Parempaa nimeä en tälle levylle voisi kuvitellakaan. Chelsea Wolfe tuuppaa kuulijansa äkkijyrkkään kuiluun, loputtomaan kurimukseen ja pohjimmaiseen hornan tuuttiin. Järkähtämätön matkaopas vie perille kädestä taluttaen. Tuo synkkäilmeinen nainen on kuin PJ Harvey helvetistä tai pimeiden voimien noituma Björk.
Syvälle selkäytimeen asti jylisevä basso, Wolfen maaninen mouruaminen ja odottamatta päälle vyöryvät kitarapurkaukset ovat pelottavampaa kuin kaikista tuhminkaan black metal. Ei siis ole pelkkää artistin mediapeliä myöntää vaikutteita kaivetun mahdollisimman äärimmäisiltä laidoilta.
Mikä tekee Wolfen kimurantin diskografian viimeisimmästä hedelmästä niin kirpeän on sen ennakkoluulottomuus yhdistää vastakkaisia elementtejä. Kaunista ja rumaa, hiljaista ja lujaa. Tämä pätee myös luokitteluun luottavaan lähestymistapaan: Abyssin vellovassa ahdistuksen aallokossa on yhtä lailla dronea ja poppia. Kitarat saattavat kirskahdella ilkeästi, mutta samaan aikaan Wolfe laulaa kuin viattomin folk-enkeli.
Hurmeinen äänimassa vaatii kohtuullisen määrän luonteenlujuutta. Sen hypnoottinen vangitsevuus on kuitenkin vastustamatonta. Koko levy käy fyysisestä kokemuksesta, joka ei jätä sieluakaan kylmäksi.
