Muistokirjoituksia, kuolinvuoteita, hyvästejä ja tulevia hautajaisia – pelkästään kappaleiden nimien perusteella Anna von Hausswolffin toista albumia voisi luulla romanttis-tekotaiteellisen synkistelyn voimannäytöksi. Tummissa tunnelmissa viipyilevä musiikki tuntuu kuitenkin pikemmin hartaalta ja puhdistavalta kuin itsetarkoituksellisen mörkiltä.
Kirkkourkujen huumaava dynamiikka antaa Ceremonylle soinnin, joka vie ajatukset loputtomalle ärsyketulvalle perustuvan normipopin ja arkisen ähellyksen ulkopuolelle. Esikoisalbumillaan Singing From The Grave (2010) kotimaassaan Ruotsissa läpilyönyt von Hausswolff ei säveltäjänä ole ainutkertainen, mutta draaman rakentajana ja musiikillisten mielikuvamaailmojen luojana hän on tavattoman taitava. Urkujen, mystisten pihinöiden ja laulun muodostama äänikudos soi aavemaisessa kaikukatedraalissa, kasvaen, supistuen ja muotoaan hitaasti muuttaen. Juuri kun von Hausswolffin säveltaide meinaa luisua staattiseksi äänimaisemoinniksi, kaunisääninen seremoniamestari uittaa kuulijan tajuntaan klassisen popmelodian tai unenomaista vaellusta jäsentävän rytmielementin.
Tämä ilmilahjakas seireeni vie oudolle aikavyöhykkeelle, toisenlaiseen todellisuuteen. Kalman katkuisista teemoistaan huolimatta Ceremony on kuin hyvä uni, jonka ei soisi päättyvän.
