Jyväskyläläinen Laivue ei edusta perinteisintä Ektron outoilulinjaa, sillä yhtye operoi lähinnä postrockin ja paikoin varsin suoraviivaiseksikin yltyvän indien välimaastossa. Paikoitellen Laivue intoutuu varsin ankaraan jyräykseen, mutta pääosin se maalaa melodisesti oikein kauniilla ja ajattomalla pensselillä.
Laivueen vahvuudet tulevat helposti esiin. Yhtyeen tekstit ovat kautta linjan hyviä, eikä varsinaisia lapsuksia ole niiden sekaan eksynyt. Tällä osastolla selvin vertailukohta on Liekki, joka on pystynyt veistämään samasta puusta jo tukun kelpo levyjä. Liekistä Laivueen erottaa ennen muuta se, että lauluosuudet eivät missään tilanteessa nouse niin vahvasti esiin, vaan useimmiten ne pyritään postrockille ominaisesti jättämään muiden instrumenttien joukkoon. Usein Laivueen lauluosuudet koostuvatkin vain hallitusti tuotetuista äänistä varsinaisen laulun sijaan.
Olisin hyvin hämmästynyt, jos Laivueen jäsenet eivät olisi jossain vaiheessa tutustuneet esimerkiksi Midlaken, Mogwain ja Grandaddyn tuotoksiin, sillä kaikuja niistä on havaittavissa pitkin matkaa. Häiritsevälle tasolle vihjeet eivät nouse, mutta tarkka korva ne selvästi erottaa. Ennen kaikkea ne kuitenkin kertovat siitä lokerosta, jonka sisällä Laivue musiikkinsa kanssa kulkee. Hyvillä mielin voi todeta, että tässä joukossa ei Laivueen tarvitse tippaakaan hävetä.
Suomenkielisen postrock-levyn julkaiseminen on todellinen kulttuuriteko, jota voinee verrata vain Magyar Possen instrumentaalimusiikin saralla tekemään pioneerityöhön. Ja vaikka suomen kieli yhä hetkittäin pistääkin hieman korvaan, ei se vähennä tippaakaan Laivueen debyytin ansioita.