Morrissey Soundissa 1984: ”Olen tottunut selibaattiin”

20.2.2014 12:44

The Smithsin debyyttilevy julkaistiin 20. helmikuuta vuonna 1984. Tänään, tasan 30 vuotta myöhemmin, bändin omaa nimeä kantavan esikoisalbumin juhlapäivän kunniaksi kaivoimme arkistoista esiin Soundissa numero 3/1984 julkaistun Morrisseyn haastattelun. Esa Koivio tapasi laulajan tämän vuokra-asunnossa Lontoossa.

Vuoden lupaavin tulokas – The Smiths

Teksti: Esa Koivio
Kuvat: Soundin arkisto
Julkaistu alun perin Soundissa 3/1984

Vuosi 1984 on vasta alullaan, mutta rockin suurin toivo on jo ehditty valita. Se on nimeltään The Smiths. Siitä tuntuvat olevan liikuttavan yksimielisiä niin englantilaiset kriitikot kuin yleisökin. Hyvin harvoin saa rockin taivaalle nouseva uusi tähti niskaansa sellaista velvoittavien kehusanojen ryöppyä, kuin nyt on käynyt The Smiths -yhtyeen johtohahmolle Steven Morrisseylle. Lehdet puhuvat tämän 24-vuotiaan manchesterilaismuusikon suuresta tehtävästä, ristiretkestä…

Tuollaisista kliseistä saattaa helposti tulla painolasti yhtyeen uralle, sillä ylenmääräinen kehuminen tuottaa helposti vastareaktion: kaikki muistavat, millaisia vaikeuksia kirjoitukset ”rockin tulevaisuudesta” aiheuttivat Bruce Springsteenille.

Smithsien suhteen on tilanne kuitenkin sikäli toinen, että aina, kun on puhuttu yhtyeen erinomaisuudesta, on Morrissey itse ollut ensimmäisenä valmis valamaan öljyä liekkeihin. Tämä mies todella uskoo yhtyeensä mahdollisuuksiin. Ja mikäs siinä on uskoessa, kun bändillä on takanaan kaksi upeaa, menestyksekästä singleä ja nyt vihdoin helmikuun loppupäivinä ilmestynyt hieno esikoisalbumi. Siinä Morrissey piirtää analyyttisen omakuvan herkästä ihmisestä.

Parhaimmillaan − Johnny Marrin sujuvaliikkeisen kitaran höystämänä − Morrissey lunastaa kaikki yhtyeelle asetetut ennakko-odotukset. Ennustaminen on aina hankalaa, mutta ainakin minä olisin valmis lyömään rahani likoon sen puolesta, että The Smiths tulee olemaan todella suuri Nimi.

Olin jokseenkin varma, että olin sopinut tapaamiseni Morrisseyn kanssa kello puoli kahdeksi, mutta jostain mystisestä syystä muistiossani päivän kohdalla luki kello 11.30, joten päädyin painamaan Morrisseyn ovipuhelimen hälytinnappia varmuuden vuoksi jo puoli kahdeltatoista. Rätisevästä pienestä kovaäänisestä hetkeä myöhemmin kantautunut väsynyt miesääni vahvisti epäilyni oikeiksi. Morrissey ei ollut vielä edes herännyt, minulle kerrottiin.

Ehdotin palaamista takaisin kahden tunnin kuluttua, mutta se torjuttiin ”koska nyt täällä jo olet paikan päällä” -murahduksella, joten automaatin pärähtäessä soimaan, työnnyin sisään vankkarakenteisesta tammiovesta ja jätin taakseni sateisen Kensington High Streetin.

Morrisseyn kolme isokokoista huonetta käsittävä vuokra-asunto sijaitsee vuosisadan alkupuolelta peräisin olevan kerrostalon toisessa kerroksessa. Jo ensisilmäyksellä olin valmis onnittelemaan häntä ihailtavan ehyestä sisustuskokonaisuudesta. Tummasävyiset antiikkihuonekalut, raskaat samettiverhot, persialaismatto ja juhlava, yhden seinän peittänyt kirjakaappi, hyllyt notkuen toinen toistaan arvokkaamman näköisiä vanhoja kovakantisia, tekivät vaikutuksen.

”Hän nojaa päänsä vasempaan kämmeneensä, oikean työnnellessä verkkaisesti paidanhelmaa farkkuihin. Morrissey on paljasjaloin.”

Myöhemmin sain kuulla, että kirjoja lukuun ottamatta asunto oli jo sisustettu Morrisseyn muuttaessa sinne.

− Paljoa et taida saada minusta irti tänä aamuna, sillä olen vielä puolinukuksissa, Morrissey huomauttaa käpertyessään nojatuoliin.

Hän nojaa päänsä vasempaan kämmeneensä, oikean työnnellessä verkkaisesti paidanhelmaa farkkuihin. Morrissey on paljasjaloin.

Vaikka Morrisseystä on yleisön silmissä muodostunut koko The Smithsien ruumiillistuma, oli yhtyeen varsinainen alullepanija kuitenkin kitaristi Johnny Marr, joka oli The Byrdsien Roger McGuinnin vanhalla 12-kielisellä Rickenbackerilla kyhännyt kokoon joukon sävelmiä, jotka toimiakseen kaipasivat hyviä sanoituksia.

Puolitoista vuotta sitten Johnny kuuli Morrisseystä, mutta kiintoisinta asetelmassa oli, että ennen Johnnyn tapaamista Morrissey ei ollut laulanut koskaan nuottiakaan yleisön edessä.

− En todellakaan ollut laulanut yhdessäkään yhtyeessä aikaisemmin, ja kun sitten aika koitti, kaikki oli aloitettava siltä perustasolta, että osasinko laulaa vai en. Ja niinhän siinä kävi, että huomasin osaavani laulaa. Nyt tunnen olevani yhtä hyvä vokalisti kuin kuka muu tahansa, kenties parempikin, mutta ennen kaikkea olen mukana tässä pelissä laulujeni lyriikoiden vuoksi.

Laulaja, jolla on sanoma.

− Kyllä. The Smiths ei todellakaan ole mikä tahansa päätön popyhtye. Meihin on liitetty syvällisten intellektuellien leima, mikä saa kaiken tekemämme kuulostamaan kovinkin vakavalta… ja niinhän se onkin, nämä laulut eivät ole pelkkää harmitonta leikkiä.

”The Smiths ei todellakaan ole mikä tahansa päätön popyhtye.”

Haluatko sanoa, että kuulijat voivat oppia jotakin lyriikoistasi?

− Aivan varmasti. Olen huomannut tämän konkreettisesti, sillä en voi muuten selittää niitä positiivisia muutoksia, joita pitempiaikaisissa kuulijoissamme on tapahtunut. Alkuaikojen synkkä harmaus on korvautunut rentoutuneella avoimuudella. Kuten jo ehdin mainita, en pidä itseäni minään suurena opettajana, mutta en toisaalta pysty hyväksymään käsitystä, jonka mukaan ei ole olemassa mitään kuilua esiintyjän ja hänen yleisönsä välissä. Se on väistämätöntä.

Morrisseyn sanoitustyyli on mielenkiintoinen ja haastava, sillä kunkin laulun varsinaisen pääteeman ohessa hän viljelee ahkerasti erilaisia pieniä koukkuja, jotka tekevät lyriikoista moniulotteisia, olematta kuitenkaan salattuja tai sortumatta turhaan saivarteluun.

− Haluaisin ajatella, että jokainen lause olisi oma kokonaisuutensa. Se voitaisiin käsittää joko yksinään tai osana suurempaa kokonaisuutta. Ennen kaikkea, kannatan ymmärrettävän kielen käyttämistä.

Kuinka nuorena aloitit kirjoittelun?

− Asioiden paperillepano muodostui minulle tavaksi heti opittuani aakkoset. En voi kuitenkaan väittää koskaan olleeni mikään suuri runojen ystävä, sillä vain harvat niistä synnyttävät jonkinlaisen reaktion minussa. Kaikki on niin paljon kiinni henkilökohtaisesta tiedostamisesta. Toisille sanomalehtiteksti saattaa kuulostaa runoudelta. Runous, sanan varsinaisessa merkityksessä, kuuluu menneisyyteen.

”En haluaisi ajatella, että suurin syy The Smithsin olemassaololle olisi minun sattumalta onneton lapsuuteni.”

Pidätkö itseäsi laajakatseisena?

− Jos sanoisin, että minulla on suppea katsantokanta, se tuskin paljoa auttaisi minua, joten näkisin, että kyllä, minulla on laaja katsantokanta. En halua tuntea raja-aitoja varsinkaan tekemisteni suhteen. Esiintyväksi taiteilijaksi päätyminen ei esimerkiksi koskaan hämmästyttänyt minua, sillä tiesin, että jonakin päivänä tulisin tarvitsemaan kaikkia kirjoitelmiani. Nuoruusvuoteni tavallaan kuin keräsin varastoja pitkän talven varalle.

Olen lukenut jostain, että sinulla ei ollut hauskaa lapsuus- ja nuoruusvuosinasi?

− Kuulostaa dramaattiselta sanoessani, että en muista teini-ikäisenä koskaan olleeni iloinen, mutta se on totta. Toisaalta, en kuitenkaan haluaisi ajatella, että suurin syy The Smithsin olemassaololle olisi minun sattumalta onneton lapsuuteni.

Tiedostatko tarkasti ajan kulumisen?

– Yhdeksäntoista vuoden ikäisenä pysähdyin ensi kertaa vakavasti tarkastelemaan elämääni ja ajankäyttöäni. Seuranneet kolme vuotta olivat elämäni nopeimmat. Haluat niin epätoivoisesti tehdä oikeita ratkaisuja elämäsi suhteen. Kaikki tuntuu niin tuskalliselta, mutta samalla ne ovat hedelmällisiä vuosia.

Onko This Charming Man -laulun lyriikoissa esiintyvä masentunut purkaus muotivaatteiden puuttumisesta peräisin noilta vuosilta?

− Kyllä, sillä moneen vuoteen minulla ei ollut varaa uusimpien muotivaatteiden hankkimiseen. Koska olimme köyhiä, pysyin suurimman osan ajastani kotosalla. Kysymys kuitenkin kuuluu, että miksi? Määrääkö puku ja uusi kenkäpari todellakin koko elämämme? Jos sanot, että et voi mennä illalla ulos, koska näytät hirveältä, toisin sanoen sanot, että sinusta itsestäsi ei ole mihinkään ja että pari kiiltonahkakenkiä on sinua arvokkaampi. Se on silkkaa itsepetosta, mutta asiaa on vain kovin vaikea tajuta itse tapahtumishetkellä.

Laulussa You’ve Got Everything Now toteat, että sinulla ei ole koskaan ollut työpaikkaa, koska olet liian ujo?

− Työttömänä ollessani sain enemmän kuin tarpeekseni kaikista näistä ohjelmista, jotka yhtenään jauhoivat samaa asiaa ammateista ja nuorista, jotka vaativat itselleen työpaikkoja, sillä muuten heidän elämällään ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Sain tarpeekseni tästä näkökulmasta ja päätin, että oli koittanut aika, jolloin joku sanoisi, että hänellä ei ole työpaikkaa, koska hän ei halua sellaista. Minä olen aina ollut vapaaehtoisesti työttömänä, en halua jonkun toisen työpaikkaa, koska minulla on aivan tarpeeksi tekemistä omien asioideni parissa kamppailemisessa. Ihmiset on aivopesty aivan väärien arvojen kunnioittamiseen. Minusta olisi loukkaus, jos joutuisin tekemään työtä. Haluan oikeuden olla tekemättä sitä.

Samoilla linjoilla liikkuu ilmeisesti myös kappale What Difference Does It Make?

− Laulu on omistettu niille ihmisille, jotka pilaavat elämänsä turhilla neurooseillaan. Tunnen monia ihmisiä, joiden päivät kuluvat sellaisten seikkojen kuin heille siunaantuneen suuren nenän tai jonkun muun yhtä tyhjänpäiväisen asian suremiseen.

Ainoa vaikeaselkoisempi lyriikka albumilla taitaa löytyä biisistä Suffer Little Children?

− Se perustuu tositarinaan. Birminghamissa 1960-luvun puolivälissä sattui joukko raakoja lapsimurhia. Syylliset onnistuttiin lopulta vangitsemaan, mutta hinta oli kallis. Tapausta on Birminghamissa yritetty vuosikaudet painaa villaisella, mutta mielestäni tällaisista asioista vaikeneminen olisi yhtä järjetöntä kuin yhtäkkiä unohtaisimme, mitä Adolf Hitler teki juutalaisille toisen maailmansodan aikana.

”Puhelimen äkkiarvaamatta soidessa hypähdämme molemmat istuimillamme kuin syvästä hypnoosista herätettyinä.”

The Smiths -vokalistin tavattuaan on helppo ymmärtää, miksi hänestä on muodostunut niin pidetty hahmo täkäläisissä musiikkipiireissä. Morrisseyn käytös on rauhallisen hillittyä ja paras osoitus hänen keskustelutaitonsa mukaansatempaavuudesta oli se, että puhelimen äkkiarvaamatta soidessa hypähdämme molemmat istuimillamme kuin syvästä hypnoosista herätettyinä.

Morrisseyn ottaessa vastaan puhelun, minulle jää hetki aikaa silmäillä hänen kirjahyllyään tarkemmin. Keskeisimmältä paikalta löytyy tusinan kirjan voimalla edustettuna Oscar Wilden koko tuotanto. Maineikas kirjailija, joka oli tunnettu paitsi töistään, myös terävästä huomiokyvystään, sanavalmiudestaan sekä horjumattomasta uskostaan omiin kykyihinsä.

Samaan tapaan kuin englantilaiset kulttuuri- ja hovipiirit palvoivat Wilden sukkeluuksia, on Morrisseyn jokaiseen sanaan brittiläisessä musiikkilehdistössä tartuttu viime kuukausina kuin siihen ainoaan suureen totuuteen. Miltä tällaiseen asemaan joutuminen tuntuu, kysyn Morriseyltä.

− Se on tietenkin imartelevaa. Kuinka oikeutettua se on, on jo huomattavasti vaikeampi sanoa. Musiikkilehdistöllä on jo laajalti tunnettu maine kohottaa ihmisiä jalustoille. Arvoaseman saavuttaneen muusikon jokainen lausahdus rekisteröidään suurilla otsikoilla ja kieltämättä mieleen juolahtaa asetelma ja tarina keisarin uusista vaatteista.

Musiikillisesti yhtyeenne erottuu selvästi tällä hetkellä vallalla olevista suuntauksista. Ei syntikoita, vaan kitarasoundi, joka tuo mieleen paremminkin sellaiset 1960-luvun yhtyeet kuin The Byrds ja Buffalo Springfield?

− En voi sanoa erityisemmin pitäväni Byrdseistä, enkä ole koskaan kuullut Buffalo Springfieldin musiikkia, joten mihin se jättää yhtyeemme, en osaa sanoa. Kaikki ilmeisesti juurtaa alkunsa siitä ajattelusta, että jokaisen bändin on sovittava johonkin laajempaan ryhmittymään musiikin kentässä. Lokeroiminen on valitettavaa, mutta ilmeisesti välttämätöntä, sillä muuten kriitikot turhautuisivat lopullisesti. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kun jokin tietty henki kuolee rockissa, kaikki siihen assosioituneet yhtyeet on helppo heittää yli laidan saman tien.

Entä kukat, joita ojennat yleisölle, eivätkö ne aivan selvästi viittaa 1960-lukuun?

− Jos Janis Joplin ja kumppanit olisivat keksineet kukat, niin sanoisin kyllä, mutta ruusut ovat kukkineet maapallolla jo kauan ennen kuin hippiliike perustettiin. Kukkaislasten ajatusmaailma oli täysin erilainen kuin omani, ja jos joku väittää minua hipiksi, se on naurettavaa.

Eilispäivän tähtönen Sandie Shaw on levyttänyt laulusi I Don’t Owe You Anything. Miten tämä tapahtui?

− James Deanin ohella Sandie Shaw on ollut yksi suurista pakkomielteistäni. Kaikki perustuu minun osaltani puhtaaseen fanipalvontaan. Sandien tapaaminen ensi kertaa oli unohtumaton kokemus, ja kun hän vielä suostui levyttämään yhden lauluistani, leijailin pilvissä. Koko episodi on ollut minulle suurin kunnianhimon huipentuma.

”Haluan, että The Smiths tulee tunnetuksi maailmassa ensimmäisenä yhtyeenä, joka sanoo, että ei ole mitään väliä, oletko tyttö vai poika.”

Morrisseyllä on taipumus puhuessaan helposti langeta ylidramaattisuuteen, ja kysyessäni häneltä ensireaktioitaan kuullessaan The Smithsien kappaleen ensi kertaa soitettavan radiossa, pystyy tämä aluksi vain huokailemaan autuaallinen ilme kasvoillaan.

− Se oli syvältäriipaiseva ilo. Ajatus siitä, että ihmiset kuuntelivat minun tarinaani, oli melkein liian tunteellinen hetki kestettäväksi. En voi kuvitella tekeväni mitään muuta, joka toisi minulle yhtä voimakkaan tyydytyksen.

Musiikkinne vetoaa laajaan kuulijakuntaan. Sinusta näkee kirjoitettavan juttuja yhtälailla niin arvokkaimmissa päivälehdissä kuin nuorten tyttöjen rakkauslukemistoissa.

− Se on pelkästään hyvä. En häpeä antaa haastatteluja, oli kyseessä sitten The Times tai Number 1 -lehti. On paremminkin suuri kunnia minulle, että he vaivautuvat kirjoittamaan yhtyeestämme.

Olet epäilemättä rakastetuin hahmo brittipopissa tänään.

− Positiiviset vibraatiot, ne ovat menestyksemme takana. Niität sitä mitä kylvät, sanotaan, ja se pitää myös paikkansa, sillä jos tarjoat rakkautta, herättää se lähes poikkeuksetta lämpimän vastareaktion yleisössä.

Heavybändit julistavat machoa, Boy George puhuu heteroseksuaalisuuden puolesta, sinä puolestasi olet eräissä yhteyksissä maininnut viettäneesi viime vuodet täydellisessä selibaatissa. Millaiset ovat mielipiteesti seksistä?

− Selibaattiin ajauduin aikoinaan olosuhteiden pakosta, mutta olen nyt tottunut siihen ja asia ei vaivaa minua, päinvastoin. Mitä siihen seksiin tulee, haluan, että The Smiths tulee tunnetuksi maailmassa ensimmäisenä yhtyeenä, joka sanoo, että ei ole mitään väliä, oletko tyttö vai poika. Me olemme vain ihmisiä. Ei tämä niin kauhean vakavaa ole. Rooliajattelu merkitsee tietyn vanhan kaavan noudattamista elämässä ja rakkaussuhteissa. Tuo kaava on kuitenkin ja aikansa elänyt.

Olemme viimeisen kolmen vartin aikana puhuneet pääasiassa sinusta, mutta The Smithseihin kuuluvat sinun lisäksesi myös kitaristi Johnny Marr, basisti Andy Rourke ja rumpali Mike Joyce. Miten he suhtautuvat siihen, että suurimmalle osalle yleisöä sinä yksin olet kaikki kaikessa?

− On totta mitä sanot, mutta tuo tilanne on täysin luonnollinen. Ihmiset ymmärtävät, että vokalistina joudun ottamaan paljon enemmän riskejä kuin muut yhtyeessä soittavat muusikot. On vaikeampaa seistä yksin lavan etualalla kuin olla yksi soittajista ja pysyä taustalla, missä jokaista tekemääsi virhettä on mahdotonta havaita yleisön joukosta. Vokalisti tulee ennen basistia, sille ei yksinkertaisesti voi mitään.

Kaikki viittaa siihen, että vuodesta ’84 tulisi muodostumaan The Smithsien vuosi. Tämä ei taida tulla sinulle minään yllätyksenä?

− Ei. En olisi voinut hyväksyä epäonnistumisen mahdollisuutta missään vaiheessa. Varmuus ja usko itseesi ei tee ainoastaan vaikutusta kanssaihmisiisi, vaan usein myös takaa sen, että saavutat tavoitteesi. Taitojaan ja musiikkiaan vähättelevät bändit eivät ansaitse päästä mihinkään. Häviäjät älkööt vaivautuko.


Teksti: Esa Koivio
Kuvat: Soundin arkisto
Julkaistu alun perin Soundissa 3/1984

Lisää luettavaa