Olen jumaloinut Pepe Willbergin lauluääntä jo vuodesta 1972, jolloin kuulin vahingossa Soukan kirjastossa Pepe & The Paradisen Niin vähän on aikaa -klassikon. Paradisen muutkin levyt ovat viihtyneet taajaan levylautasellani. Bändin hajottua Pepe ryhtyi soolouralle, joka alkoi mukavasti, mutta 70-luvun lopun Finntastic-kvartetin jälkeen menetin uskoni, sillä levyt ja biisit olivat pääosin tylsiä tai huonoja. Sori vaan, Pepe.
Pepe on kyntänyt vuosikymmeniä syvissä vesissä tehden keikkaa vaatimattoman karismansa ja entisten loistobiisiensä turvin. Pepe olisi ehdottomasti tarvinnut uransa tueksi pätevän managerin. Haaveilin, että joku hieno lauluntekijä voisi yhdistää voimansa tämän upean tenorin kanssa.
Kun menin naimisiin, niin ystäväni pyysi tv:ssä esiintyneeltä Pepeltä minulle nimmarin. Lapussa lukee: ”Onnea Hemmo ja Petra, t. Pepe.”
En kuuntele radiota, koska sieltä tulee niin huonoa musaa. Kuulin vahingossa autoreissulla radiosta Pepen uuden loistosinkun Tällä kadulla. Sattumaako? Ehei, vaan johdatusta. Tunsin jälleen samaa haltioitumista ja tiesin, että minun on pakko kuulla tämä levy.
Matin laulujen piti vain löytää täydellinen tulkki: Pepe.
Matti Mikkolan (ex-Tehosekoitin) ja Pepen liitto on pyhä, jumalten siunaama. Mikkola on tehnyt uuden levyn sinfoniset pop-kappaleet jo vuosia sitten Saimaa-orkesterilleen, joka ei ilmeisesti oikein koskaan saanut tuulta purjeisiinsa.
Matin laulujen piti vain löytää täydellinen tulkki: Pepe. Elämänmakuiset sävykkäät tekstit on laatinut enimmäkseen Timo Kiiskinen, joskin myös Johanna Vuoksenmaa on sanoittanut ja Eppu Kosonen säveltänyt pari raitaa.
Mikkolan pääosin sovittamat ja tuottamat sekä Saimaa-orkesterin soittamat runsaat, monimutkaiset ja uskaliaan pitkät kappaleet ovat täynnä upeita nyansseja. Ne tuovat mieleeni ajan, jolloin popmusiikki oli rohkeaa ja uljasta. Biisien sovituksiin ja äänityksiin on selvästi panostettu. On uniikkeja väliosia, Moog-sooloja sekä jousia. Hämmästyttävintä on se, että Pepe laulaa vielä 68-vuotiaana näin kirkkaasti ylärekisterissä.
Kaikki biisit ovat mestariteoksia, ihan jokainen. Aivan sama mulle mä oon onnellinen -biisissä on soulahtavan positiivinen fjonga. Muuttuvat tiet on hienoa Wigwamin kaltaista jöpinää. Singlenäkin julkaistu Tällä kadulla on kirkkomaisen sävykäs Beach Boys -tyylinen popspektaakkeli. Kaikki on hyvää!
Nämä laulut suhteutuvat täysin Pepen tuotannon olennaisiin kulmakiviin. Onnistuessaan Pepe Willbergiä ei voi tulkitsijana verrata keneenkään muuhun suomalaisartistiin. Hän on järkäle.
Matti Mikkola on nero, tai itse asiassa kaikki tätä levyä tehneet ovat kosmisia neroja. Ajattelen, että Matti on vihdoinkin päässyt toteuttamaan pidäkkeettömästi jo Tehosekoitin-aikanaan väläyttelemiään kunnianhimoja.
Tämä on täydellinen taiteellinen täysosuma ja mestariteos. Olen aivan sanaton ja täysin myyty. Pepe on nyt turvassa vuosien evakon jälkeen. Saan vihdoin vastata: ”Kiitos Pepe, t. Hemmo.”