Miten olla yhdellä kertaa sekä hauras että itsevarma? Knife Girl -nimellä albumimitassa debytoiva tuottaja-lauluntekijä-laulaja Lili Aslo on löytänyt tämän kutkuttavan tasapainotilan musiikissaan. Euforian ja melankolian välille jännittyvät laulut juhlivat estottomasti elämää ja vuotavat samalla verta.
Knife Girl on aiemmilla ep-julkaisuillaan liikkunut ultramodernissa digitaalisesti muljahtelevassa popsoundissa. Nyt hänen poppinsa on orgaanisempaa ja soitetumman oloista. Hyvä niin, sillä Aslo on loistava laulaja ja riekaleisesta uhmakkaaseen taipuvaa ääntä on täysin järjetöntä pikselöidä tunnistamattomaksi. Laulujen ydin tulee nyt päin pläsiä intohimolla, joka ei huku esteettiseen ehostukseen. Ulkoa annettuja elämäntapahäkkejä vastaan taisteleva Uniform pauhaa ja rönsyilee niin kuin musiikin luoja olisi juuri oivaltanut olevansa vapaa tekemään mitä huvittaa. Talking Heads- ja Prince- referenssit pulpahtelevat mieleen tanssimusiikin ja reippaan sähkökitararoiskeen maailmojen törmäillessä.
Vasta hiljan parinkympin rajapyykin ylittäneelle Knife Girlille 1980-luvun alkupuoli on kulttuurihistoriaa, mutta hän on oivaltavasti imaissut siltä suunnalta inspiraation yhdistellä ronskisti tyylivivahteita ja metodeja. Ajatus istuu erinomaisesti juuri tähän hetkeen. Pelikenttä on sekaisin. Sääntökirjat kuuluvat roskikseen.
Yhteiskunnan odotus siitä, miten itseään saa ilmaista ja odotus siitä, mitä elämällä kuuluu tehdä, on kuin pakollinen puku. Puku on kaikilla sama, jotta kukaan ei erottuisi joukosta.
Lili Aslo, minkälaisia asioita kerrot itsestäsi tällä levyllä? Mitä kuuntelija saa tietää sinusta, jos kuuntelee tarkkaavaisesti tämän albumin musiikkia?
– Yhteiskunnan odotus siitä, miten itseään saa ilmaista ja odotus siitä, mitä elämällä kuuluu tehdä, on kuin pakollinen puku. Puku on kaikilla sama, jotta kukaan ei erottuisi joukosta. Siitä levyn nimi tulee. Levyllä paljastan itsestäni sen, että olen epävarma ja pelkään jatkuvasti. Pelkään, kun mietin mitä teen elämälläni. Pelkään, että ihmiset lopettavat minusta välittämisen. Pelkään rakkauden haurautta. Pelkään kuolemaa. Masennus vei minulta nuoruuteni ja värjää tähänkin päivään sen, miten näen itseni ja maailman ympärilläni.
Oona-ep:n laulujesi soundi oli vahvasti kiinni elektronisen popin estetiikassa. Nyt sointi on bändimäisempi ja esimerkiksi täynnä muhkeita kitaroita. Mikä ajoi tähän suuntaan?
– Tykkäsin teininä 80-luvun new wave -musasta. Myös CBGB-klubilta tunnetut bändit kuten Talking Heads ja Television tekivät suuren vaikutuksen minuun. Kun aloin kirjoittaa tätä levyä 18-vuotiaana vuonna 2018, halusin yrittää jotain minulle uutta ja haastavaa. Halusin kirjoittaa pidempiä biisejä, jotka sisältäisivät monia osia ja joissa sanoituksilla olisi enemmän merkitystä. Halusin tämän olevan ”bändilevy”, ja 2019 kesällä pääsin työskentelemään yhdessä lahjakkaiden soittajien kanssa (muun muassa Ghosts On TV- ja Entäs Peltonen? -bändien jäseniä).
– Oli maagista kuulla, kun biisidemojen syntsat yhtäkkiä muuttuivat makeiksi kitara-leadeiksi tai ärhäköiksi saksofoni-iskuiksi. Usein bändi improvisoi, ja nyt biiseissä olikin sooloja ja kutkuttavia shoegaze-tekstuureja. Tuottaessani levyä riisuin siitä joskus bändiraitoja. Biisien lopulliset versiot kuulostavat erilaiselta kuin studionauhoitukset, mutta jokaisen soittajan läsnäolo on silti välttämätön. Tämä levy ei olisi tapahtunut ilman heitä.
Keihin artisteihin tai bändeihin tunnet tällä hetkellä voimakkainta hengenheimolaisuutta?
– Charli XCX on minulle valtava inspiraatio, ja on ollut hyvin jännittävää seurata hänen uransa kehitystä. Sanoisin, että minulla ja Of Montrealilla on aika samanlaiset biisinkirjoitustyylit. Tykkään siitä, kuinka vähän King Gizzard välittää siitä, että ylläpitäisi jotain yhtä tyyliä.
Teksti: Pekka Laine
