”Tapio Rautavaara ja Lemmy Kilmister paiskaavat kättä” – Kaarle Viikate ja Marko Haavisto aaveratsastavat toistensa siivillä

5.3.2015 15:12

Viikatteen hengähdystauko jatkuu vielä hetken, mutta V-ylipäällikön sävel- ja tekstikynät eivät näytä kaipaavan lepoa. Kouvostomollin ystävät ovatkin nyt saaneet varhaisen joululahjan, sillä Kaarle Viikate on onnistuneesti lyöttäytynyt yhteen Poutahaukat-kultakurkku Marko Haaviston kanssa.

Teksti ja kuvat: Timo Isoaho

”Minähän olen pelkkä matkustaja tällaisessa ammattilaisporukassa!”

Vahva déjà-vu-tunnelma on nyt tosiasia. Petrax-studion miksauspöydän ääressä namiskoita vääntää studiovelho, nykyinen Kotiteollisuus-kitaristi Miitri Aaltonen, ja hänen vieressään Gibsonista sulosointuja tapailee Kaarle Viikate. Nämä Karjalan ja Kymin viisaat maankiertäjät ovat lyöneet kovia päitään yhteen ennenkin näillä samoilla kulmilla eikä jäljen vakuuttavuudesta ole koskaan tarvinnut olla huolissaan – ei edes kosteahkoissa Koti-Viikate-Teollisuus -sessioissa.

Nyt on kuitenkin kyse jostakin aivan muusta. Eletään viime vuoden lokakuuta ja Petraxilla läsnäoleviksi ovat edellä mainitun kaksikon lisäksi ilmoittautuneet Francinen kitaristi Antti Kukkola ja Poutahaukat-yhtyettään johtava Marko Haavisto. Agentsin riveissä nykyään soittava Jari ”Kepa” Kettunen on jo poistunut maisemista – tällä maineikkaalla rumpalillahan ei omissa osuuksissaan kauan nokka tuhissut.

K. Viikatteen aivoituksista alkunsa saaneen ”kaikukitaranelikon” Laulu tuohikorteista -debyyttialbumin nauhoitukset ovat siis hyvässä vauhdissa ja tunnelmat ovat sen mukaiset.

– Minähän olen pelkkä matkustaja tällaisessa ammattilaisporukassa! Kepan rumputyöskentely, Markon basso- ja solistisuoritukset sekä Antin suvereeni tunnelmointi liikkuvat tasolla, jolle minä en tule koskaan yltämään, avaa laulajakitaristi.

Herra Viikate saattaa puhua palturia, mutta yksi asia on varma: jälkipolvien ihasteltavaksi ikuistettava materiaali on alusta loppuun hänen käsialaansa. Jatkossa tilanne saattaa kuitenkin muuttua.

– Mietimme tuossa, että Marko saa kirjoittaa jonakin päivänä ilmestyvän kakkoslevymme biisit.

Entä tämä kokoonpano – miten te löysitte toisenne?

– Marko oli ollut mielessä pitkään – mieshän on aivan mieletön laulaja. Minulla oli muutamia kappaleita mietittynä ja ryhdyimme miettimään, että millaisella kokoonpanolla nämä laulut kannattaisi esittää. No, tiedän Francinen pitkän ajan takaa ja Antti on tunnetusti taitava kaikukitaroinnin ystävä. Joku olisi kysynyt Pulliaisen Esaa, me pyysimme mukaan Antin.

Haavisto ottaa kiinni puheesta.

– Kepa oli tullut tutuksi aikaisempien projektien kautta ja muusikoita miettiessä tulikin mieleen, että hän olisi kovin mahdollinen rumpali. Kepan ”lähdetään ihmeessä katselemaan” -asenne olikin kohdallaan: mies ei tiennyt yhtään, millaiseen räkätwist-porukkaan hän on liittymässä, mutta minkäänlaista epäröintiä ei silti ollut havaittavissa. Vedimme sitten kahdet treenit ja seuraavaksi huomasimme olevamme studiossa!

Uralin kaipauksen puoleisella rinteellä

Kohta Petraxin kuuntelutilassa soivat hyvinkin tutut sävelet. Vaikka nyt ei ollakaan Viikatteen sessioissa niin eihän V-maestro silti pääse karvoistaan mihinkään. Eikä toki tarvitsekaan – tästäkään maasta ei löydy liikaa omaehtoisia, tunnistettavan tyylin niin sävellysten kuin sanoitusten puolesta luoneita taiteilijoita.

– Viikate on nauhoittanut Laulu tuohikorteista -kappaleen kahdesti, niin Petäjäveräjät– kuin Kymijoen lautturit -sessioissakin, mutta kappale ei lopulta istunut kummallekaan levylle. Sitten jossakin vaiheessa tuli sellainen ”on se nyt perkele” -fiilis ja päätin, että jollakin tavalla tämä biisi on nyt saatava julki, sanoo Viikate.

”Jossakin vaiheessa tuli sellainen ”on se nyt perkele” -fiilis”

– Joskus takavuosina fiilistelin, että Viikate voisi julkaista split-vinyylin Poutahaukkojen kanssa, mutta ajan vieriessä varastoon jäi muitakin toteuttamista vaatineita biisejä. Sitten mieleen tuli ajatus, ettei mikään estää minua tekemästä kokonaista pitkäsoittoa joidenkin muiden kuin Viikate-miesten kanssa.

Laulu tuohikorteista -albumilta löytyy myös Kivi itkee vihreää, jonka Viikate levytti jo vuonna 2003. Surut pois ja kukka rintaan -pitkäsoitolla julkaistu versio oli instrumentaali, mutta päätin tehdä kappaleeseen sanat tätä projektia varten. Markon tulkinta on komea.

Laulu tuohikorteista ei silti ole mikään ”muiden muusikoiden toteuttama” Viikate-albumi – erityisesti levyn iskelmällisimpiä kappaleita on vaikea kuvitella Ylä-Kymin viisaimpien repertuaariin.

Laulu tuohikorteista -materiaalista karkeasti ottaen puolet olisi varmasti sopinut Viikatteelle, toki eri tavalla sovitettuna, mutta nyt nämä biisit löytyvät tämän toisen kokoonpanon levyltä. Itse en näe tässä mitään ihmeellistä. Pöytä on nyt puhdistettu ja myöhemmin tänä vuonna studioon uppoutuva Viikate pääsee aloittamaan seuraavan albumin tekemisen puhtain mielin.

Oliko missään vaiheessa ajatuksena, että Marko toimisi kaikkien biisien solistina, jolloin Viikate-mielleyhtymät olisivat jääneet joka tapauksessa pienemmiksi?

– Ei oikeastaan. Mietimme koko ajan, että laulamme kappaleet suunnilleen puoliksi, biisinikkari nyökkää ja antaa puheenvuoron Haavistolle:

– Jossakin vaiheessa tosin puntaroimme sitä, että säveltäisimmekö biisejä yhdessä. Kallella oli kuitenkin jo siinä vaiheessa iso kasa tasokkaita kappaleita, eikä siihen kattaukseen tuntunut olevan mitään lisättävää.

– Vaikka olenkin kirjoittanut nämä kappaleet niin haluan silti korostaa Markon panosta, sillä hänellä on eräs tämän maan tunnistettavimmista ja tyylikkäimmistä laulusoundeista. Taitaa olla niin, että me vain aaveratsastamme toistemme siivillä, nauraa Viikate.

Entä albumin tekstit? Etsitkö jotakin uusia tuulia verrattuna Viikatteen tuotantoon?

– Enpä juuri, vaikka esimerkiksi Kuningatar-kappaleen teksti ei olekaan pelkkiä puisia poplareita. Kirjoitan omalla tyylillä, enkä halua lähteä väkisin kiipeämään liian korkean vuoren yli – on paljon turvallisempaa pysytellä tällä Uralin kaipauksen puoleisella rinteellä.

Ace Of Spades ja Juokse sinä humma sulassa sovussa

Kun käsillä on tyylipuhdas kaikukitaralevy, lienee tarpeellista puhua viime vuosina usein esiin nousseesta seikasta: onko kitaramusiikki kuollut tai kuolemassa? Vai onko se pikemminkin heräämässä eloon talviunien jälkeen?

– No, se on ainakin varmaa, että mikäli kitaralla soitettu musiikki on matkalla multiin niin saattoväen täytyy olla parasta a-ryhmää, säveltäjä avaa.

– Ehkä kitarabändit voisivat vilkaista peiliinkin? Näitä Kaarlen biisejä tulkitessa on tullut väkisinkin mieleen, että aika monen muusikon kannattaisi ottaa tällaisesta levystä opikseen. Kitarahan kuulostaa aivan helvetin hyvältä, kun sen ääreen päästetään tarpeeksi tyylitajuisia miehiä, Haavisto sanoo ja jatkaa:

– Ei se oikein riitä, että sinulla on kitara ja soundiin laitetaan kaikua. Hyvyys lähtee kuitenkin muusikosta, esimerkiksi oikeasta soittotatsista ja ylipäänsä koko asenteesta. Kun kitaraa soitetaan tarpeeksi hyvin, se on ikuista.

”Saattoväen täytyy olla parasta a-ryhmää.”

– Ravasin aikoinani rautalankatapahtumissa ja kattauksesta löytyi aina jokunen Pulliaisen Esan sekä Marvinin Hankin opetuslapsi. Niin, jokunen… Suunnilleen kaikilla kitaristeilla oli Fender, Echo Orbit ja Vox. Visuaalinen puoli oli siis kunnossa yhdeksällä kymmenestä, mutta järkevää sanottavaa ei löytynyt aivan niin monelta. Eikö niitä kuolemattomia arvoja voisi kunnioittaa tekemällä asioita raikkaalla tavalla, kysyy Viikate ja vastaa itselleen:

– Esimerkiksi oululainen El Supernaut on hieno esimerkki tyylikkäästä yhtyeestä. Kun he versioivat uusimmalle levylleen Dead Kennedysiä, ollaan hyvien asioiden äärellä.

Mikä on Laulu tuohikorteista -levyn parasta antia jos mietitte nimenomaan kitarointia?

– Antti on hurjassa tikissä kautta linjan, mutta omasta puolestani pidän esimerkiksi nimikappaleen kitarateemasta – ovathan länkkärihommat lähellä sydäntä, aloittaa Viikate.

– Kun kuulin tämän sävellyksen niin minulle tuli mieleen, että viimeinkin Tapio Rautavaara ja Lemmy Kilmister paiskaavat kättä. Ace Of Spades ja Juokse sinä humma soivat siellä sulassa sovussa, koskettavaa tekstiä unohtamatta.. Niin, tämä taitaakin muuten olla levy, jota ei pysty kuuntelemaan kuivin silmin. Eikä suin, hymyilee Haavisto.

– Joku voisi ottaa tuollaisen Rautavaara/Kilmister-vertauksen kohteliaisuutena. Kouvolalainen taas puntaroi, että mikähän koira tähän on haudattuna… Siis että onko tämä vittuilua, Viikate nauraa ja iskee silmään oman kehuvaihteen:

– Marko tulkitsee Alla ajopuun vähintään Nobelin rauhanpalkinnon arvoisesti. Sehän on tämän alle 40-minuuttisen levyn toiseksi viimeinen kappale, joten näinä hektisinä yksittäisten hittibiisien aikoina vain uutterimmat tulevat löytymään sen. Valitettavasti.

Rautavaara ja Kilmister ovat selviä tapauksia, mutta mitä muita sylttytehtaita kappaleiden taustoilta löytyy?

– Esimerkiksi Social Distortion -meininkiä ja kansanmusiikkipoljentoa. Kaustisen kautta Orange Countyyn… Orange Kaustinen on meille tärkeä paikkakunta, nyökkää Viikate.

– No, biisin kuin biisin taustalla on ainakin kolme tai neljä vaikuttajaa. Jo mainittujen itsestäänselvyyksien lisäksi sieltä löytyy kesäyön tanssilavatwistiä, Lapin tunnelmia, slaavilaista melankoliaa ja Lahden leipäjonoja. Siis helvetin trendikästä meininkiä juuri tähän aikaan!


Lisää luettavaa