Konserttikuvia löytyy Soundin Facebookista.
Muutamankin kerran on tullut pohdittua, erinäisten Ozzy & Friends -viritelmien aikana, että eiköhän tämä ollut viimeistään tässä. Että nyt tätä prompterista iänikuisia sanoja tapailevaa Ozzya on nähty ja kuultu aivan tarpeeksi yhden ihmiselämän tarpeiksi – ja etenkin sitä Paranoidia.
Niin se mieli muuttuu, joten mihinkäs muualle sitä olisi 20. marraskuuta 2013 suunnannut kuin komeasti loppuunmyydyn Hartwall-areenan sisuksiin, ihmettelemään Black Sabbathin Euroopan-kiertueen avajaisiltaa.
Miksi tätä keikkareissua edes piti perustella itselleen? Onhan Black Sabbath maailman kovin hevibändi ja kiertueen aikaisemmilla keikoilla soitettu settilistakin vaikutti melkoisen mahtavalta (vaikka toki muutamista valinnoista voisikin keskustella). Ja onhan bändin tuorein 13-pitkäsoittokin aivan mainio, vaikkakaan ei mikään kuolematon klassikko. No, ainakin Bill Wardin puuttuminen kokoonpanosta mietitytti, vaikka häntä paikkaava rumpali Tommy Clufetos epäilemättä soittaakin ”varmemmin” ja ”paremmin”. Toki etukäteen mielessä kävi myös huoli herra Osbournen livekunnosta – viime keväänä alkaneen Black Sabbathin maailmankiertueen varrelta kun on kuulunut monenlaisia mielipiteitä niin puolesta kuin vastaankin. No, aivan sama: saahan rock and rollista löytyä vaaraa (tai ”vaaraa”) vielä nykypäivänäkin, etenkin heavy metalin kantaisien toimituksesta. Niin, kun asiaa tarkemmin miettii niin Bill Wardin myötä jännityskertoimet olisivat saattaneet nousta liikaakin.
No, turhat spekuloinnit sikseen, hypätään Hartwall-areenalle. Kello lyö kaksikymmentäyksi ja Ozzyn ääni kajahtaa PA-kaapistosta. Hän haluaa kuulla yleisön mylvintää. Entä olemmeko me valmiita ”menemään hulluiksi”? Kyllä vain, sen verran kovasti loppuunmyyty, ei-niin-yllättäen kovin miesvoittoinen yleisö karjuu.
Kuten kiertueen aikaisemmillakin keikoilla, klassikko nimeltä War Pigs sieltä lähtee ensimmäisenä soimaan. Onhan tämä(kin) kappale omalla tavallaan hyvinkin kulunut, mutta kyllähän siinä tahtoo ilon kyynel tirahtaa poskelle, kun maailman kovin jätkä (Tony Iommi) ilmestyy pimeydestä valokiilan keskelle. Gibson ärähtää ja samalla sekunnilla käy selväksi, ettei kitarahommasta tarvitse tänään sen kummemmin keskustella. Se on siinä. Tietenkin se on siinä.
Hymyilevä Ozzy ”Let’s go crazy!” Osbourne on oma hullunkurinen itsensä, mutta onneksi vaikuttaa kuitenkin siltä, että vanha hassuttelija on tänään ainakin riittävän kovassa iskussa. Geezer Butler? Tämä cry baby -pedaalinsa takana tyynen rauhallisesti bassotteleva herra nauttii täydellistä koskemattomuutta. On jääkylmä fakta, että tämän miehen soitto on vaikutusvaltaisuudessaan ja tyylikkyydessään tänäkin päivänä omaa luokkaansa. Taitaa olla muuten ensimmäinen keikkakokemus koskaan, kun bassosoolo tuntuu jäävän liian lyhyeksi.
Clufetos? No, painavakätinen ammattimuusikko soittaa tietenkin ”niin hyvin kuin vain voi soittaa” eikä Wardia oikeastaan tule ikävä. Enpä olisi uskonut kirjoittavani näin, jos muistelen muutamien kuukausien takaisin aikoja, jolloin Black Sabbath ilmoitti siirtäneensä vanhan ystävänsä ja yhtyeen perustajajäsenen eläkkeelle. Silloin otti rajusti päähän, sillä originaalin Black Sabbathin yhteenliittymä (vielä kerran, pojat!) tuntui kuitenkin aika mahtavalta ajatukselta.
Seuraavana tulevat Into The Void, Under The Sun/Every Day Comes And Goes ja Snowblind jysähtävät kovimmalla mahdollisella intensiteetillä. Syöpähoitoja edelleen saava, pitkään mustaan nahkatakkiin ja krusifiksiin tutusti sonnustautunut Iommi soittaa järkyttävän tyylikkäästi. Välillä yleisöä kulmiensa alta vilkaisevan ja pienen hymyn suupieleensä suovan kitaristin soundi on omaa luokkaansa – voimakas, jyräävä, selkeä, ukkosmainen. Viikkoa aikaisemmin samassa liiterissä soittaneen The Scorpionsin esittelemistä kitarasoundeista ei voi puhua samana päivänäkään. Tai oikeastaan edes samana vuonna.
Black Sabbathin lava näyttää visuaalisesti erittäin tyylikkäältä. Isot videoseinät on jaettu muutamaan osaan ja myös valoshow tukee birminghamilaisten toimitusta malllikelpoisesti. Esimerkiksi maailman ensimmäinen doommetal-biisi Black Sabbath, luonnollisesti eräs illan kohokohdista, saa taustalleen todella komean valaistuksen.
Mikä melkeinpä ilahduttavinta niin 13-albumin eeposmaiset biisit avautuvat liveolosuhteissa albumiversioita paremmin. Erityisesti End Of The Beginning tuntuu hengittävän lavaolosuhteissa selvästi vapautuneemmin ja kappale toimiikin moitteettomasti oldskool-klassikkoputken keskellä.
Mitäpä sitä muuta… Ei kai ihmeempiä, melko sanattomaksi tahtoo vetää. Ei voi oikein muuta kuin nostaa kättä nostaa lippaan, kun liioittelematta uljaassa iskussa oleva heavylegenda tarjoaa toinen toistaan monumentaalisempia riffejä ja muuta mahtavuutta vajaan parin tunnin edestä.
Lopuksi on pakko lainata erästä aliarvostettua basistilegendaa, muuan Petri ”Lemmy” Lindströmiä. Herra tapasi houkutella takavuosina kaljoittelemaan tähän tyyliin: ”Kyllä sinua vituttaa huomenna jos et lähde tänään baariin”. Oikeassahan mies (useimmiten) oli. Ja nyt kyllä vituttaisi todella pahasti jos en olisi lähtenyt katsomaan Black Sabbathia.
Eikä se Paranoidkaan ollut hassumpi.