KUUKAUDEN DEMO: ?VERITY
Joensuulaisyhtyeen musiikin yhteisenä nimittäjänä on pop ja rock, mutta hyvin moneen suuntaan sen polveileva musiikki silti kurkottaa. Tunnelma on tummanpuhuvaa ja melodiat kulkevat useimmiten mollissa. Kertosäkeet ovat isoja, mutta vastapainona löytyy groovya jamihenkisyyttä. Mutta mikä parasta, yhtyessä on poikkeuksellista sävellyksellistä lahjakkuutta.
Ensidemon kolme biisiä ovat kaikki onnistuneita ja myös riittävän erilaisia. Pianovetoinen The Illusionist alkaa laajakangaspoppina, kunnes pyrähtää vapautuneen groovyyn liitoon. Se on myös kiekon selkein hittikandidaatti. Sheep Race käynnistyy räväkkänä kitaraboogiena, kytee säkeistössä pahaenteisesti ja niittaa loppuun väkevän choruksen. Avaruudelliset koskettimet on sovitettu todella hienosti ja jatsillinen kitarasoolo on tyylikäs. Hymnimäinen ja kohtalokas Snow esittelee yhtyeen herkemmän puolen. Etenkin kappaleen moduloiva soinnutus on upea.
Soitannallisesti porukka on erittäin ammattitaitoinen ja tyylitajuinen. Yliyrittämistä tai itsekorostusta ei kuitenkaan ilmene. Lauri Herlevin laulu on taidokasta ja sulavaa, eivätkä melodiat ole valmiiksi pureskeltuja. Kun kaikki tuntuu asettuvan kohdalleen näin luontevasti, ei kuukauden demovoittajasta ole epäselvyyttä.
Soundi esitti muutaman kysymyksen kuukauden demovoittajalle, joensuulaiselle ?Veritylle.
Yhtyeenne muusikot soittavat monissa yhtyeissä. Onko ?Verity jäsenilleen nykyisin pääprojekti?
– ?Verity on ollut alusta asti kaikille jäsenilleen pääprojekti. Vaikka bändin jäsenillä on muitakin bändejä, ovat ne lähinnä joko projektiluontoisempia yhtyeitä tai niin sanottuja "työbändejä", joilla rahoitetaan ?Verityä, kertoo kitaristi Teijo Tykkyläinen.
Yhtyeessä useampi henkilö osallistuu kappaleiden tekoon. Miten biisit syntyvät ja kuinka kauan valmiin biisin tekeminen yleensä vie?
– Se taitaa olla vähän tekijäkohtaista. Itse kaivelen pöytälaatikosta vanhoja ideoita, joita säilön siihen asti kunnes tulee joku uusi idea, joka sopii niiden kanssa yhteen, miettii laulaja Lauri Herlevi.
– Itse sijoitun johonkin välimaastoon. Ideoiden hierominen kestää aika pitkään ja siihen sisältyy paljon kuonan karsimista. Biisit saavat lopullisen muotonsa kuitenkin vasta bänditreeneissä. Yleensä biisin tekijällä on jokin selkeä visio, johon bändi kollektiivisesti lisäilee juttuja. Studiosessioiden osalta pitää antaa lisäksi kiitosta Hannu Hattuselle, joka osasi oikeassa kohtaa estää tarpeettoman härppäyksen nauhoittamisen, kiittelee Tykkyläinen.
Useilla yhtyeenne jäsenillä on heavy -tausta. Kuinka siirtyminen kevyempään suuntaan tapahtui ja miksi?
– Kysymys oli varmaan aika paljon siitä, että halusin laajentaa musiikillista ilmaisuani. Kuuntelin itse aika paljon skandinaavista heviä, jossa melodiat ovat isossa osassa, ja jotenkin se melodisuus otti kevyemmän muodon, Herlevi miettii.
– Kaikki meistä ovat kuunnelleet hirveästi erilaista musiikkia jo aiemmin, eikä tässä ole kysymys siitä että sieltä Cannibal Corpsen ja Sepulturan diskografian välistä löytyisi yksi kännissä ostettu poppilevy, vaan oikeasti ihan aidosta yleismaailmallisesta musiikin diggailusta. Hauskaahan tässä on se, että miltei kaikki meistä soittivat pääosin heviä kun asuimme Etelä-Suomessa. Meidän piti muuttaa Joensuuhun asti että uskalsimme tulla poppikaapista ulos, basisti Tommi Wehmas tunnustaa.
Useimmilla teistä on musiikillista koulutusta. Miten tämä vaikuttaa musiikin tekemiseen?
– Omalla kohdallani vaikutus näkyy lähinnä siinä, että musiikilliset näkökulmat ovat laajentuneet. Lisäksi se on kaatanut raja-aitoja ja poistanut turhia ennakkoluuloja, Tykkyläinen analysoi.
– Mielestäni sävelkulkulaitoksista saatu modulaatiosukkakoulutus kuuluu lähinnä harmoniassa. Biisit rakennetaan ihan perinteisellä pop-rock-meiningillä, mutta tietty teoriapohja antaa mahdollisuuden tehdä monipuolisempia musiikillisia ratkaisuja. Tähdennetään nyt kuitenkin, että emme tee mitään masturbaatiomusiikkia muusikoille vaikka kouluja on käyty, Wehmas lisää.
Saatekirjeen mukaan teillä on tavoitteet korkealla. Miten arvioisitte kaupallista potentiaalianne?
– Kaupallista potentiaalia bändillä oikeasti on. Uusia biisejä on varastot täynnä ja uusi materiaali on entistä tarttuvampaa, Herlevi arvioi.
– Uudet biisit ovat lisäksi entistä popimpia. Olisihan se ihan mahtavaa, jos levy-yhtiöt innostuisivat ja ihmiset diggailisivat musiikkia laajemmalti. Ja niinhän ne tulevat toivottavasti tekemäänkin, Wehmas visioi.
M U U T K A T S A S T E T U T:
THE ORKESTRA
The Orkestralta on demoefektissä arvosteltu vuosien mittaan parikin demoa, joiden perusteella se on osoittautunut erittäin päteväksi, joskin melko geneeriseksi modernia, raskasta rockia soittavaksi yhtyeeksi. Nyt yhtye on ottanut neuvosta vaarin, ja lähtenyt laajentamaan soinnillista palettiaan. Demon aloittava Cold Day In Hell hyödyntää tinapilleineen rohkeasti irkkumusa-vaikutteita, ja johan toimii! Kappale on rakennetta myöten todellinen nappisuoritus ja kuukauden hienoin yksittäinen kappale. Without The Sun ja Just Like Me ovat hivenen tavanomaisempia mutta yhtä lailla toimivia esityksiä. The Orkestra on demobändinä tullut kriittiseen vaiheeseen: seuraava luonnollinen askel on levytyssopimus ja pitkäsoiton tekeminen.
SISKOT
Angstista avantgarde-rockia työstävää Siskot -yhtyettä ei voi syyttää rohkeuden tai heittäytymisen puutteesta. Yhtyeen nimestä tulee ensimmäisenä mieleen Sielun Veljet, mutta se ei kerro koko totuutta. Nuoret muusikot ovat ihailtavalla tavalla perehtyneet 1980-luvun suomirockin outoilijoiden ja provokaattorien tuotantoon. Tämän tuloksena on syntynyt virkistävää, joskaan ei vielä täysin omannäköistä materiaalia. Sävellyksissä ja sanoituksissa on mainioita oivalluksia, vaikka maneerit mukaan lukien niistä on turhan helppo tehdä rinnastuksia, etenkin 1980-luvun Kauko Röyhkän suuntaan. Siskojen biisit ovat kiehtovia, mutta niissä ei ole breikkausta ajatellen vielä tarpeeksi tarttuvia koukkuja. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tästä kehittyy vielä hyvinkin mielenkiintoista tavaraa. Kuukauden virkistävin tuttavuus.
MODERN DAY CITIZEN
www.myspace.com/moderndaycitizen
Vasta vuoden nykyisellä kokoonpanolla toiminut Modern Day Citizen on saanut pakettinsa kasaan kertaheitolla. Jo ensidemolla metallista rockia takovan kvintetin soitto on varmaa ja sävykästä ja kappaleissa on melodista tarttumapintaa. Demon aloittava Marrow on tummasävyisyydestään huolimatta hyvinkin popahtava ja hitikäskin ralli. Yhtyeen nimeä kantava polveilevampi kakkosraita on vielä astetta kiinnostavampi yleistunnelman ollessa melkoisen grunge. Ilahduttavaa on se, että jokainen soittaja keskittyy palvelemaan ja elävöittämään biisiä eikä turhille egotripeille anneta sijaa. Lisäpisteet ansaitsee Mikko Rannikon uskottava laulusoundi. Demon neljä kappaletta ovat keskenään kuitenkin turhan samankaltaisia ja geneerisiä herättämään poikkeuksellista mielenkiintoa.
MORSE
Helsinkiläisen Morsen jäsenet ovat vaikuttaneet aikaisemmin päteviksi todetuissa Dance-, Waterloo- ja Tirehtöörit -yhtyeissä. Vasta vuoden verran kasassa olleen Morsen tyyli ankkuroituu selkeimmin powerpopiin. Soitossa on letkeyttä ja soundeissa rouheutta. Lyriikat ovat kujeilevia, kuten asiaan kuuluu. Demon aloittava Monster on melodisesti todella onnistunut siivu ja etenkin kappaleen dynaamiset rytmiratkaisut miellyttävät. Naivistinen Wendy muistuttaa 1990-luvun brittipopista, mutta maistuu myös. Toni Liikasen laulu on miellyttävää, mutta soundi ei ole erityisen mieleenpainuva tai karismaattinen. Neljän biisin näytelevy on taidokas ja miellyttävä kokonaisuus, mutta sen estetiikka tuntuu juuttuneen 1990-luvulle. Jonkinlaista yllättävyyttä tai ajanmukaisuutta kaivataan lisää.
UTOPIA
Utopia on lohjalainen kahden miehen bändi, jonka musiikin lähtökohtana on suomirap. Duo käyttää kappaleissaan vain liveinstrumentteja, mikä jo itsessään tekee siitä keskimääräistä kiinnostavamman. Vaikutteita duo ottaa hiphopista, popista ja downtemposta, ja kappaleita leimaa melodinen ja pianovetoinen chillout -tunnelma. Lauri Kivelän alias MC Utopian riimitys ja soundi toimivat. Tekstit ja melodiat ovat melankolisia ja sisäänpäin kääntyneitä, tosin Palapelin kielikuvat ovat melko kuluneita. Ilpo Saitulin (mm. Apezone, @Junkmail) tuottama ja musisoima Minuutit-ep on tasokas ja ammattimainen kokonaisuus. Yksi kokonaisuudesta poikkeava kappale tosin olisi tehnyt sille hyvää.
STRANGE BEDFELLOW
www.myspace.com/strangebedfellowmusic
Alle vuoden yhdessä soittaneen lahtelaisyhtyeen tavoitteena on sekoittaa uutta ja vanhaa rockmusiikkia. Ehkäpä tämän agendan yleispätevyydestä johtuen yhtyeen olemuksesta on alkuun vaikea saada vahvaa mielikuvaa. Kärkeen laitettu Rescue Song on sävellyksenä ihan passeli hardrockviisu, mutta tutunoloiset boogieriffit tuntuvat petaavan vain pohjan hyperaktiiviselle kaahaukselle. 7 Until The End on modernimpi ja kohtalokkaampi proge-elementtejä hyödyntävä rypäs ja jo huomattavasti kiinnostavampi. Tunnelmallinen Next New Land erottuu hienon soinnuttelunsa myötä joukosta edukseen. Vähän yli parikymppiset lahtelaisjannut ovat teknisesti todella kovia musikantteja, mutta persoonallisempia biisejä ja tyylin kiteyttämistä vielä tarvitaan. Sopii toivoa, että taidon, sisällön ja näkemyksen suhde kulminoituu huippuunsa seuraavilla äänitteillä.
CROSSEYES
Pitkäsoittoa enteilevällä Of Things To Come -näytelevyllä Crosseyes paljastuu monipuoliseksi ja taitavaksi yhtyeeksi. Yhtyeessä vaikuttaa kovan luokan tekijöitä, maineikkaimpana legendaarisesta Kingston Wallista tuttu basisti Jukka Jylli. Taitavat soittajat hoitavat tonttinsa kunnialla, kuten myös viehkeä-ääninen solisti Mirka Misukka. Crosseyesin biisien skaala ulottuu poprockista ja hardrockista aina funkiin asti. Kiekon aloittava Don’t Try To Be Something Else on kuulemma sijoittunut korkealle jossakin internetin biisikilpailussa. Mitään poikkeuksellista siinä ei ole, vaan omaan korvaani se kuulostaa sanoitusta myöten Idols -henkiseltä mahtiballadilta. Napakka I’m Toxic rokkaa paljon tykimmin.
STACHE
”Pitäisikö tässä huolestua, kun aikuiset pohjoissuomalaiset miehet tekevät iloista, melodista, kaunista ja jopa tanssittavaa musiikkia?”, kyseli sanomalehti Kaleva Stachen motiiveista taannoisessa jutussaan. Oululaisessa raskaan musiikin dominoimassa ilmastossa Stachea kutsuttaneen nössömusaksi, mutta mitenkään epätavanomaista tai rohkeaa porukan musiikki ei silti ole. Yhtye poppaa kuulemma ”meisselit tanassa”, ja sen tyylissä onkin yhtä lailla funkia ja soulia, kutumusiikkia siis. Disco-vaikutteisista Partyboysta ja Dancefloorista tulee mieleen esimerkiksi Atomic Swing, hempeimmillään yhtyeen musiikissa voi kuulla heleän kaliforniapopin aurinkoisuutta. Soitannallisesti ja laulannallisesti valmiin oloinen Stache ei vielä täysin vakuuta näkemyksellään ja omaperäisyydellään vaan sortuu liian usein latteuksiin.
ALISTAIR GRAUT
Jyväskyläläisen Alistair Grautin edellinen demo ei ollut täysosuma mutta erittäin lupaava ja kiinnostava näyte. Alkuun uusi Aristocrat –niminen äänite vaikuttaa siihen verrattuna pettymykseltä. Jaakko Koukkumäen raskas ja progressiivinen instrumentaalimusa vaatii kuuntelijalta tarkkaa keskittymistä eikä välttämättä aukea edes silloin. Lähes neljäkymmentä minuuttia kestävän ja kuusi kappaletta sisältävän teoksen kolmannessa luvussa alkaa kuitenkin tapahtua. Koukkumäen kappaleissa on lukuisia hienoja riffejä ja melodioita. Niiden muodostamaa liittoa voi kutsua nerokkaaksi tai yhtä hyvin tekotaiteelliseksi. Itse pidän tätä kiehtovana. Ongelmat ovat samat kuin viime kerralla: soundit ovat heppoiset. Etenkin ohjelmoitu rumpusetti särähtää ikävästi korvaan.
ANOA
Kuukauden toinen instrumentaalipläjäys tulee Espoosta. Anoa on maaliskuussa 2009 perustettu yhtye, jonka musiikki täyttää post-rockin ilmeisimmät tunnusmerkit. Yhtyeen soitto toimii ja on tyylikästäkin. Virtalähteellä masteroitu kiekko soi komeasti. Post-rock termin alle on helppo luetella yleviä vaikutteita aina klassisesta ja jatsista elokuvamusiikkiin, mutta varsin usein se jostain syystä typistyy muutaman sointukierron jumittamiseen ja sen maisemointiin. Anoaltakin kaipaisi kekseliäämpiä sovituksia ja originelleja melodioita. Muotopuoli ja soundi on kunnossa.
BALD BEAVER
www.myspace.com/baldbeaverband
Bald Beaver lienee jonkinlainen terapia- tai vittuilumusaprojekti. Sen verran taitava yhtye nimittäin on kyseessä, että maailmanvalloitusta yritetään varmasti myös muiden projektien muodossa. Bald Beaver ei ole kuulemma imenyt mistään vaikutteita, mutta helppo tästä on vetää musiikillisesti viitteitä esimerkiksi Mike Pattonin häröilyprojektien, System Of A Downin tai No Means Non suuntaan. Yhtye käy yhdeksän biisin demollaan läpi lähes kaikki kuviteltavissa olevat mauttomuudet ja sisäpiirivitsit, mutta majavain taito, tinkimätön asenne ja sairas huumorintaju tekee siitä riemastuttavan poikkeuksen vakavamielisten demobändien joukkoon. Jos Shake it, Bake Itin adlibit ja Pirkka-lähdeveden vitsailu eivät naurata, on kuulijassa vika. Eittämättä livenä vielä parempi.
SININEN KAAPPI, MUTTA MIKSI?
www.myspace.com/sininenkaappimuttamiksi
Oululaisyhtye myöntää itsekin, että sen nimi on tekotaiteellinen. Viimeisen päälle häröilevää progeilua suoltavan yhtyeen kappaleet ovat syntyneet proosallisesti kuvataiteen, elokuvataiteen ja kirjallisuuden inspiroimina. Mitä ilmeisimmin jossain vaiheessa on kuunneltu myös Mars Voltaa ja Mahavishnu Orchestraa. Yhtye on saatekirjeen namedroppailua myöten itsetarkoituksellisen elitistinen ja vaikea. Tietyssä mielessä sen ymmärtää, sillä varsin virtuoosimaisia ja pätemisenhaluisia muusikoita on Madetojan musiikkilukio heistä koulinut. Hienoja sävellyksellisiä elementtejäkin kappaleet sisältävät, mutta jonkinlaista temaattista kantavuutta niiltä toivoisi. Harva sisäpiiriin kuulumaton tätä kuitenkaan jaksaa useampaan kertaan kuunnella.
ALICE ALOOF
Demon aloittavan Manic Birds Get To Sleepin aloitusriffi kuulostaa erehdyttävästi Neil Youngin My My, Hey Heylta. Ei kappale onneksi pastissi ole, ja tuonkin voi tulkita hienovaraisena viitteenä. Akustisen kitaran, basson ja banjon varaan rakentuvat kappaleet ovat juurevia modernin folkin hengessä. Viehkeää Roots -kappaletta vie eteenpäin keinuvasti jatsahtava tunnelma. Akustiset kitarat on äänitetty ja soitettu huolellisesti ja Liisa Oikarin viettelevä tulkinta miellyttää. Oikarin soittamat perkussiot ovat kiva lisä pienimuotoiseen musisointiin. Alice Aloof on tällaisenaan jo mainiota musisointia, mutta yhtyeen soisi rohkeasti kokeilevan rajojaan ja laajentavan sovituksellista palettiaan.
STOP THE REGGAE
Oulun seudulla soitteleva Stop The Reggae on keksinyt itselleen sananmuunnoksen Rep The Stogei ja samalla alteregon, jolla se versioi uudelleen tuotantonsa vanhoja klassikoita. Reggaen kanssa yhtyeellä ei kylläkään ole mitään tekemistä, vaan homman nimi on rupinen ja groovy powerrock. Trion soitto on mitä ilmeisimmin tallennettu livepohjalta, ja raa’asta yleissoinnista johtuen niistä tulee melkoisen grungehtava vaikutelma. Huolimattoman oloisesti vedetyistä biiseistä Makin’ It Happen ja Name Of The Game nousevat edukseen melodisten popkoukkujensa ansiosta. Yhteissoitto rullaa kyllä ihan mainiosti, mutta esimerkiksi kitarasoundien variaatio ja keskittyneempi laulun artikulaatio nostaisivat ilmettä huomattavasti.
YÖN MIEHET
Sitten viimeisen demon Yön Miehet ovat lihavoittaneet sointiaan sähkökitaralla, mutta melko demomainen porukan sointi yhä on. Yhtyeen teatraalisessa musiikissa on diskorytmiä ja monenlaista poljentoa. Kappaleita leimaa iskelmällinen melodiikka ja nokkela äkkivääryys. Demon aloittava Mitä minä teen täällä soi slaavilaisesti, mutta jättää ristiriitaisen ja hämmentävän vaikutelman. Hauskasti nimetty Nakkikoppi veistää taiteellisesti poukkoilevan kuvaelman lihansyönnin himoista ja toimii jo paremmin. Yön Miehillä sanoitukset ovat kuitenkin kautta linjan sävellyksiä parempia. Yhtye ei piittaa tuon taivaallista tämän päivän musiikkitrendeistä, mutta kovinkaan kiinnostavaa vaihtoehtoa he eivät tarjoile.
UNIONI
Turkulaisen Unionin musiikki on täysin valmista paikallisradiossa soitettavaksi. Kuten yhtye sen itse sanoo, on sen musiikki vanhakantaista, ja iskelmälliseksi suomipopiksi Unionin musiikkia voi huoletta kutsua. Demon hittihakuiset kappaleet ovat lama-ajan ilmastossa ilahduttavan positiivisia ja asenteeltaan rakentavia. Välillä sanoituksissa on turhaa alleviivaavuutta, joka kääntyy latteudeksi. Roope Paltan laulu on vahvaa ja mukavan vapaata maneereista. Kosketinsoittimet ovat hyvä lisä särökitaroiden dominoimaan sointiin. Unionin taiteellinen visio ei juurikaan säväytä, mutta monille tämä varmasti maistuu. Onnea valitsemallanne tiellä.
HÄIKIÖ
Konstailematonta suomirockia soittaa myös oululainen Häikiö, joka on nimetty solisti Pia Häikiön mukaan. Häikiön laulutapa on mukavan kaunistelematon, mutta välillä liikutan oman ilmaisun äärirajoilla. Varttuneet musikantit soittavat tiukasti, mutta varsin kliinisesti ja riskejä kaihtaen. Yhtyeen taiteellinen rima lienee korkealla, sillä neljästä kappaleesta kahden sanoitukset ovat peräisin suomirunouden legendoilta. Arto Mellerin tekstin varaan rakentuva Romua rakkauden valtatiellä ei lähde lentoon sillä blues-pohjainen sävellys ei ole tekstin tasoa. Jarkko Laineen runo Se sortuu mauttomaan tusinafunkiin. Täysin omaa tuotantoa olevat Kolmas Pyörä ja Lummelampi toimivat kokonaisuutena luontevimmin.
MOTHERFLY
www.myspace.com/motherfly.band
Forssalainen Motherfly ei turhia hienostele vaan tykittää suoraviivaista grungeaan voimalla. Alavireiset kitarat soivat metallisesti ja paikoin myös mukavan ilmavasti. Rytmiryhmäkään ei turhia tempoile vaan hoitaa hommansa eleettömästi ja varmasti. Jermo Koskelon laulussa on tyyliin sopivaa uhoa ja etäistä karismaa. Synkeät biisit jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Ne ammentavat loppuun ammennetuista lähteistä ja toistavat puritaanisesti samaa kaavaa. Se ei välttämättä haittaisi, jos melodioissa olisi enemmän koukkuja tai hitikkyyttä. Motherfly tuntuu omaksuneen tyylinsä tarkasti, mutta sen sopisi kokeilevan myös rajojaan.
BULLSHIT
Jyväskyläläisen Bullshitin viinanhuuruinen rock on juurevaa ja eläimellistä. Oletettavasti Brian Setzeriin viittava Six String King aloittaa karkelot uuden aallon rockabillyna, ja läskibasson länkytyksen myötä tämä mielleyhtymä leimaa yhtyettä muutoinkin. Kakkosraita Eileenin ska -rytmit ja juoksevat riffit tuovat kokonaisuuteen mukavaa lisäväriä. Nerokkaasti nimetty Tits And Ass naittaa puolestaan Bo Diddley –rytmiikkaa ja punkimpaa kaahausta. Bullshitilla on tyylilajiin sopivaa röyhkeyttä ja kitaristi-laulaja Kaartisen otteissa on sopivasti räkää ja rosoa. Enää sopii toivoa, että yhtye löytää aiheeseen omanlaisensa näkökulman.
VALKYREND VARIETÉ
Entisten metallimiesten muodostama hippifolk-duo on saanut erilaisissa nettilehdissä hyviä arvioita, mutta kaikkea tätä hehkutusta on vaikea ymmärtää. Parin soinnun rämpytykseen pohjautuvan Säteet –aloituskappaleen korkealta ja kovaa vedetty laulu tuntuu yliyrittämiseltä, eikä melodiakaan ole muistettavimmasta päästä. Vapaammin polveileva Mestar Plok ja Yann Tiersenin elokuvasoundtrackit etäisesti mieleen tuova Valokaste ovat jo onnistuneempia. Kutikutoinen demo on miksattu todella erikoisesti ja yleissointi on suttuinen. Stemmat seilaavat holtittomasti, ja välillä laulut katoavat kokonaan, akkaritkin ovat usein epävireessä. Kappaleita maisemoivat kenttä-äänitykset ovat kiva lisä. Demon kappaleilta odottaisi selkeämpiä instrumentaaliteemoja tai laulumelodioita.
JANESAW
Mikkeliläinen Janesaw tarjoilee grungea musiikkinsa avainsanaksi, mutta kyllä tämä minusta selkeämmin sijoittuu tuoreemman post-hardcoren ja jopa emon suuntaan. Vaikka erilaiset termit unohdettaisiinkin, niin siitä ei päästä mihinkään, ettei Janesaw ole tässä ja nyt maailman omaperäisimpiä yhtyeitä. Samanhenkisiä At The Drive Inistä vaikuttuneita pumppuja kun tulee vastaan useampia joka kuukausi. Tuoreeksi yhtyeeksi (perustettu vuonna 2008) porukka soittaa perushyvin, mutta rytmipuolella turha kikkailu saa homman kuulostamaan välillä takeltelevalta. Jusu Wirekosken lauluun kaipaisi myös lisää täsmällisyyttä. Silloin laulun voisi miksata myös paremmin kuuluviin.
GHOSTNOTE
Ghostnotelle on siunaantunut tänä vuonna pientä menestystä mm. Alkupiste- ja Bigboom -bändikisoissa. Menevää poprockia soittavan yhtyeen suurin vahvuus on laajan skaalan ja hienon vibraaton omaava laulaja Susanna Erkinheimo. Yhtyesoitto on Ghostnotella varmalla pohjalla, mutta lisää rentoutta ja sävykkyyttä tarvittaisiin. Demon aloittavan Indian Summerin falsettiin hakeutuva melodia on tarttuva, mutta jöötimäinen kappale tarvitsisi rakenteellista variaatiota. Touch Of The Reaper on vanhakantaisempi balladi ja kiinnostava lisä kokonaisuuteen. Yhtyeen itse määrittelemää progressiivisuutta on tästä vaikea löytää, mutta sovituksellinen riskinottokyky ja polveilevuus voisi olla oikea suunta.
ERWIN PRESTON
Loviisalaisyhtye määrittelee musiikkinsa tyylin korkeajännitteiseksi garagerockiksi, jossa on popkoukkuja. Suoraviivaista kolmen soinnun paahtoa tämä kyllä on, mutta yhtyeen itse tarjoamaan The Stoogesiin nähden ovat Erwin Prestonin soundit kovin kesyt ja vaarattomat. Energiassa ja asenteessa yhtyeellä piisaa ja Iina Koljosen puhtoinen laulu on tasokasta ja miellyttävää, mutta ovatko ne tässä tyylilajissa olennaisimmat adjektiivit? Yhteissoitto on Erwin Prestonilla viiden demon ja lukuisten keikkojen myötä asettunut varmaan uomaan, mutta se olennaisin, eli biisit ovat valitettavan mitäänsanomattomia. Bitch On My Trailin hauskasta mullikuorosta lisäpisteet.