Kiss-basisti Gene Simmons muisteli Classic Rockin Dave Lingille syksyllä 2020 menehtynyttä kitaralegenda Eddie Van Halenia. Simmons muisteli, miten hän yritti saada Van Halen -yhtyettä kiinnitettyä Kissin levy-yhtiölle ja mukaan kiertueelle, muttei saanut managereita ja muita bänditovereitaan vakuuttuneeksi. Tämä on asia, joka kismittää Simmonsia yhä tänäkin päivänä.
”Tapasin Eddien ensimmäistä kertaa, kun Van Halen esiintyi Hollywoodin Starwoodissa 1976. Minusta puhutaan usein miehenä, joka löysi Van Halenin. Ei, en tehnyt mitään sellaista – satuin vain olemaan paikalla ja todistamaan sitä suuruutta, joka oli vielä hyvin varhaisessa vaiheessa”, Simmons toteaa.
”Seison eturivissä enkä voinut uskoa silmiäni tai korviani. Miten yksi ihminen voi saada aikaan sellaisia soundeja? Koko bändi lauloi ja soitti ja Eddie oli kokonainen kitaroiden sinfonia. Alkuaikoina hän tapasi seisoa selin yleisöön, koska ei halunnut paljastaa jippojaan. Mutta kuka niitä olisikaan osannut matkia, vaikka olisi nähnytkin, mitä hän teki?”
”Lennätin heidät New Yorkiin ja teimme Man of 10,000 Faces -tuotantoyhtiöni kanssa demon Electric Lady -studiolla. Googlettakaa ’Gene Simmons Van Halen demo’ ja kuulette, mikä mielestäni oli Edwardin paras hetki. Se House of Pain, jonka äänitimme, on voimakkain asia, mitä he koskaan tekivät. Mutta laadukkaasta demosta huolimatta en saanut silloisen managerimme Bill Aucoinia tai Paul Stanleyä kiinnostumaan. Ace Frehleyllä ja Peter Crissillä nyt oli muita asioita mielessä ja kiire tehdä huonoja ratkaisuja elämässään.”
”Halusin ottaa Van Halenin Kissin siipien alle. Meidän olisi pidänyt signata heidät ja ottaa heidät mukaan kiertueelle. Surullista kyllä, kukaan muu organisaatiossamme ei nähnyt sitä ja niinpä Warner Brothers pyyhälsi paikalle ja nappasi heidät. Kun Kiss seuraavan kerran lähti kiertueelle he olivat julkaisseet versionsa The Kinksin You Really Got Me’stä ja heistä tuli supertähtiä. Niinpä menin oman bändini luokse ja pystyin tokaisemaan: mitäs minä sanoin, senkin taulapäät.”
Simmons muisteli myös viimeistä tapaamistaan kitaralegendan kanssa, joka sattui kadulla Los Angelesissa. Tässä vaiheessa kitaristin syöpä oli jo edennyt pitkälle, mutta silti hän oli Simmonsin mukaan oma iloinen itsensä.
”Hän otti asian puheeksi heti ensimmäiseksi: ’Hei, mitä kuuluu? Minulla on syöpä’. Minua nolotti ja halusin halata häntä. Mutta siinä hän seisoi tupakka kädessään ja esitteli hymyillen suutaan. Hän vain kohautti olkapäitään: ’Minulla on sairaus, mutta minkäs teet? Nähdään taas!’ Se oli tyypillistä Eddietä”, Simmons muistelee.
”Ne, joilla oli kunnia saada tavata Eddie, tietävät, ettei hän koskaan sanonut pahaa muista. Hän ei haukkunut kilpailijoitaan. Hän muistutti minua Charlie Chaplinista, joka leffan päätyttyä saattoi olla ryytynyt ja vailla mitään, mutta asteli silti alas katua huolettomana. Se puoli Eddiessä oli aina läpsäisy isolle egolleni. Olen täynnä itseäni ja rakastan kuunnella omaa ääntäni. Kun vietin hänen kanssaan aikaa, se pisti minut ajattelemaan: ’Ehkä kannattaisi lopettaa tällainen’. Lopettaa kaikki hölmöily ja keskittyä olemaan hyvä ihminen.”
Simmonsista on myös ikävää, miten nuorempi polvi ei ole – ainakaan vielä – löytänyt Eddie Van Halenia ja hänen taituruuttaan.
”Hänen kuolemansa oli toki surullinen asia, mutta samalla raivostuttaa, ettei nuori polvi ole tietoinen tästä lahjakkuudesta. Hitto vie, vanhempien pitäisi läpsäistä puhelimet jälkikasvunsa kädestä ja käskeä tutustumaan tähän hemmoon. Millenniaalien täytyy saada tietää tästä muusikosta, joka on historian tärkein heti Jimi Hendrixin jälkeen. Toista hänenlaistaan ei enää tule.”