Jyväskyläläisen Laivueen ensilevyllä (Laivue, 2010) esittäytyi persoonallinen yhtyetulokas. Levyllä heleä indiekitarointi, kirskuva krautrock-junkutus ja postrock-tyylinen himmailu liittoutuivat ennakkoluulottomasti. Persoonallisinta levyssä oli kuitenkin se, millä tavalla suomenkielinen laulu yhdistyi ulkomailta rantautuneisiin musiikillisiin vaikutteisiin. Debyytti kuulosti monella tapaa ”ensimmäiseltä lajissaan”, vaikka se jättikin joiltain osin parantamisen varaa.
Metsä on haastavampi tapaus. Levyllä kuullaan entistä vähemmän perinteisiä kappalerakenteita ja poprock-tyylisiä koukkuja. Instrumentaaliyhtyeenä aloittanut Laivue maalaa nyt pidempiä kaaria, ja tunnelma on debyyttiä progressiivisempi ja hämyisämpi.
Viisi pitkää kappaletta sisältävä levy käynnistyy melko tavanomaisella Vedestä nousee metsä -krautrockjumituksella, eikä se vielä paljasta metsässä piileviä henkiä. Tätä seuraava Peitto on levyn mielenkiintoisin raita. Banjoarpeggion myötä kappale käynnistyy autereisena progefolkina, kunnes se istahtaa tovin päästä mättäälle tarkkailemaan ympäristöä. Sitten pusikosta tulee esiin maahinen soittaen tropikaalista kebabkomppia ja juhlat ovat valmiit. Kreisi synabasso ja synkopoidut vibrafoniakordit muistuttavat melkoisesti chicagolaisesta Tortoisesta.
Kun Laivue tämän myötä lähtee liitoon, etenee se uljaassa muodostelmassa pudottaen välillä matkalleen vaaralliselta vaikuttavia pommeja. Häivytys vyöryy päälle energisesti ja avaruudellisesti, Yksi niistä poluista -finaalin melodiassa on männyltä tuoksuvaa tenhoa.
Kiinnostavia ideoita riittää pitkin levyn mittaa, sovitukset ja soitinvalinnat ovat kekseliäitä. Kokonaistunnelmaa latistaa Leevi Wuolion persoonallinen laulutulkinta, joka käy levyn mitassa häiritsevän ilmeettömäksi ja toisteiseksi. Geneerisellä tapaa mystiset sanoitukset eivät myöskään tarjoa riittävästi tarttumapintaa.
Soundi tiedusteli Laivueen kitaristi-kosketinsoittaja Ville Puronaholta yhtyeen strategioita. Miten vertaisit keskenään kahta ensimmäistä albumianne?
– Ensimmäinen levy oli kokoelma useammalta vuodelta peräisin olevia biisejä vanhoilta demoilta. Mukana oli myös muutama uudempi kappale. Ensilevyn biisit olivat myös lyhyempiä ja popimpia.
– Uudella levyllä on parin viimeisen vuoden aikana sävellettyä musiikkia. Biisit ovat pidempiä ja niissä on enemmän proge-vaikutteita. Ne tehdään silti yhä samalla tavalla. Lähtökohtana on usein jokin sointukierto ja melodia, mutta sovitusideat ja lopullinen ilme syntyvät porukalla.
Onko Laivue parhaimmillaan levyllä vai livenä? Miten nämä eroavat toisistaan?
– Molemmissa on puolensa. Livenä pääsee jamittelemaan ja jopa improvisoimaan, mikä on ainakin itselle hauskaa puuhaa. Levyn kappaleissa on tiukemmat rakenteet ja varmaan soundit toimivat paremmin. Keikoilla vanhat biisit soitetaan melko uskollisesti levyversioita kohtaan, mutta aina kun se on mahdollista, pyrimme jamittelemaan. Siten se pysyy mielenkiintoisempana.
Miten nimi kuvaa mielestäsi albumia?
– En edes muista enää, mistä nimi tulee. Kun vuoden 2011 kesällä äänitimme levyä, niin jostain se nousi mieleen, Muutaman kappaleen teksteissä ainakin liikutaan ja ollaan metsässä. Ei kai siinä sen syvempää merkitystä ole. Se kuvastaa mielestäni hyvin sellaista hämärämpää tunnelmaa, mitä tuolla levyllä on.
Mitä odotatte yhtyeenä tulevaisuudelta?
– Keikkoja olisi tarkoitus tehdä niin paljon kuin niitä saadaan hommattua. Mitä uuteen materiaaliin tulee, niin tässä ollaan jo viime viikkoina treenattu uusia biisejä. Meillä on kaikilla muitakin bändiprojekteja, joiden parissa uutta musaa tehdään koko ajan. Ensi vuoden puolella aletaan todennäköisesti miettiä Laivueen kolmatta levyä.