kärkitekijöiden joukkoon noussut Stina Koistinen on selvästi pohtinut, miten pitää seuraava päähankkeensa Stinako liikkeessä. Stinakon debyyttialbumi Ikuisuus oli ankara askeettisine pianoballadeineen. Nyt Koistisen musiikkiin on tullut lisää energiaa ja värejä.

Koistisen, Aili Järvelän, Mila Laineen ja Tapio Viitasaaren soitto ja Joonas Saikkosen briljantti tuotanto tekevät Ghostinasta soinniltaan monisäikeisen ja yllätyksellisen. Elektroniset kujerrukset ja kamarimusiikillisia tunnelmia luovat jousikuviot kietoutuvat toisiinsa, ja synteettisen ja orgaanisen välinen raja hämärtyy.

Stinakolla haastavuus ei tarkoita vaikeaselkoisuutta. Kunnianhimoinen taidepop voi tunteilla rohkeasti ja skipata etäisen abstraktiuden. Stina Koistinen karttaa sekä lyyrikkona että laulajana itsestäänselvyyksiä muttei myöskään konstaile kummallakaan kaistalla. Kun ei pelkää ristiriitoja, voi lopputuloksena olla Pelasta mut -kappaleen luova leikki, johon Koistinen laulaa pakahduttavan tunnelman, yhtä aikaa riemukkaan ja läpeensä alakuloisen.

Päädyn kirjoittamaan oman elämän asioista, koska niissä on vääjäämättömästi joku tunne ja totuus.

Lauluäänesi on ainutlaatuinen. Mitä itse kuulet omassa äänessäsi? Kuvaile suhdettasi instrumenttiisi.
– Suhde on kompleksinen! Omaa ääntä ei kuule tietenkään samoin korvin kuin muut, ja joskus olen toivonut sen olevan toisenlainen. Nykyään kuitenkin voin sanoa pitäväni siitä.
– Itseäni ja ääntäni kohtaan olen kohtuuttoman ankara, etenkin äänittäessä. Pidän usein ensimmäisistä otoista tunteen puolesta eniten, mutta joku tekninen asia saattaa hiertää. Minun on elettävä ”virheitteni” kanssa. Epätäydellinen on kiinnostavampaa.
– Korona-aikana tunsin, etten toteutunut ihmisenä täysin, kun en päässyt laulamaan ja esiintymään. Ikään kuin olisin elänyt puoliteholla. Esiintyessäni tunnen olevani kokonainen ihminen, kykenevä, hauska, seksuaalinen, voimakas, empaattinen ja merkityksellinen.

Monet Ghostina-levyn lauluista tuntuvat emotionaalisesti suorilta ja henkilökohtaisilta. Onko tämä kuvitelmaa? Mitä ovat Täyden kuun aikaan -laulun itserakennetut muurit, jotka vain itse voi purkaa?
– Kyllä sanoisin, että Ghostinan kappaleet ovat henkilökohtaisia. Ajattelen, että ne ovat aaveita elämästäni, joita muisti (tai sen puutos) on saattanut värittää. Sanoittajana yritän usein keksiä mielenkiintoisia tarinoita tai tilanteita ja kirjoittaa niistä. Huomaan kuitenkin epäonnistuvani siinä. Lopulta päädyn kirjoittamaan oman elämän asioista, koska niissä on vääjäämättömästi joku tunne ja totuus.
– Muurit, joista laulan, ovat henkisiä. Ne ovat estäneet minua elämästä kokonaisvaltaisesti. Nuorena sairastuminen ja siihen liittyvät pelko, pettymys, suru ja asian käsittelemättömyys on johtanut siihen, että olen keksinyt omia tapoja selvitä asian kanssa. Muurit ovat osa kompleksista rakennelmaa.

Aikamme kysymys: yksittäiset biisit vs. albumi. Mikä motivoi sinua tekemään pitkäsoiton maailmassa, jossa pitkäjänteisyys ja keskittymiskyky eivät kuulu ykköshyveisiin?
– Teini-ikä meni kuunnellen albumeita ja katsellen tuntikaupalla musavideoita, ja se on valanut ymmärryksen molempiin – yksittäisiin biiseihin ja albumeihin. Esimerkiksi Björkin Debut, Post ja Homogenic, Erykah Badun Mama’s Gun, No Doubtin Tragic Kingdom, Radioheadin OK Computer ja Spice Girlsin kaksi ekaa levyä ovat soineet alusta loppuun pikku Koistisen kammiossa ahkerasti. Ja toisaalta lukemattomat musavideot bändeiltä, joilta tiedän vain yhden biisin, jota fanitan. Molempi parempi. Toivon silti, että joku kuuntelee albumiani myös kokonaisena teoksena!

Teksti: Pekka Laine