Joka kesä kitistään siitä, kuinka Pori Jazzissa kuullaan aivan liian vähän jazzia. Harvemmin festivaalia muistetaan kiitellä siitä, että se tuo vuodesta toiseen maahan kunnioitettavan määrän parhaita soulin tekijöitä. Joukkoon mahtuu niin eläviä legendoja, nousevia kykyjä kuin uransa huipulla paistattelevia tähtiäkin.
(John Legend -kuva: Stefan Crämer / Pori Jazz)
John Legend marssi kahdella mainiolla albumilla nuorten solistien eturiviin viime vuosikymmenen puolivälissä. Kolmannella kiekolla puhti ehtyi, mutta Kirjurinluodolla Save Roomin ja Ordinary Peoplen kaltaisten hittien lomaan sirotellut uudet laulut lupaavat kiintoisampaa tulevaisuutta. Toivottavasti Legend ei kuitenkaan sulkeudu studioon kiertuebändinsä kanssa. Ikävimmillään kvartetin soitto paakkuuntui tukkoiseksi puuroksi, joka ennemmin kampitti kuin tuki solistin pyrkimyksiä.
Suosikkini Legendin levyjen joukossa on The Rootsin kanssa tehty Wake Up!, joka ottaa käsittelyyn eräitä 70-kuvun funkin pieniä mestariteoksia. Porissa laulaja ei tukeutunut kultakauden funkiin, vaan haki kontaktia tuulenpuuskien ja sadekuurojen pieksemään yleisöön lainaamalla Beatlesia, Simonia & Garfunkelia, Doorsia ja Springsteeniä. Taktiikka saattaa vaikuttaa halpahintaiselta kosiskelulta, mutta Legendin pelkän pianon säestyksellä tulkitsema Hungry Heart osui kappaleen ytimeen paremmin kuin mahtipontinen alkuperäisversio.
(Bobby Womack -kuva: Markku Åberg / Pori Jazz)
Bobby Womackin aiemmat yritykset saapua Suomeen kariutuivat terveysongelmiin. Alzheimerin taudistakin on puhuttu. 69-vuotias ei voi olla laulajana eikä ihmisenä enää vetreimmillään, mutta maestro muisti vaikeuksitta sekä laulujensa sanat että 13-päisen henkilökuntansa nimet. Jos raaka voima on iän myötä äänestä hiipunut, tilalle on hiipinyt Johnny Cashin myöhäistuotantoon vertautuvaa haurasta koskettavuutta.
Womack vältti hittibongarien välihuudot sijoittamalla Accross The 110th Streetin heti setin alkuun. Ikivihreää elokuvasävelmää seurasi ylellinen kiertoajelu mustan musiikin historiassa 60-luvun alun rhythm & bluesista klassisen soulin, luonteikkaiden rakkausballadien, diskoon päin kallistuvan funkin ja gospelin kautta nykypäivään. Minimalistisen paluualbumin kappaleet saivat nyt neljän puhaltajan ryydittämät täyteläiset sovitukset.
Illan tähti säästi voimiaan jakamalla vastuuta yhtyeelle ja taustalaulajille. Pianisti ja lyömäsoittaja loistivat viimevuotisen Bravest Man In The Universe -albumin nimikappaleen soolokierrossa. Sopivan hetken tullen Womack viittasi soittajat vaimeammalle ja istuutui jakamaan elämänkokemustaan. Kirjurinluoto hiljeni ja kuunteli.
Vaikka hartaasti odotettu Bobby Womack nostatti tunnelman lähelle seljennyttä taivaankantta, koettiin illan huipennus vasta pari tuntia myöhemmin läheisessä LP48:ssa. Ekstaasia edisti avaraa areenaa intiimimpi teltta, johon ilmeisesti olivat kerääntyneet maan kaikki syvällisen soulin ystävät. Lee Fields pääsi hypertiukkine sekstetteineen oman yleisönsä eteen.
(Lee Fields -kuva: Stefan Crämer / Pori Jazz)
62-vuotiaan Fieldsin ansioluetteloon on kertynyt kymmenkunta albumia, mutta vasta Faithful Man kuljetti tiedon miehen kyvyistä innokkaimpien harrastajapiirien ulkopuolelle. DJ Kallion asteikolla tuo 37 minuuttia kestävä kymmenen kappaleen rupeama on parasta, mitä viime vuonna levylle puristettiin. Harva 60- tai 70-luvun soulin klassikkokaan on kokonaisuutena yhtä väkevä. Menetyksen tuska, rakastamisen hurmio ja saumattoman yhteissoiton voima kohtaavat albumilla poikkeuksellisen täydellisesti.
Porin keikalla korostui hurmio. Fields hemmotteli yleisöään rosoisella timantilla toisensa perään ja sai vastalahjaksi sylyksittäin rakkautta ja kunnioitusta. Vaikka tunnin mittainen setti räjähteli alusta loppuun silkkana emotionaalisena dynamiittina, esitys ei tarjonnut pelkkää tulta ja tappuraa. Fields annosteli sydämensä syövereistä lähtevää ärjyntäänsä järkevästi, muisti myös pidätellä ja rytmittää. The Expressions musisoi nimensä arvoisesti.
(Cody ChesnuTT -kuva: Stefan Crämer / Pori Jazz)
Cody ChesnuTT kuuluu ehkä eri aikakauteen ja sukupolveen kuin Lee Fields, mutta hänkin hakeutui soulin alkulähteiden liepeille Landing On A Hundred -albumillaan, joka katkaisi kaksitoista vuotta kestäneen hiljaisuuden.
Nelimiehisenä bändi ei tietenkään venynyt levyn muheviin sovituksiin, mutta osoitti suvereenisti, että groove lähtee lentoon pienelläkin porukalla. Mitä John Legend olisikaan saanut itsestään irti vastaavan poppoon avustuksella?
Hämmästyttävää kyllä, I’ve Been Lifen ja Everybody’s Brotherin riisutut versiot kuulostivat jopa elävämmiltä kuin huolellisesti tuotetut levyversiot. Kitaristin jazzilliset irtiotot ja rytmiparin funky nakutus korvasivat puhaltimet ja jouset. Vastustamattomasti rullanneet Love Is More Than A Wedding Day ja Where Is All The Money Going innostivat väen yhtymään kertosäkeisiin.
ChesnuTT ei ole Porin soul-illan kovimpien laulajien veroinen raspikurkku tai kultanielu, mutta omien laulujensa tulkkina ihanteellinen. Pakottoman karismaattinen taiteilija huhkii lavalla rennosti kuin kotipihallaan. Hän ei tee itsestään suhteettoman suurta numeroa, vaan luo lämpimän ilmapiirin, johon kuulijoiden on ilo lähteä mukaan.
(Pääkuva: Kari Erkkilä / Pori Jazz)