Kingston Wallin enigma

27.3.2012 11:48

 

Kingston Wall julkaisi vuosina 1992-1994 legendaarisen trilogian Kingston Wall I, Kingston Wall II ja Kingston Wall III – Tri-Logy. Vertaansa vailla oleva levykolmikko julkaistaan tällä viikolla uudestaan osana kahdeksan cd-levyn King Size Boxia, liveäänitteillä ja bonusbiiseillä höystettynä.

Soundi julkaisee nyt Kingston Wallin ja yhtyeen vuonna 1995 kuolleen johtohahmon Petri Wallin muistoksi Petri Silaksen kirjoittaman artikkelin vuodelta 2005.

Kingston Wall julkaisi vuosina 1992-1994 legendaarisen trilogian Kingston Wall I, Kingston Wall II ja Kingston Wall III – Tri-Logy. 

Soundin Arkistojen aarre -sarjassa on nyt vuorossa Kingston Wallin ja yhtyeen vuonna 1995 kuolleen johtohahmon Petri Wallin muistoksi Petri Silaksen kirjoittama artikkeli vuodelta 2005.

 

KINGSTON WALLIN ENIGMA

Kingston Wall kärytti kynttilää molemmista päistä 1990-luvun alussa niin levyllä kuin lavallakin. Tässä artikkelissa yhtyettä ja sen edesmennyttä voimahahmoa Petri Wallia muistelevat bändikaverit Jukka Jylli sekä Sami Kuoppamäki ja muutamat muut läheiset kuten Kie von Hertzen.

 

PETRI WALLI VETÄÄ SADEKAMPPEITA niskaan moottoripyöränsä vieressä. Kehnoa keliä virnuillen valitteleva laulaja/kitaristi on hölmössä sadeviitassaankin karismaattisempi kuin puolen tusinaa tavallisen suomalaisen bändin tavallista keulahahmoa yhteensä.

Eletään kesää 1993, tapahtumapaikkana toimii Nummirock. Kingston Wall on jokin aika sitten lopettanut hienon keikan kakkoslavalla. Kuten paikalla olleet kenties muistavat, muuten helteisen juhannusjuhlan aikana satoi kunnolla oikeastaan vain sen ajan, jonka Walli, basisti Jukka Jylli ja rumpali Sami Kuoppamäki olivat lavalla.

Pete kipuaa pyörän selkään ja kaasuttaa paikalta iloisesti heiluttaen. Melkein päivälleen kahden vuoden kuluttua hän kiipeää Töölön kirkon katolle ja päättää päivänsä hyppäämällä alas. Niin katkeaa yhden Suomen rockhistorian lahjakkaimman ja peräänantamattomimman miehen elämä vain 26 vuoden iässä.

Petellä oli nuoresta pitäen sellainen olemus, että jotain tulee tapahtumaan

Kie von Hertzen tunsi Wallin teini-ikäisestä lähtien. Don Huonojen kautta suomalaisen rockyleisön tietoisuuteen noussut kitaristi kuuluikin Kingston Wallin lähipiiriin alkuruudusta lähtien. Hän oli myös olennaisessa roolissa bändin kolmen albumin kansitaidetta tehtäessä.

– Petellä oli nuoresta pitäen sellainen olemus, että jotain tulee tapahtumaan, von Hertzen kertoo. – Sillä itsetuhoinenhan hän oli oikeastaan aina. Jos Pete ajoi autoa, sillä piti vetää satasta. Vaikka kolmenkympin alueella.

Wallia voi kuvata luontevasti sanoilla ”levoton sielu”. Hän karkasi moottoripyörällään Eurooppaan jo myöhäisteininä ja teki muutenkin asiat omalla tavallaan. Hänet muistetaan myös miehenä, jolle kompromissien teko ja muiden huomioon ottaminen ei aina ollut helppoa.

– Meillä oli vuoden ikäero, ja Haagassa kun asuttiin, niin tutuksi tultiin, von Hertzen muistelee. – Musa se oli mikä meitä alusta loppuun saakka yhdisti, ei oikeastaan mikään muu. Minä olin seiskalla tai kasilla, kun tutustuimme. Se oli sellaista tyypillistä vapaa-ajalla hörhöilyä ja hengailua.

Jokainen parin metrin säteelle Wallista päässyt muistaa, miten itsevarma hän saattoi olla. Syntynyt rocktähdeksi, saattaisi joku sanoa. Niin myyttinen hahmo Petri Walli oli, että jos Kingston Wall olisi operoinut Englannissa, yhtyettä olisi muisteltu Mojon kansijutun myötä jo ainakin kolme kertaa.

– Kyllä Petessä se rocktähden asenne oli ihan sisäänrakennettuna, Kie myöntää. – Siinä mielessä hän oli hyvin epäsuomalainen… Omasta osaamisestaan tietoinen ja jopa röyhkeän peloton. Hän oli hyvä hengenluoja ja innostava, spontaani sekä energinen kaveri. Kova säätämään ja täysi kontrollifriikki. Jo 15-vuotiaana.

– Peten spontaaniudesta kertoo hyvin muuan juttu. Taisin olla yhdeksännellä luokalla, kun hän soitti keskellä yötä, että nyt on kova riffi käsillä. Painuin hänen luokseen ja siinä pikkutunneilla se biisi sitten saatiin yhteistuumin valmiiksi. Mutta olihan tällaisella käytöksellä tietysti moniin ihmisiin etäännyttäväkin vaikutus. Ja kyllä minäkin edelleen ne Peten huonotkin puolet muistan.

 

WALLISTA ON SANOTTU, että hän oli armeijan käyneenä miehenä tarvittaessa hyvin säntillinen. Intistä hänen myös oletetaan omaksuneen ajatuksen siitä, että johtavat henkilöt pitävät ajatuksen kirkkaana jättäytymällä sivuun päivittäishommista. Niinpä hän saattoi pomottaa roudareita saapumalla paikalle juuri hikisen pystytysrupeaman päätteeksi ja määräämällä tekemään jotakin uusiksi omaa silmäänsä tyydyttääkseen.

– Pete oli sosiaalisesti hyvin lahjakas, toteaa von Hertzen tästäkin huolimatta. – Hän tuntui tulevan heti toimeen kaikkien haluamiensa ihmisten kanssa. Se, että Pete oli varttunut ilman äitiä, vaikutti kai siihen että hän oli esimerkiksi meillä käydessämme ultrakohtelias minun mutsiani kohtaan. Siinä kapinaiässä, kun omat porukat ovat maailman dorkimmat ihmiset, tämä oli jotenkin pysäyttävää.

Five Fifteenin keulamies Mika Järvinen tutustui Walliin jonkin aikaa ennen Kingston Wallin perustamista. Kitaristi/laulaja muistaa lajitoverinsa vahvavisioisena miehenä, joka ei juuri kritiikistä perustanut.

– Sen minä sanon, että vaikka Pete olikin suuri näkijä, kova biisintekijä ja hyvin spirituaalinen ihminen, Kuoppis oli se mies, joka lopulta teki Kingston Wallista jotain elämää suurempaa, Järvinen analysoi. – Näin bändin kahden aiemman rumpalin kanssa lavalla 20-30 kertaa, mutta vasta Samin tultua mukaan homma alkoi todella toimia.

– Minä olen päässyt näkemään Suomessa livenä vain kahta yhtyettä, joiden keikoilla oli aina sellainen fiilis, että tässä saa nyt olla mukana kokemassa jotain muutakin kuin musiikkia. Ensimmäinen oli Sielun Veljet ja toinen Kingston Wall. Sen intensiteetin vastapainoksi kummankin bändin elinkaari jäikin aika lyhyeksi.

Sami Kuoppamäki oli Wallille selvästi löytö ja aarre, jota hän halusi vaalia

Myös Järvisen mukaan Walli teki kaiken aina täysillä. Kun meni hyvin, tämä oli vuoren valtias. Kun taas huonosti, hän kyhjötti sängyssä peiton alla eikä edes vastannut puhelimeen.

– Pete oli juuri sellainen ihminen, joka olisi voinut tulla uskoon. Hänellä oli tietty henkinen haku päällä kaiken aikaa ja hän selvästi uskoi, että elämässä on elämää suurempia juttuja. Kavereilleen Pete oli reiluakin reilumpi, ja kyllä minä sitä hänen aurinkokuningas-persoonaansakin diggasin.

Kuten Järvinenkin kertoi, Sami Kuoppamäki oli Wallille selvästi löytö ja aarre, jota hän halusi vaalia. Niinpä kitaristi piti – yleisönkin suureksi riemuksi – huolen siitä, että setin takaa tuli aina vähintään sata prosenttia.

– Petestä on jäänyt mieleen se virne, jonka hän toisinaan väänsi naamalle kävellessään lavalta ja jättäessään minut tahkoamaan rumpusooloa, Kuoppamäki muistaa. – Muutaman kerran kävi niin, että kädet olivat aivan maitohapoilla ja yritin pudistella päätäni, että nyt ei ainakaan ole rumpusoolon paikka. Petri vain hymyili ja käveli pois lavalta. Ja palasi soolon jälkeen yhtä leveästi hymyillen. Se oli sellaista oikeanlaista rohkaisua ehkä vähän epävarmalle rumpalille.

– Ja mitä kritiikkiin tulee, niin pitkäaikainen livemiksaajamme Palomäen Roope, joka muuten oli alun perin rumpali, pitää myös mainita. Hän oli armoton nollaaja, ja kriitikko jota myös Pete kuunteli. Jos sattui luulemaan soittaneensa kovinkin erinomaisen keikan, Roope laittoi tilanteen perspektiiviin saapumalla vedon päätteeksi päätään pudistellen takahuoneeseen.


KUTEN JAMITTELUSTA TUNNETUKSI tulleelle bändille hyvin sopii, Kingston Wall soitti ensimmäisen keikkansa kotikaupunkinsa myyttisellä Natsalla vuonna 1988. Kokoonpanon muovauduttua Jyllin ja sittemmin Kuoppamäen täydentämäksi voimatrioksi á la Jimi Hendrix Experience ei kestänyt kauaa, kun porukka jo äänitti debyyttialbumiaan. Roomalaisen ykkösen selkäänsä saanut albumi julkaistiin alkuvuodesta 1992 Wallin perustaman Trinity-merkin kautta.

Roomalaisella kakkosella varustettu levy ilmestyi seuraavana vuonna, ja Kingston Wallin maine kovana keikkabändinä alkoi kiiriä halki koko Suomen. Tri-Logy -niminen kolmoslevy ilmestyi vuonna 1994. Kuten edeltäjänsä, se otettiin mediassa vastaan innostuneesti. Eksoottiset tekstit kertoivat kuitenkin omaa kieltään siitä, miten Wallin persoona oli muuttumassa.

Hänen päädyttyä jo mainittuun ratkaisuunsa kesti jonkin aikaa ennen kuin Jylli ja Kuoppamäki halusivat edes ajatella koko Kingston Wallia. Vuonna 2000 ilmestyi remix-albumi Freakout Remixes, ja Jylli alkoi haalia itselleen ”Kingston Wallin jälkeisiä papereita”, eli kaikkia mahdollisia audio- ja videotallenteita. Näistä nauhoista hän sitten vaivaa säästämättä koosti kolmen cd:n mittaisen paketin, joka vihdoin näkee päivänvalon. Setin uutisoitiin valmistuneen jo Soundissa 3/03, mutta matkaan tuli muutama mutka. Niitä Jylli ei kuitenkaan sen enempää halua julkisesti puida. Pääasia, että Kuoppamäen ”yhdeksi pidennetyksi Kingston-keikaksi” luonnehtima Real Live Thing -tripla vihdoin ilmestyy ihmisten ilmoille. Ja vieläpä ison SonyBMG:n kautta.

Kai Hahto kertoi Kingstonin motivoineen itseään treenaamaan

Jyllin mukaan oli loogista, että paketin krediitit voi kuitata lauseella ”all music by Kingston Wall”. Niinpä Jimi Hendrixin Firea tai muita lainabiisejä ei levykolmikolle päästetty. Basisti ei myöskään osannut enää ajatella asioita sitä kautta, mitä Walli olisi niistä sanonut.

– Tämä on minun subjektiivinen näkemykseni siitä, mistä Kingston Wallissa oli kyse.

Aikain kuluessa orkesterin perintöön ovat kajonneet studiossa esimerkiksi Amorphis (And I Hear You Call) ja The Rasmus (Used to Feel Before). Sami Kuoppamäki on iloinen versioinneista.

– Hienoja kunnianosoituksiahan ne ovat. Sillä tällaisissa muiden versioissa, joissa me emme jamita ja kaahaa täysillä, tulee läpi Petrin biisintekotaito. Aina minä edelleen yllätyn, kun siitä hommasta joku tulee juttelemaan. Kuten nyt vaikka Rotten Soundin (rumpali) Hahdon Kaitsu hiljattain. Hän kertoi Kingstonin motivoineen itseään treenaamaan.

– Siitä vain on jotenkin niin pitkä aika, ja minäkin olen tehnyt sen jälkeen vaikka mitä… Mutta kivaahan se on, jos jotakuta kiinnostaa. Nykyään osaan itsekin suhtautua asiaan jo etäisen romanttisesti. Joskus viitisen vuotta sitten minua vielä vaivaannutti jutella ihan vieraiden ihmisten kanssa Kingstonista.

Myös Jylli tuntee yhtyeensä vaikutuksen kommentoidessaan naurahtaen, että ”eipä se bändi ainakaan aliarvostettu ole”.

Real Live Thingin koostamista ja julkaisua voidaan pitää jo sellaisenaan tyylikkäänä eleenä ja kulttuurisesti arvokkaana dokumentaationa, mutta Jylliä motivoi erityisesti muuan seikka. Suomen rock-kartalle on kasvanut uusi sukupolvi, joilla ei ole ollut Kingston Walliin muuta kosketusta kuin levyt.

– Minulle tuli pakottava tarve saattaa ihmisten tietoon sitä meidän keikkameininkiämme kun kerran kuulin jollain festareilla bändiä, joka soitti… Palékastroa tai I’m Not the Onea. Nuoria jätkiä, ja pirun taitavia soittajia. Mutta he olivat plokanneet biisin ääni ääneltä täydelliseksi levyltä! Se oli aivan tajutonta, koska meillä biisit elivät niin paljon. Levyversiot olivat sen kyseisen hetken versioita, eivät mitään nuotilleen hiottuja taideteoksia.

 

KUOPPAMÄKI ON ESITTÄNYT Kingston Wallin Nepalia myös yhtyeen hajottua. Asialla oli Von Hertzen Brothers -yhtye, jossa vaikuttavat Samin ja Kien ohella Pide ja Jonne von Hertzen. Kuoppamäen, Jyllin, kitaristi Rocka Merilahden ja laulaja Bryn Jonesin uusi kokoonpano Zook tuskin sen sijaan tulee yhtyeen tuotantoon kajoamaan.

– Minä en ole asiasta von Hertzenien kanssa mitään keskustelua käynyt, enkä halua siihen mitään kantaa ottaa, Jylli kommentoi. – Mutta minulle on päivänselvää, että Zookin kanssa ei Kingston Wallia vedetä. Jos olisi joku projekti, joka soittaisi vaikka folkkia tai muuta tyyliltään poikkeavaa musaa, jotain Istwania voisi kuvitella soittavansa. Mutta rokkibändillä se tuntuisi jotenkin ihan… pöntöltä.

– Kyllä se tuohon veljesbändiin saa minunkin puolestani jäädä, komppaa Kuoppamäki. – Siinä oli ehkä vähän sitä, että yhden levyn jälkeen ei ollut oikein tarpeeksi materiaalia keikkasettiin. Mutta nythän siellä tehdään kakkoslevyä kovaa vauhtia, eli seuraavilla keikoilla vuodenvaihteen jälkeen on mistä valita.

– Ja olihan tuossa Von Hertzen Brothers -hommassa sekin, että Kie ja Pide ovat vanhoja ystäviämme. Hehän soittivat meidän Freakout-klubeillammekin. Pide kaikilla kolmella ja Kie muistaakseni yhdellä. Ne illat edustivat hyvin vapautunutta meininkiä, koska se ei ollut tavallista Kingston-touhua vaan jotain vähän… isompaa kaikkine vieraineen. Ne olivat Wallillekin hyviä hetkiä. Sieltä ehkä muistan sen kaikkein iloisimman Petrin.

Kriitikot kehuivat ja keikkasuksee oli suuri, mutta levymyynti ei yhtyeellä ollut koskaan paras mahdollinen

Freakoutit muodostuivat laboratorioiksi, joista nousi ideoita myös perus-Kingston Wallin käyttöön. Ja luonnollisesti oli inspiroivaa jamitella esimerkiksi Piirpauken voimahahmon, suomalaisen world music -pioneerin, saksofonisti Sakari Kukon, tai Petrin isoveljen, kitaristi Hasse Wallin, kanssa. Kakkos- ja kolmoslevyjen välissä Petri Walli kiinnostui toden teolla teknosta, ja vaikutteita alkoi pian löytyä hänen biiseistäänkin.

– Minä olin Petrin kanssa musiikillisesti alusta pitäen niin samoilla linjoilla, ettei mitään tappelua studiossa saatu aikaan. Edes se tekno-homma ei saanut minua tolaltani, Jylli muistelee myhäillen siinä missä Kuoppamäki on varovaisempi.

– Se oli kokeiluna kiinnostavaa, rumpali tuumaa. – Jamihommahan oli meille jo tosi luontevaa, joten oli mukava kokeilla tällaistakin. Mutta kyllähän siitä polemiikkia oli. Että kestääkö kaaret ja pääseekö yleisö transsifiilikseen ja niin edelleen. Onko meillä todella pokkaa vedellä kymmenen minuuttia pelkkää jumpsis-jömpsis -kamaa? Hyytyykö se vai kasvaako se? Se oli sellaista hakua. Mutta ideatasolla aivan mahtavaa Pelle Peloton -meininkiä.

Kriitikot kehuivat ja keikkasuksee oli suuri, mutta levymyynti ei yhtyeellä ollut koskaan paras mahdollinen. Niinpä edes Walli ei päässyt yhtyeellä rikastumaan.

– Kyllähän tilanne kolmoslevyn aikoihin parani, mutta ihan nakkirahapohjalta ne pääkaupunkiseudun ulkopuoliset vedot vielä lopussakin olivat, Kuoppamäki tunnustaa. – Kärjistäen voi sanoa, että muutamat vuoden mittaan tulleet hyvin tuottaneet Tavastian keikat rahoittivat muuta keikkailua. Ja lopussahan meillä alkoi olla sitä kallista valokalustoakin mukana tärkeimmillä keikoilla. Se oli sitä Petrin perfektionismia ja halua tarjota kunnon show.

 

VIIMEISEN PUOLEN VUODEN aikana Walli katosi oikeastaan kokonaan vanhojen ystäviensä tutkasta – näin myös kaikkien tähän juttuun haastateltujen ihmisten kohdalla. Zen Garden -levy-yhtiötä tuolloin pyörittäneen, Wallia bisnesasioissa neuvoneen ja yhtyeen lähipiiriin muutenkin kuuluneen Kari Hynnisen mukaan jako oli selvä: musiikin myötä Kingston Wall -juttuun mukaan tulleet ihmiset ”väsähtivät Peteen”. Merkittävin syy lienee Wallin uppoaminen Ior Bockin kieliteorioihin ja maailmanselitykseen.

Kun Kingston Wall laitettiin jouluna 1994 määrittämättömäksi ajaksi jäihin, Walli lähti pisimmälle matkalleen Intiaan. Suomenlinnassa kesisin omia vaihtoehtoisia turistikierroksiaan vetänyt Bock, tuo oman elämänsä Väinämöinen, vei katraansa aina talveksi Goalle. Ja samaan ryhmään liittyi myös laulaja/kitaristi. Kuoppamäki myöntää, että sillä kertaa Intiaan lähti yksi Petri Walli, mutta takaisin tuli aivan toinen mies.

– Parin ensimmäisen Intian reissun jälkeen Pete oli todella energinen ja innostunut siitä Bockin ”kaikki kansat ovat lähtöisin kalevalaiselta Uudenmaalta” -hörhöilystä, Hynninen täydentää. – Mutta jotenkin se porukka alkoi syödä Petrin energiaa kun mies meni yhä syvemmälle siihen kuvioon. Lopulta jotkut vanhat ystävät alkoivat pitää hänen Bock-sävytteisiä tarinointejaan aika rasittavina.

Myös Jylli havaitsi muutoksen.

Jyllille Wallin kuolema tuli yllätyksenä. Hän oli ajatellut, että yhtye vain pitää luovan tauon ja palaa sitten töiden pariin.

– Jarrua olisi voinut painaa monessakin kohdassa, mutta se koko kuvio oli vähän sellaista, ettei siinä minun mielipidettäni kysytty, basisti muistaa. – Toki sitä jossain kohtaa huomasi, että asiat olivat… aika kummallisia. Se alkoi siitä Petrin yhdestä Intian-reissusta. Jo kolmoslevyn tekeminen oli ollut vähän erilaista. Mutta Petri oli senkin asian kanssa sellainen, että se oli jotenkin vähän naureskelua. Ettei hän ikään kuin ollut ainakaan alkuun täysin vakavissaan niiden asioiden kanssa.

– Sittenhän juttu tietenkin muuttui hyvin vakavaksi, kun minulle tuli laivalle viesti, että Petrin hautajaiset ovat viikon päästä. Laivalla olin siksi, että opiskelin tekussa, ja konehuoneessa möyriminen kuului harjoittelujaksoon. Se oli sitä pahinta Kingston Wall -krapulan aikaa, ja halusin vähän etäisyyttä. Hautajaisten aikaan olin jossain Atlantilla, joten pyysin ystäviä laittamaan minulta adressin.

Jyllille Wallin kuolema tuli yllätyksenä. Hän oli ajatellut, että yhtye vain pitää luovan tauon ja palaa sitten töiden pariin. Tässä ei ollut mitään outoa, sillä täysipainoinen bänditoiminta oli jo aiemmin johtanut siihen, etteivät trion jäsenet vapaa-ajalla juuri yhdessä liikkuneet.

– Tässä pitää muistaa, että Petri kuoli 28. 6. 1995, ja me kaksi tapasimme edellisen kerran jouluaattona 1994. Eli Petri todellakin pyöri sen viimeisen puoli vuotta ihan muissa porukoissa.

– Petri oli niin vahva kaveri, että kyllä hän itse kaikki valintansa teki. Minä en osaa yhtään arvella, mikä jonkun Ior Bockin tai… päihteiden osuus tässä asiassa oli. Tavallaan se on lohdullistakin. Olen ajatellut, ettei minun kaikkea tarvitsekaan tietää. Kaikenlaista legendaa olen tietysti kuullut jälkikäteen. Kaikesta päätellen Petri oli suunnitellut… poistumisensa aika tarkkaan. Hän jakoi tavaroitaan pois ja oli ymmärtääkseni sen päivämääränkin jollekulle ilmoittanut.

– Minulle hän toi suksensa selittäen jotain nurkkiensa siivoamisesta, Kuoppamäki täydentää.

– Minä kuulin tästä tietynlaisesta rituaalimeiningistä vasta jälkeenpäin, vahvistaa Kie von Hertzen. – Ja oli se ratkaisu minulle yllätys, sillä kun viimeksi kohtasimme, Pete vaikutti elämänmyönteiseltä. Vuosina 1993 ja 1994 näimme silloin tällöin, mutta tiiviissä kontaktissa emme olleet.

– Olen kuullut, että Pete kävi itsemurhaansa edeltävänä päivänä kirkossa ehtoollisella isänsä kanssa, Hynninen täydentää. – Mutta kaikenlaisia juttujahan sitä liikkuu. Sillä vaikka tässä valossa voisi kuvitella miehen suunnitelleen tekonsa hyvinkin tarkasti, hän oli juuri viikkoa aiemmin luvannut mennä soittamaan Amorphiksen seuraavalle levylle kitaraa. Siinäkin oli tosin sitä Peten ajattelua, että tässä täytyy olla jotain johdatusta, sillä Amorphishan ammensi tuolloin vahvasti vaikutteita Kalevalasta.

 

PETRI WALLIN HAUTAJAISIIN eivät Jylli tai Kuoppamäki päässeet. Ensin mainittu oli laivalla, jälkimmäinen ei halunnut peruuttaa pitkään suunnittelemaansa New Yorkin matkaa, jolla kartoitti kaupungin opiskelumahdollisuuksia.

– Se kolmeviikkoinen meni synkissä tunnelmissa, Kuoppamäki kertoo. – Oli aika ristiriitaista yrittää samaan aikaan hahmottaa Petrin tempausta ja innostua uudesta tulevasta opiskelukaupungista.

Kari Hynninen pääsi paikalle. Päivä oli aurinkoinen ja kaunis.

– Onneksi ei ole pahemmin tarvinnut hautajaisissa käydä. Mutta on siitä silti jo niin pitkä aika, etten enää kunnolla muista tapahtumia. Sakari Kukko muistaakseni soitti vähän, ja väkeä oli paikalla aika lailla. Niin herkässä tilassa olin, että kun kävin (kannet Kien ja Peten kanssa tehneen) Petteri Vilkin kanssa arkulla, päätimme etukäteen ettei kumpikaan ala sopertaa mitään.

Walli on jäänyt ystäviensä mieleen erittäin vahvana ja ristiriitaisena persoonana, jolla oli hyvät ja huonot puolensa. Kuten meillä kaikilla.

– Pete oli parhaimmillaan ollessaan pahimmillaan, Jylli höröttää. – Egohan kaverilla oli aivan tajuttoman kokoinen. Jos joku sanoi, että sinä et muuten osaa soittaa kitaraa yhtään, sieltä tuli aivan takuulla maailman kovin soolo. Ja tavallaan tämän asian kääntöpuoli oli myös se ”pahimmillaan” -osuus. Se sellainen sisäänrakennettu rokkitähteys ja ”tärkeintä ei ole voitto, vaan vastustajan murskaaminen” -asenne. Mutta henkisestihän me olimme täysin erilaiset ihmiset.

– Minä en Remua henkilökohtaisesti tunne, mutta mitä olen lukenut ja esimerkiksi Orman Jukalta kuullut, niin Petessä oli paljon samaa, Hynninen kertoo. – Kaikenlaiset diilit sujuivat ja säätö oli kova.

– Äärirehellinen ja ehdoton kaveri, jolla ei ollut mitään roolia, summaa Kuoppamäki. – Ja mitä Petrin itsemurhaan tulee, niin kyllähän hän sen ratkaisunsa itse teki. Siinä mielessä on turha etsiä syyllisiä. Kukaan ei kaada alkoholistin kurkkuun väkisin viinaa, eikä kukaan olisi voinut sanoa Petri Wallille, miten elämää elää. Eivätkä ne perimmäiset syyt takuulla niinä muutamana vuonna syntyneet, kun Kingston Wall oli olemassa.

– Vaikka olihan se pettymys, rumpali huokaisee. – Minä en arvosta oman käden oikeutta ongelmanratkomiskeinona, joten kyllä se otti päähän. Mutta minä olenkin järki-ihminen, joten ihailen ja jopa kadehdin sitä impulsiivisuutta, joka häntä ajoi. Petrissä oli varmasti paljon samaa kuin siinä tyypissä, joka paloi auringossa… Ikaroksessa.

 

Teksti: Petri Silas
Kuvat: John Vihervä, Hannu Lappalainen, Risto Vainio

(Julkaistu alun perin Soundissa 8/2005)

Lisää luettavaa