By:Larm – Suomibändit ulkomailla | 16.-18.2.2012 Oslo, Norja

21.2.2012 13:47
Kotimaisten bändien katsominen ulkomailla on ristiriitaista touhua. Toisaalta tuntuu älyttömältä kuluttaa vieraassa paikassa vietetyt muutenkin niukat tunnit sellaisen bändin keikalla, jota näkee kotipuolessakin riittämiin. Mutta toisaalta tilanne ja ympäristö aiheuttavat mukavaa lisäkutinaa

 

Kotimaisten bändien katsominen ulkomailla on ristiriitaista touhua. Toisaalta tuntuu älyttömältä kuluttaa vieraassa paikassa vietetyt muutenkin niukat tunnit sellaisen bändin keikalla, jota näkee kotipuolessakin riittämiin. Mutta toisaalta tilanne ja ympäristö aiheuttavat mukavaa lisäkutinaa – kansallisylpeyttä, myötäelämistä, jännitystä ja toisinaan toki myös vaivaantumista.

Tämä korostuu artistien näyteikkunoina toimivissa showcase-tapahtumissa, kuten viime viikonloppuna Norjassa järjestetyssä vuosittaisessa By:Larmissa. Viikonlopun aikana Oslon lukuisissa baareissa ja tapahtumaa varten rakennetussa, Nokian sponsoroimassa teltassa esiintyi muiden pohjoismaisten lupausten ja lahjakkuuksien seassa kymmenen suomalaisartistia, joista useimmat heittivät kaksi keikkaa. Ylpeyden ja ilon hetkiä oli paljon, nolostua ei tarvinnut kertaakaan.

Erityisen korkealla Suomen lippua pitivät Rubik, Siinai ja The New Tigers, joista kukin oli lavalla oma persoonallinen, intensiivinen itsensä. Mukavassa nousuhumalassa Rubikin keikalla kansallisylpeydentunne sai lähes tipan linssiin, eivätkä suomalaiset suinkaan olleet ainoita keikasta intoilleita. Kotimaisista etenkin Siinai tuntui nousevan useiten esiin ulkomaisten seminaarivieraiden puheissa.

Rubik ja Siinai olivat myös ehdolla Nordic Music Prizen saajiksi, mutta ohi suunhan se harmillisesti meni. Tosin täytyy myöntää, että ruotsalaisen jazztrumpetisti Goran Kajfesin X/Y-albumin palkitseminen ohi Björkin ja Lykke Lin kaltaisten itsestäänselvyyksien oli kunnioitettava teko ja varmasti nostaa Nordic Music Prizen arvostusta.

Fonal Recordsin eksentrinen kolmikko Jarse, Tuusanuuskat ja Barry Andrewsin Disko muistuttivat muuta maailmaa kansamme hämärämmästä luonteenlaadusta. Etenkin Jarsen sitkeästi kasvanut, äänekkääksikin yltynyt maalailu vangitsi, mutta enemmänkin olisi väkeä voinut Fonal-iltamaan eksyä.

Husky Rescue ei hurmannut yhtä täydellisesti kuin viikkoa aikaisemmin Tampereen Valoa Festivalissa. Oman valorekvisiitan puuttuminen teki esityksistä visuaalisesti arkisempaa ja etenkin jälkimmäisellä keikalla yhtye ei onnistunut hienovaraisella ja pehmeällä soinnillaan täysin vangitsemaan puheliaalla juhlatuulella ollutta yleisöä. Mutta näidenkin esiintymisten perusteella on helppo allekirjoittaa se, että uuden kokoonpanon myötä Husky Rescue on kuin uudestisyntynyt.

 

NE MUUT

Esiintyihän By:Larmissa toki paljon muitakin kuin suomalaisia. Showcase-festarille luonteenomaisesti tarjonta painottui kansainvälisesti vähemmän tunnettuihin nimiin. Nimekkäämmästä päästä olivat tanskalainen shoegazingkonkari The Raveonettes ja paikallinen bläkkislegenda Mayhem. Tyylillisesti täysin erilaisia bändejä toki, mutta molemmat painelivat menemään vakuuttavasti ja hyvin tinkimättömästi omalla kapealla tiellään ja tyylikkään valoshow’n koristelemina. Olin juuri edellisenä päivänä vieraillut entisten Mayhem-miesten Euronymousin ja Count Grishnackhin (joista jälkimmäinen tappoi ensiksi mainitun) 1990-luvulla polttamalla kirkolla, mikä osaltaan toi keikkaan omaa groteskia lisäsävyä – vaikka kyseessä onkin nykyään täysin eri bändi.

Suomalainen yleisö on haasteellista voittaa puolelleen jos artistin nimi on Mikhael Paskalev, mutta nuori viiksekäs norjalainen veti bändeineen yhden parhaista keikoista. Norjassa Mikhaelin suosio tuntuu olevan erittäin hyvällä tasolla ja laajempikin maine olisi varmasti mahdollista sillä Mikhael näyttää hyvältä, laulaa erittäin hyvin, bändin dynamiikka on laaja komeine stemmoineen sekä torvineen ja kaiken lisäksi biiseissä oli vaihtelua lähes Bonnie ”Prince” Billy -tyylisestä synkästä americanasta erittäin menevään ja hyväntuuliseen irroitteluun. Indierockia amerikkalaisilla folk-mausteilla, mikäpä olisikaan tähän päivään paremmin sopivaa?

Tanskalaisen, nuorista sälleistä koostuneen Iceagen romuluinen (post)punkinrytke oli kiehtova yhdistelmä pidättelemättömän aggressiivista paahtoa ja introverttia härömekkalaa. Homman kruunasi laulajajäbän samaan aikaan energinen ja välinpitämätön asenne. Erittäin suositeltava bändi kaikille mekastusmusan ystäville.

Äänekäs oli myös oslolainen Maribel, joka soitti hyvin kovaäänistä shoegazingia naisvokalistilla hieman kotoisen Murmanskimme tapaan. Säröisä ja kaikuun upotettu soundiestetiikka oli omaksuttu moitteetta ja saksalaislähtöisen Rebekka Marsteinin eleetön lauluääni sai tummasti tunnelmoivat kappaleet kantamaan hienosti.

Norjalaiseksi vara-Rubikiksi helpoiten määriteltävä Team Me soitti hyväntuulisena poukkoilevaa indierockia, eikä bändin iloinen olemus voinut olla tarttumatta. Bändi meiningin huomaa myös jälkeenpäin valokuvia selatessa: jokainen jäsen näyttää joko huutavan tai hymyilevän.

Soolona pelkän sellon kanssa kauniita biisejään esittänyt paikallinen Linnea Olsson veti maton alta silkalla osaamisellaan. Sekä naisen ääntä että etenkin taitavaa ja todella monipuolista sellon käsittelyä jaksoi ihastella, varsinkin kun biisimateriaalikin kantoi vaivatta. Tämä oli yksi niistä muutamista viikonlopun aikana koetuista hetkistä, joiden aikana tuli olo, että Suomesta ei todellakaan tule mitään tällaista.

Onneksi Suomesta tulee kuitenkin paljon muuta hyvää.


Kuuntele jutussa mainittuja
bändejä Spotify-listaltamme

 

Teksti ja kuvat: Mikko Meriläinen

Lisää luettavaa