Onko Chelsea Wolfe hento folk-hyräilijä vai riitasointuja rakastava metallinoita? Hiss Spun nostaa ristiriitaisen laulajan uudelle tasolle

Chelsea Wolfe
Hiss Spun
Sargent House

Ah, Chelsea. Otan takaisin kaiken, mitä sinusta olen koskaan ylimalkaisesti tuhahdellut.

Kun salaperäinen jenkkifolk-muusikko edellisellä Abyss-levyllään (2015) kastoi varpaitaan yhä raskaamman, gootimman, särökitaravetoisemman fiilistelyn altaaseen, en lämmennyt. Vaikuttavan määrän käännynnäisfaneja etenkin hevipiireistä haalinut levy oli mielestäni itse asiassa vähän keskonen. Puolivillaisia sävellysideoita ja keskeneräiseksi jääneitä biisirakenteita, jotka piti antaa anteeksi, koska ne oli naamioitu muka-ahdistavaan gotiikkaan ja atmosfääriin ja angstiin.

Hiss Spun on niin lähellä vinksahtanutta napakymppiä, että ei paremmasta väliä.

Näin ajattelin silloin. Saatoin olla väärässä. Ainakin tuore Hiss Spun on niin lähellä vinksahtanutta napakymppiä, että ei paremmasta väliä. Aina pelkästään omalta itseltään kuulostanut Chelsea Wolfe on tunkeutunut uusimmallaan yhä syvemmälle tummasävyisen metallin reviirille, mutta täysin omilla ehdoillaan.

Hiss Spun vyöryttää tuskaa, vereslihaa ja laahaavan raskaita särökitaroita heti alusta alkaen. Upea sinkkunosto 16 Psyche asettaa uhkaavalla intensiteetillään hulppeat raamit tulevalle, mutta sitä seuraava Vex onnistuu silti vetämään ennakkoluuloisen kuulijan jalat alta, kun Aaron Turner (Old Man Gloom, Isis, Split Cranium) alkaa mylviä kuin myyttinen jumalhahmo valtameren ikivanhoista syvyyksistä.

Tästä lähtien on selvää, että tälle levylle pitää vain antautua ja antaa jokaisen omalla tavallaan vaikuttavan biisin hyökyä päälle.

Levyn moninaiset musertavat, ahdistavat, kauniit, omintakeiset, kipeät ja ylväät hetket tekevät kokonaisuudesta tyrmäävän.

Joskus tietyn biisin nostaa ikiomalle tasolleen ihan vain niukka mutta ilkeä kitarakoukku, kuten hitaasti kasvavassa The Culling -biisissä. Joskus taas selkäpiitä kyrmyttää Twin Fawnin hätkähdyttävä kontrasti Chelsean hentoisen hyräilyn ja murskaavan riitasointuisen äänivallihyökkäyksen ristiaallokossa. Joskus hypnoottista voimaa uhkuu yksinkertainen syntikkaluuppi, kevyt perkussio ja Chelsean kujerrus lyhyen Offering-palasen tyyliin.

Vaikka levyn intensiteetti ei kanna aivan katkeamatta alusta loppuun, sen moninaiset musertavat, ahdistavat, kauniit, omintakeiset, kipeät ja ylväät hetket tekevät kokonaisuudesta tyrmäävän.

Lamaannuttavan kokemuksen kruunaa päätösbiisi Scrape, jonka lauluosuuksissa Chelsea päästää kaikki demoninsa valloilleen tavalla, joka jää takuulla kummittelemaan herkemmän kuulijan tajuntaan.