Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että goottirockia ei olisi olemassa ilman Bauhaus-yhtyettä. Varmaa ainakin on, että se ei näyttäytyisi siinä muodossa, missä sen nykyään yleisesti ymmärrämme.
Brittiläisen Bauhausin lyhyellä urallaan julkaisemat neljä pitkäsoittoa sementoivat kokonaisen musiikkityylin perustukset. Niiden ympärille vuosien varrella kasvama myyttinen maine on jo ajat sitten ohittanut levyjen sisällöllisen laadun. Todennäköistä on, että jos Bauhaus olisi jatkanut uraansa esimerkiksi kollegansa The Curen viitoittamalla tiellä, ei sitä tänä päivänä juhlittaisi tämänhetkisellä kritiikittömällä kulttimaineella.
Nyt Bauhaus on kuitenkin uskaltautunut sohaisemaan omaa kuolematonta mainettaan. Puristigoottien silmissä Go Away White vaikuttanee lähinnä kiusalliselta jumalanpilkalta, mutta hieman kevyemmin asiaan suhtautuville paluulevy saattaa olla varsin mieluinen yllätys. Bauhaus ei tietenkään ole lähtenyt julkaisemaan mitään puolihuolimatonta pakettia, vaan kaikesta paistaa sataprosenttinen panostus levyyn. Niin sen kannet, lyriikat, äänimaisema kuin ennen kaikkea itse kappaleetkin ovat pääosin laadukasta jälkeä.
Kahdenkymmenenviiden vuoden hiljaiselo näkyy Go Away Whitella oikeastaan vain pienenä varovaisuutena. Bauhausin itsensä etukäteen toitottamaa ”final statement” -henkeä ei siltä sittenkään löydy.