Gösta Sundqvist ei hukannut palloa – Lue harvinainen haastattelu vuodelta 1984

16.8.2013 10:26

Raitis, reipas, valpas Gösta Sundqvist

MAALITYKKI EI HUKKAA PALLOA

Teksti ja kuvat: Juho Juntunen
Julkaistu alun perin Soundissa 3/1984

Vuosi oli 1978. Maailmalta oli tulossa suuri punk-hyökkäys, puuhaa oli paljon ja elämä tuntui kaikin puolin mielenkiintoiselta. Sauhuamisen ja säpinän keskellä silmiin osui Ilta-Sanomien henkilökohtaistapalstalta pikkuilmoitus.

”Mitä kuuluu Marja-Leena? Leevi.”

Jep. Siinä joku onneton runkkari haki seuraa. Mutta ilmoitus löytyi lehdestä parin viikon ajan säännöllisin välein. Jep jep. Siinä haki joku onneton ja rikas runkkari seuraa. Sitten kului jokunen päivä ja lehteen ilmestyi aivan uusi teksti.

”Haluan tavata sinut, Marja-Leena. Leevi.”

Systeemit menivät takaisin. Ensimmäisten ilmoitusten takana oli Love Records -yhtiö, joka halusi mainostaa uutta singleään ja uutta bändiään uudella tavalla. Viimeisen viestin takana oli joku vieras henkilö, joka oli seonnut oman nimensä käyttöön. Kirjeenvaihto Ilta-Sanomien sivuilla lopetettiin ja itse levy laskettiin kauppoihin.

Mitä kuuluu Marja-Leena oli kesän 1978 soitetuimpia levyjä. Tämä tarttuva, kaunis ja kummallisella tavalla pirullinen piisi kaikui aina ja kaikkialla, ja ihmiset arvailivat kiihkeästi, kuka mahtaa olla esittäjänimen Leevi And The Leavingsin takana. Ei oikealla bändillä voi olla tuollaista nimeä. Veikkailtiin Hectoria, Juicea, Kasevaa ja vaikka mitä. Love Recordsissa huomattiin salaperäisyyden myyntivoima, eikä bändistä suostuttu kertomaan kenellekään.

Minulla oli näihin aikoihin vuokralla työhuone Love Recordsin tiloissa. Kiinnitin huomion silloin tällöin käytävillä nuljailevaan laihaan pitkätukkaiseen kaveriin, jota en tuntenut. Lopulta minulle uskottiin suuri salaisuus. Tuo oli Leevi. Ja sitten kuplan olikin aika puhjeta, sillä Suomi on liian pieni maa suurille rocksalaisuuksille.

Leevi And The Leavings oli yhtä kuin Göstä Sundqvist, Risto Paananen ja Reijo Inna. Myöhemmin bändiin liittyi Jari Malinen, Reijo Innalle annettiin potkut, Jari Malinen lähti kävelemään ja tilalle otettiin Juppe Karastie ja Markku Mattila. Ja nämä pojat tekivät levyjä yhdessä aivan uudella periaatteella, jonka kolme kohtaa kuuluivat seuraavasti:

1. Yhtye tekee kaiken haluamallaan tavalla ja pitää kuvansa matalana mutta salaperäisenä. Ei siis paljoa haastatteluja.
2. Yhtye ei esiinny lainkaan julkisesti.
3. Yhtye ei tee lainkaan LP-levyjä, vain hittisinglejä.

Kohdat yksi ja kaksi ovat toimineet käytännössä, mutta kolmoskohdan suhteen Leevi And The Leavings joutui tekemään myönnytyksen. Sen ensimmäinen LP Suuteleminen kieletty julkaistiin keväällä 1980, ja sen jälkeen kauppoihin on ilmestynyt kaksi muuta Leavings-albumia, joita tukee aikamoinen nippu singlejä. Bändin uusin levy on älppärin kokoinen EP Jos taivaalta sataisi rahaa, josta on tullut aikamoinen hitti. Mutta vieläkään Leevi and the Leavings ei halua päästä eroon matalasta profiilistaan. Keikkoja ei tehdä, eikä julkisuutta haeta perse paukkuen.

HIEMAN OUTO MIES

26-vuotias ryhdikäs, jämäkkä ja varmalla äänellä puhuva mies katsoo tiukasti silmiin

– Kukaan ei ole koskaan asettanut kyseenalaiseksi sitä, ettenkö olisi selvä johtajahahmo bändissä. Tämä yhtye on Leevi And The Leavings niin kauan kuin minä olen siinä, vaikka bändin kaikki muut kaverit lähtisivätkin kävelemään.

Sanojen takana seisoo Leevi Leaving eli Gösta Sundqvist. Tämä 26-vuotias ryhdikäs, jämäkkä ja varmalla äänellä puhuva mies katsoo tiukasti silmiin, juo uskomattomat määrät kahvia, polttaa kohtalaisen määrän savukkeita ja vaikuttaakin johtomieheltä. Pistävät teräksiset silmät ja nyt lyhyeksi ajetut hiukset tuovat yhtäkkiä mieleen arjalaisen SS-toivon, jolle ei edes halua sanoa mitään vastaan.

Kun aikanaan opin tuntemaan Göstan, minua viehätti tavattomasti hänessä yhtä aika elävä jämptiys ja hulluus. Hän halusi tehdä kaiken viimeisen päälle siististi, mutta samalla hänen ideansa saattoivat laukata seinästä seinään – aina tyylikkäästä oivalluksesta mielipuoliseen keksintöön. Tämä ilmeni ennen kaikkea levynkansissa – kaiken huipentumana varmaan tuplasingle Nuoret miljonäärit, jonka kannessa kerrottiin tarina vainoharhaisesta salamurhaajasta ja tämän ampumasta tytöstä. Ja muistan vieläkin väristen oudon sekayhtyeen Silverin, jonka kantta jouduin kuvaamaan maksaakseni työhuoneeni vuokran. Gösta tuotti Silveriä ja halusi ehdottomasti singlen kanteen rotan, jonka pää murskataan saappaalla. Sain hommaitua pieneläinklinikalla kuolleita marsuja, joiden päällä Göstä sitten pomppi minun laukoessani kameraa.

– Yäk. Te olette outoja, sanoivat levyyhtiön ihmiset.

Sain hommaitua pieneläinklinikalla kuolleita marsuja, joiden päällä Göstä sitten pomppi minun laukoessani kameraa

Tänään Göstalla on yhä hämmentäviä ideoita, mutta hän on selvästi rauhoittunut. Hänellä on perhe, mukava pikkuasunto aivan Helsingin keskustassa vastapäätä Suojelupoliisin päämajaa, videot ja paljon suunnitelmia. Hän tekee osa-aikatöitä isänsä firmassa ja näyttää siisteissä, urheilullisissa vaatteissaan pikkuliikemieheltä.

– Studiolla huomaa, miten muut soittajat tsiikaavat meitä. Jumalauta, mikä merkonomibändi tuo Leavings on! Silloin ajattelen, että jospa he tietäisivät. Kun kymmenen vuotta sitten kävin Espoossa koulua, minulla oli tupeerattu tukka, meikit naamassa ja naisten hameita päällä. Urheilumaikat ajattelivat, että hulluhan tuo on, se täytyisi saada hoitoon. Silloin olin todella yksin. Kaverinikaan eivät kehdanneet liikkua kanssani, vaikka he olivat seudun kovinta aineistoa, aivan kypsiä koulukotiin, mihin moni joutuikin. Jeesus, minä olin yksin, mutta selvisin siitä. Minussa oli ruutia sen verran, että pärjäsin humalaisten jullien kanssa, jotka tulivat vittuilemaan meikeistäni. Minua ei saanutkaan kumoon, ja äkkiä saattoi tulla otsaan punaiseksi maalattua saapasta.

– Nyt lasken tuon ajan nuoruuteni tiliin. Halusin näyttää koko maailmalle persettä ja ärsyttää jokaista. Se aika oli hyvää koulua elämää varten, ja nyt olenkin pärjännyt joka tilanteessa.

Millaisena ihmisenä pidät nykyään itseäsi?

– Minulla tulee mieleen ainakin kaksi sanaa, tehokkuus ja mielikuvitus. Ehkä. Minulla on vain paha tapa lupsauttaa asiat, en viitsi puurtaa niiden kanssa tarpeeksi. Taustalla tapahtuu kuitenkin koko ajan, teen kaikenlaista ja paljon, mutta sitten annan asioiden mennä turhankin helposti omalla painollaan. En jaksa hakata päätäni seinään.

– Minussa on voimakas taiteellisuuteen pyrkivä minä, joka tulee ajoittain niin selvästi esille, että en voi tehdä lainkaan töitä Leavingsin kanssa. Sehän ei ole taiteellinen bändi. Silloin bändin jätkät eivät kuule minusta mitään kolmeen kuukauteen, istun vain kotona ja kirjoitan. Minulla on kaksi kirjoituskonetta, jotka käyvät kuumina yötä päivää. Osittain siinä syntyy proosaa, osittain muutakin. Haluan tehdä koko ajan parempaa jälkeä, mutta en jaksa korjailla vanhoja tekstejä. En tiedä, milloin saan julkaistua noita kirjoitelmia – varmaan se aikakin tulee joskus.

– Haluaisin tehdä myös vakavampaa musiikkia kuin tämä Leavings-kama. On vain vaikea lähteä populaarimusiikista vakavampaan suuntaan, minuun on jo isketty tietty leima, joka haittaa noiden kirjoitustenkin julkaisemista. Olen kirjoittanut jo puolitoista sinfoniaa, jotka ovat sitä ja tätä – koen koko paskan yhtenä keskeneräisenä sinfoniana. Mutta haluaisin yrittää sillä alalla ja opiskellakin sitä.

Mihinkään varsinaiseen vakituiseen työhön sinusta ilmeisesti ei ole. Taiteellinen minä panee vastaan.

Haluaisin tehdä myös vakavampaa musiikkia kuin tämä Leavings-kama

– Tietenkin voisin ajautua toimistoon virkamieheksi tai ehkä minulle leivottaisiin mukava tuotantopäällikön virka. On minulle sellaista tarjottukin, mutta ei se kiinnosta. Jos musiikkia tekee vain rahan takia, voi yhtä hyvin vetää kuulan kalloon.

Kuitenkin sinä kävit vähän aikaa sitten armeijan, joka rajoittaa sentään aika paljon luomisvoimaa.

– Tulin yllättävän hyvin toimeen armeijassa, pääsin pois sieltä kersanttina, mikä on oikea nipottajan sotilasarvo. Itse asiassa en alkuaan halunnut armeijaan, käskin kutsunnoissa vetää käteen ja vihasin kaikkea. Mutta sitten päätin eräänä päivänä, että menen armeijaan, jos pääsen heti sisälle.

– No, minähän jouduin kahdessa viikossa väkeen. Jouduin raukkiin ja suojeluskouluun, missä oli mielekästä – opetettiin kunnon palomiestyötä ja väestönsuojelua. Kai minä selvisin hommasta hyvin, koska tulen toimeen ihmisten kanssa ja minussa on vähän johtaja-ainesta. En kokenut käskemistä vieraaksi.

– Osa minusta on militaristia, ei siitä pääse mihinkään. Yritän pitää oman elämäni sotilaallisessa järjestyksessä. En kuitenkaan ihaile armeijaa tai vastaavaa…

Muuttiko armeija paljon elämääsi?

– Ei yhtään. On minussa yhä tallella nuo vanhat taipumukset ja viihdyn yhä outojen ihmisten kanssa. Se voi olla osoitus siitä, että olen vähän vinksahtanut ja että akkulataamo olisi paikallaan. Mikä maaninen vimma minulla on tehdä järjettömiä juttuja? Onneksi perhe ja Leavings painavat jarrua päälle, nehän ovat molemmat terveitä ilmiöitä.

Minulla on normaalin suomalaisen ajatusmaailma rikollisia kohtaan: munat pois ja linnaan

– Kyllähän Leavingsinkin muutamalta piisiltä tulee esille, että rikokset kiehtovat minua. Haluaisin tehdä elokuvankin rikoksesta ja olen suuri Hitchcockin ja komisario Palmun ihailija. Perusrikos murha tulee valtavan syvältä, se on kiehtova asia syineen ja seurauksineen.

– Totta kai minulla on normaalin suomalaisen ajatusmaailma rikollisia kohtaan: munat pois ja linnaan. Mutta ei minun tarvitsisi olla hirveästi sekopäisempi, että voisin tehdä rikoksen vain nähdäkseni, miltä se tuntuu. Onneksi jarrut ovat päällä, eikä tuollainen tule kai koskaan ajankohtaiseksi.

Hmm… Vaikka sinulla on tuollaisia ajatuksia – ja kenelläpä ei olisi – niin olet ilmeisesti aika suora jätkä esimerkiksi alkoholin suhteen. En ole koskaan nähnyt kädessäsi kaljalasia.

– Juon viinaa tosi harvoin, mutta en ole absolutisti. Olin viimeksi humalassa viime kesänä. Olen vain terve ihminen, pelaan jalkapalloa ja harrastan aikidoa. Pääsin aikanaan melkein nuorten jalkapallomaajoukkueeseen.

Tsekkasitko televisiosta talviolympialaisia?

– En oikeastaan. Minua kiinnostaa vain joukkuelajit

Kuten Leavings?

– Juuri niin.

BÄNDI C-MAPISSA

Gösta Sundqvist ei tunnu ottavan Leevi and the Leavingsia kovin vakavasti. Se on vain yksi hänen projekteistaan, vaikka bändi onkin merkinnyt paljon monelle suomalaiselle nuorelle.

– Olen yllättynyt, miten paljon tekstini voivat vaikuttaa kuulijaan. Kun nyt sanon, että Leavings-kama ei ole minulle tärkeää ja että se tulee C-mapista, voivat kuulijat kuvitella, että teen pilaa heistä.

– Ei se ole totta. Vaikka tekstini eivät merkitse paljoa, en halua pistää ketään halvalla. Ja tietenkin lauluissani on itse koettujakin asioita, ne ovat eräänlaisia tarinoita. Haluaisin päästä tuosta piirteestä eroon ja ilmaista asiat lyhyemmin, tehdä enemmän kysymyksiä kuulijalle. Kuitenkin: tekstit ovat Leavingsin musiikissa tärkeämpi puoli kuin itse musiiki, joka syntyy vasta kehystämään tarinaa.

– Kun vien piisin studioon, on se puolivalmiina. Jälkeä syntyy sitten helposti, mikä osoittaa, että Leavingsin muutkin jätkät ovat tärkeitä. He kritisoivat välittömästi ja rehellisesti, ja sovituksista vastaamme yhdessä.

Jos et pidä Leavingsia maailman tärkeimpänä työnäsi, oletko yleensä tyytyväinen levyihinne?

– Olemme tehneet sellaistakin ripulia, että minua ällöttää. Koko Leavings-aikana olemme ehkä saaneet aikaiseksi viisi tai kuusi piisiä, joita ei tarvitse hävetä yhtään. Matkamuistoja on sellainen, ei sitä olisi voinut tehdä paremmin. Käärmeensydän uudella levyllä on hyvä, vaikka fonit ovat epäpuhtaat. On kiusallista kuunnella omia levyjä ja tajuta virheet. Mutta kun joskus saamme aikaiseksi täydellisen levyn, ei tätä hommaa kannata enää jatkaa.

– Leavings on saanut kulttibändin leiman, mistä en tykkää lainkaan. Se voi maistua teennäiseltä kamalta, mutta toivottavasti ei. On vain vaikea tehdä yhtä aikaa poppia ja sanomallista musiikkia, mikä on ihanne. Ehkä olemme enemmänkin älypääjätkiä kuin levyt antavat ymmärtää – yritän ainakin pitää bändin soiton aisoissa. On pakko karsia ideoita ja lyödä homma läskiksi. Viime levyä tehdessämme jouduin sanomaan jätkille, että älkää soittako niin hyvin, soittakaa rumempaa musiikkia.

– Minusta tuntuu, että jos en soittaisi itse Leavingsissa, koko bändi ärsyttäisi minua tavattomasti. Tuollainen yhtye, joka ei treenaa eikä käy keikoilla, mutta joka kuulostaa suhtkoht hyvältä. Joka kerta kun levy tulee ulos, se noteerataan joka lehdessä, vaikka laulut vain pieraistaan ilmoille. Ja samaan aikaan maa on täynnä bändejä, jotka tekevät kymmenen kertaa enemmän töitä ja kiertävät maata ja näkevät vaivaa, eikä niistä kirjoiteta koskaan.

Leavings on joka tapauksessa mielenkiintoinen bändi. Ennakolta ei voi koskaan tietää, millaisen levyn se työntää ulos. No, loppujen lopuksi vastaan ei ole tullut suurempia yllätyksiä ja kaikilta levyiltä löytyy Leavings-soundi.

– Tuo on totta. Välillä haemme levyillemme tietoisesti uusia alueita ja otamme mukaan vaikka heviä tai bluesia. Uudella levyllämmehän on esimerkiksi Tuntematon ystävä -niminen blues, josta voi kaivaa Leavings-soundin esille. Piisi soitetaan ihan hyvin, mutta laulun pitäisi töristä paremmin. En ole tarpeeksi kova raspikurkku.

Entä jos levylle olisi ottanut vierailevan laulajan?

– Olen miettinyt, että joskus voisi käyttää ulkopuolisia muusikoitakin. Alamme tehdä kuukauden kuluttua uutta älppäriä, josta haluan entistä häijymmän ja ilkeämmän levyn. Sille tulee välähdys täältä ja välähdys toiselta puolen maailmaa, siis jonkinlainen salamasota erilaisia musiikkityylejä ja tunnelmia. Ehkä sillä levyllä voisi käyttää ulkopuolisia vierailijoita, jotta tunnelma olisi uskottavampi.

– Jousien käyttö on mielenkiintoista kuten torvisektiotkin. Olen kokeillut Leavingsissa torvia, mutta olen saanut studioon jazzfonisteja, jotka eivät pysty tarpeeksi yksinkertaisiin tulkintoihin. Ja jos haluaisin päästä rockradioon, tuppaisin Otto Donnerin sovittamia jousia joka väliin. Sellaista piisiä soitetaan rockradiossa automaattisesti kaksi kuukautta – se on yhtä varma temppu kuin TV-levyn julkaiseminen.

Jos en soittaisi itse Leavingsissa, koko bändi ärsyttäisi minua tavattomasti

Joka tapauksessa Leavings-soundi on omaperäinen.

– Niin. Itse Leavingsillahan ei ole esikuvia. Jokaiselle piisille löytyy sensijaan esikuva jostain muusta piisistä tai bändistä. David Bowie sanoi aikanaan, ettei hän ole kovin omaperäinen jätkä vaan hyvä varastamaan. Minussa on samaa vikaa. Varastan paljon härskistikin, ja kun aineisto menee Leavings-tuutin läpi, ei se enää kuulosta alkuperäiseltä. Voin jopa inhota niitä yhtyeitä, joilta varastan ideoita, mutta lohduttaudun sillä, että se palvelee päämäärää. Siinä on vihje aloittelevillekin bändeille: kannattaa lainata suruttomasti, kyllä omailmeisyys tulee ajan mittaan esille.

Miksi muuten Leavingsin piisit ovat yleensä pohjimmiltaan niin alakuloisia?

– Onnelliset, iloiset asiat ovat Suomessa vähissä. Täällä katsotaan kaikkea verenpunaisten lasien läpi, eikä täällä ole niin helppoa.

VANHA MIES LAVALLA

Yksi Leavingsin mielenkiintoisimpia piirteitä on, että bändi ei ole suostunut lähtemään keikoille.

– Me teimme ensimmäisen singlen vuonna 1978, joten pian alamme olla vanhimpia bändejä Suomessa. Ja vieläkin tyrkytetään salaperäinen-leimaa, heh heh. Kyse on vain siitä, että vierastamme kaikki julkisuutta, emmekä ole tuputtaneet itseämme esille. Toisaalta meitä ei ole paljoa kiskottukaan lehtien palstoille. Ilmeisesti Suomessa täytyy nähdä vaivaa jos haluaa julkkikseksi. Ja kyllähän tässä maassa on tyrkyllä tyyppejä, jotka sopivat naistenlehtien sivuille paremmin kuin me.

– Emme ole varsinaisesti kieltäytyneet julkisuudesta kuin aivan alussa, ja silloinen ehdottomuus vähän harmittaakin. Rumpalimme Reiska sai kenkää sen takia, että hän ei halunnut antaa mitään tietoja julki.

– Leavings on meille vain harrastus, enkä halua sotkea siihen niin ikävää asiaa kuin keikkailu. Miksi minun kaltaiseni vanha mies heiluisi lavalla? Saisin vain traumoja, kun joutuisin juoksemaan pitkin Suomea ja taksistakin kotiin, jotta nimikirjoitusten kärttäjät eivät saisi kiinni.

– Yhteen aikaan olimme jo vähällä lähteä esiintymään. Minulle soitettiin jatkuvasti ja pyydettiin keikalle ravintoloihin, festivaaleille tai vaikka lastentarhaan. Järjestäjät sanoivat, että määrää itse hinta, me maksamme mitä vain. Mutta Leavingshan olisi ollut hirveä pettymys yleisölle omalla harjoitusmäärällään, se olisi ollut falskius huipussaan.

– Nykyään en tiedä, haluaisivatko Leavingsin muut kaverit lähteä soittamaan. Kun olen kuunnellut niiden treenaamaa matskua, se tuntuu tarkoitetun keikkaohjelmistoksi.

– Olemme sentään soittaneet pari kertaa hipoissa väärällä nimellä, mutta ei sitäkään ole tapahtunut enää kolmeen vuoteen. Minä en yksinkertaisesti halua mennä keikoille… Joskus on käynyt mielessä, että voisin kouluttaa tuntemattomista hyvistä soittajista kakkos-Leavingsin, joka tekisi kiertueita ja soittaisi meidän piisejämme.

Paljonko olet tekemisissä Leavingsin muiden kavereiden kanssa?

– Tosi vähän, esimerkiksi nyt meillä oli kolmen kuukauden tauko, jolloin emme nähneet lainkaan toisiamme. Tämähän on vain yksi harrastus, samalla tavalla harrastan pari kertaa vuodessa metsästämistä. Lähden viikoksi Lappiin tai Pohjois-Karjalaan samoamaan metsästyskavereitteni kanssa – bändin kanssa taas menemme pari kertaa vuodessa studioon.

Ilmeisesti et seurustele muidenkaan muusikoiden kanssa. Sinua ei näe Helsingin musiikkimestoissa.

Suomalaiset muusikot ovat suurta perhettä ja minä olen ulkona siitä

– En tosiaankaan noteeraa muita muusikoita kovin korkealle ihmisinä. Voin laskea yhden käden sormilla ne soittajat, joiden kanssa jaksaisin viettää aikaani. Koen heidät kuin kansakoulunopettaja, joka joutuu olemaan tekemisissä kakaroiden kanssa, jotka eivät ole hyvää seuraa.

– Suomalaiset muusikot ovat suurta perhettä ja minä olen ulkona siitä. Kun bändit hajoavat, otetaan jätkät takaisin korttipakkaan ja jaetaan uudelleen. Aina vain samat naamat uusissa bändeissä.

– Sitä paitsi tämä ympäristö, missä muusikot tapaavat, on kuvottava. Savuiset ja tunkkaiset luolat eivät ole minua varten. Osa bändistä istuu pöydässä, osa on lavalla ja ympärillä pyörii siipijengiä. Jos menisin huonoine hermoineni moiseen paikkaan, saisin varmasti heti porttikiellon. Pamauttaisin jotakin päähän tai joku löisi minua. Kävin kymmenen vuotta sitten Tavastia-klubilla erään kaverini kanssa ja olin silloinkin lentää ulos.

GÖSTA, TUOTTAJA

Gösta Sundqvist puhui vielä jokunen vuosi sitten innoissaan tuottajahaaveistaan. Hänessä tuntui olevan ainesta Suomen Phil Spectoriksi, mitä kuvaa vahvisti myös tyttöyhtye The Crinolettesin kanssa tehty epäonnistunut single [kuuntele YouTubesta].

– Se oli täydellinen tuotantomoka, levyltä jäi pois kaikua ja niin edelleen. Leevi and the Leavings ajatteli tehdä niihin aikoihin soolosinglet. Kun Leavingsin levyt ovat itse asiassa soololevyjäni, ryhdyin tekemään hommia Crinolettesin kanssa, missä lauloi kaksi sisartani. Se epäonnistui, sillä levy olisi pitänyt tehdä suomeksi ja paljon paremmin.

– Yhteen aikaan luultiin, että olisin todella uusi Phil Spector, koska muita rocktuottajia ei pahemmin ollut. No, Pantse teki jo silloin hommia ja hän osasi kyllä paketoida kitarat hienosti…

– Joka tapauksessa pikkubändit lähettivät minulle paljon omia kasettejaan. Yritin vastata kaikille henkilökohtaisesti, mutta inttiaikana putosin kelkasta ja kirjeenvaihto jäi. Ja kun joskus menin tuottamaan studioon bändiä, en saanut sitä yleensä tajuamaan omaa ideaani. Halusin auttaa yhtyettä, en olla mikään ihmekone. Monesti tuottaminen töksähti jo siihen, että bändi soitti studiossa Leavingsin levyä ja sanoi, että tuollaiset soundit me haluamme. Minä jouduin ilmoittamaan, että yrittäkää nyt ensin virittää kitarat niin katsotaan sitten. Silloin luultiin, että pystyn ihmeisiin ja saan paskasta aikaan mitä vain. Suomessa on nykyään tuhat maakuntabändiä, joissa jokaisessa on yksi hyvä soittaja – jotain yhdistymistä olisi syytä tapahtua.

– Itse Leavings ei ole koskaan tehnyt muodikasta musiikkia, mikä on taannutkin sen, että olemme voineet jatkaa näin kauan. Tietenkin olemme hakeneet aina ajankohtaisia soundeja, mutta emme ole antaneet tilanteen luisua nykyiseen yleissuuntaukseen. Tänäänhän soundit ovat tärkeämpiä kuin itse musiikki: tönkköön piisiin hyvät soundit ja se on siinä. Itse olen niin vanhakantainen säveltäjä, että yritän kirjoittaa melodisesti toimivia piisejä.

Mikä on sitten vikana nykyisessä musiikissa? Tönkköjä piisejä?

– Suomalaisten bändien täytyisi tehdä suomalaista musiikkia, koska meilläkin on rikas kulttuuri. Ei ole pakko lainata juttuja aina Englannista asti, jos niitä ei pysty sulattamaan.

– Eppu Normaali on esimerkiksi mainio yhtye, koska se tekee todellisia heinäpeltojuttuja. Se ei hae suoraan esikuvia muotikeskuksista. Tuomari Nurmio on oikea suomalainen nero, vaikka hänen ensimmäinen LP:sä olikin karmea. Myöhemmin hän on kuitenkin pystynyt luomaan mahtavia visioita ja tunnelmia, niin musiikilla ja teksteillä. Vaikka Nurmio käyttää kantri- ja muita vaikutteita, tekee hän puhtaasti suomalaista musiikkia.

Eppu Normaali on esimerkiksi mainio yhtye, koska se tekee todellisia heinäpeltojuttuja

Entä Juice, joka on todella suomalainen jätkä?

– Jostain syystä Juicen jutut eivät mene läpi. Olen oikein miettinyt, miksi hänen laulunsa eivät toimi, vaikka hän on ihan symppis jätkä. Ehkä minun hävettää Juicen puolesta, kun hän yrittää työntää itseään joka paikkaan iltapäivälehdistä televisioon asti. Ja kun Suomessa puree keskinkertaisuus Matti ja Teppo -tyyliin, tekee Juicekin musiikkia liian halvoilla keinoilla. Sinne tännä kirosana niin johan myy. On sama mitä teet, jos olet vain Juice. Kaikki myy.

– Antipatiani Juicea vastaan alkoivat oikeastaan Euroviisukarsinnoista, missä olimme yhdessä. Juice halusi vain sotkea asioita, hän pulisi ja pölisi ja alkoi heti mölistä kuin kakara jos jollain Ossi Runteella oli asiaa kilpailijoille.

– En oikein ymmärrä, miksi Juice tai Jim Pembroke yleensä lähtivät mukaan Euroviisuihin sätkyttelemään ja tekemään pilaa kisoista. Parempi olisi kieltäytyä kuin mokata itseään. Enhän minäkään halua mennä hiihtämään Sarajevoon 50 kilometriä. Mutta tuo suhtautuminen Euroviisuihin on niin suomalaista. Jos ei pilkata niitä, tehdään kummallista jazzlaulua, mikä on tuomittu epäonnistumaan.

Voi kuvitella, että et ole itse kovin innostunut nykyisestä suuntauksesta, siis näistä meikkaavista mustista pojista.

– Ei minulle ole mitään heitä vastaan, koska suomalaiset bändit ovat yleensä niin karmean näköisiä. Hanoi Rocks näyttää värikkäältä ja iloiselta ryhmältä, se on hyvää meininkiä. Kun taas ajattelee esimerkiksi Broadcastia, huh. Se yrittää olla maailman amerikkalaisin bändi, mutta todellisuudessa se näyttää puolalaiselta ravintolabändiltä. Kun laulaja yrittää vetää tunteella, heilahtaa kitaristin pylly pikkasen. Huh. Miten tuollaiset polvipussit voivat voittaa mitään?

– Nykyään on yleisön joukossa rajuruman näköisiä tyyppejä kuin lavalla. Ei ihme, että kaljaa juodaan niin paljon, sillä lasin pohja näyttää mielenkiintoisemmalta kuin suomalalaiset bändit. Jos ajattelee esimerkiksi lempibändiäni U2:ta, on se aina lavalla hieno ja voimakas yllätys.

– Uusista mustista bändeistä esimerkiksi Syyskuu kiinnostaa minua kovasti. Itse asiassahan se soittaa huonosti singiellään, mutta niiden kanssa saisi varmaan aikaan vaikka mitä. Niissä jätkissä on jotain.

30 VUOTTA MYÖHEMMIN

Mikä on Leavingsin tulevisuus? Gösta Sundqvistilla ei ole enää yhtä suuria suunnitelmia kuin pari vuotta sitten, mutta hän uskoo bändiin, vaikka se tuleekin C-mapista. Gösta on iloinen uusimman EP:n hyvästä menestyksestä, sillä intin jälkeen hän ei ollut edes varma, kannattaako bändin toimintaa jatkaa. Tulossa on vielä ennen kesää uusi LP sekä kokoelma, jolle valitaan bändin parhaita paloja ja jotain hyvää ennen julkaisematonta kamaa. Keikkoja ei sensijaan ole näköpiirissä, eivätkä televisioesiintymisetkään kiinnosta, koska ”meidät pantaisiin kuitenkin seisomaan studionnurkkaan, missä Jamppa Tuominen olisi tehnyt juuri oman shownsa.”

– Ei minulla ole hinkua saada Leavingsia ykkösbändiksi, Gösta vakuuttaa lopuksi.

– Olisi paljon hienompaa, jos joku löytäisi Leevi and the Leavingsin uudelleen kolmenkymmenen vuoden kuluttua ja sanoisi, että olihan se kova juttu aikanaan.

 


 

Artikkeli on julkaistu alun perin Soundissa 3/1984

Gösta Sundqvist menehtyi sydänkohtaukseen 46-vuotiaana 16.8.2003.

Lisää luettavaa