Chelsea Wolfen seitsemännen levyn maailma on koruton. Yön syttä ja yliruumiillisuutta riittää kappaleesta toiseen, bassovoittoiset dronejärkäleet törmäilevät kolhoihin rytmeihin, ja Wolfe kuulostaa siltä kuin sävelet olisivat tuominneet hänet elinkautiseen. Silti mikään ei liiku, mikään ei hengitä.
Ehdottomuus voisi olla hyve, jopa kerronnan ylätaso. Wolfen ja hänen pitkäaikaisen tutkaparinsa Benjamin Chisholmin johtama työryhmä on takonut goottifolkista, industriaalielektrosta ja metallihipuista aiempaa abstraktimman kokonaisuuden, jossa kauneus kääntyy peilikuvakseen ja alitajunta on ylivirittynyt. Yksityiskohdat jäävät kuitenkin nujertavan yleisestetiikan alle. Minuuden kerroksia kuorivat äänimassat yllättävät vain harvoin, ja levyn huokaileva dramatiikka urautuu nopeasti.
Synkeän huminan keskellä hauraimmaksi lenkiksi osoittautuu Wolfe itse. Vaikka hän kampeaa persoonaansa esille ja ripustautuu jokaiseen voihkitut lauluraidat usein valjuiksi piirroiksi tumman massan pintaan. Kun satunnaiset kontrastitkin pyörivät yhden ja saman tunneilmaisun sisällä, saavuttaa sielukkuuden ja pelon dialogi potentiaalinsa vain vaivoin.
Wolfe uskoo musiikkiinsa, eikä epäröi elää sitä todeksi. Mutta se mikä hehkuu hetken, kangistuu lopulta kylmäksi raudaksi.
