”En tunne vanhenevani lainkaan” – Leonard Cohen Soundissa 1976

11.11.2016 09:11

82-vuotiaana kuollut Leonard Cohen on ollut soundilaisille rakas läpi koko pitkän ja läpeensä korkealaatuisen uransa. Ensimmäisen kerran Leonard Cohen puhui Soundin sivuilla kesällä 1976. Häntä haastatteli silloinen Lontoon-kirjeenvaihtajamme Dougie Gordon. Julkaisemme artikkelin nyt kokonaisuudessaan Arkistojen aarre -sarjassamme.


LEONARD COHEN – DIALOGI

Teksti: Dougie Gordon
Julkaistu alun perin Soundissa 6/1976

Leonard Cohenista voi todella sanoa, että häntä joko rakastaa tai vihaa perinpohjaisesti.

Että kummanko minä näistä valitsen? Minä näkisin asian niin, että hänessä henkilöityy se mitä minä käsitän mielenrauhalla. Hänestä säteilee lämpöä, joka ei ole ainoastaan uskottavaa, vaan myös vilpitöntä. Tarvitsee nähdä vain yksi hänen konserteistaan tajutakseen, että hän todellakin on yksi niistä harvoista muusikoista, jotka omistautuvat yleisölleen niin henkisesti kuin ruumiillisestikin. Enkä ole nähnyt vielä kenenkään pystyvän siihen samassa mitassa kuin Leonard Cohen.

Teen sitä samasta syystä kuin varpunen laulaa – niilläkään kun ei ole kovin hyvä lauluääni

Leonard syntyi varsin rikkaaseen perheeseen syyskuussa 1934 Montrealissa – valmistui McGillin yliopistosta – mutta lopetti sitten jatkolukunsa Columbian yliopistossa kesken keskittyäkseen runouteen ja säveltämiseen. Siitä lähtien hän on onnistunut elämään hengentuotteillaan: runoilla, romaaneilla ja laulamisella. Hänen kaksi kotiaan ovat New York ja kreikkalainen Hydran saari, missä hän viettää suurimman osan vuodesta vaimonsa Susannen ja kahden lapsensa kanssa. (Lorca on puolitoistavuotias tyttö, joka on saanut nimensä kuuluisan vapaustaistelija-runoilijan Lorcan mukaan, joka surmattiin Espanjan sisällissodassa 1936, Adam on Lorcan kolme ja puolivuotias veli.)

Näiden vakituisten asuinpaikkojen ja perheen lisäksi hänellä ei ole sen ihmeempiä kiinnekohtia elämässä – vain sininen sadetakki, tumma yksinäinen naama ja hontelo vartalo, joka kulkee ranskalaisilla savukkeilla ja kreikkalaisilla makeisilla.

Hän on kymmenen vuoden aikana julkaissut kuusi albumia, joista yksi on Greatest Hits -kokoelma ja yksi live-levytys. Kaiken kaikkiaan siis albumi joka kahden ja puolen vuoden välillä. Väliaikoina hän on julkaissut kaksi kirjaa – Beautiful Losers ja Favourite Game – ja muutaman runokokoelman, jotka nykyään kuuluvat kategoriaan bestsellers.

Hänen ulkoisesti laiskanlainen suhtautuminen työhönsä ja hänen elämäntyylinsä ovat myös taakka omalla tavallaan – hän sulkeutuu hitaaseen ajatteluunsa. Häneltä kuluu kuukausia yhden laulun viimeistelyyn – mutta toisaalta häntä voisi ehkä paremmin syyttää perfektionismista (täydellisyyteen pyrkimisestä) kuin hitaasta ajattelusta.

Tapaamisemme perusteella en ainakaan minä oikein voi hyväksyä hidas ajattelija -teoriaa, sillä mies ottaa yhden asian kerrallaan ja vastaa kysymykseen järjestelmällisellä ja täsmällisellä tavalla ja kuitenkin hän esittää asiansa kuin puolinukuksissa, aivan kuin haluaisi peittää oman terävyytensä, älykkyytensä.

Cohenin persoonallisuus pyrkii sulkemaan ulkopuolelle kaiken jokapäiväisen elämän menon ja metelin ja omalla hiljaisella tavallaan sulautui keskustelumme aikana hotellihuoneessa tapahtuneeseen hyörinään ja hälinään.

Hänen pyynnöstään istuimme lattialla jalat ristissä miehen puhuessa proosanomaisesti, runollisesti, odotusten mukaisella kuivalla, monotonisella äänellä.

Haastattelu alkoi.

Nyt haluan kirjoittaa paikoilleen asettumisesta ja perhe-elämästä.

Sinun kitaransoittotyylisi antaa sellaisen kuvan, että olet oppinut taitosi folkklubeissa ja nuotiotuleen ympärillä – olenko oikeassa?

– Joo, itse asiassa aloin soittaa kitaraa vuonna 1950, jolloin vietin kesän sosialistisella kesäleirillä lähellä Montrealia. Pidin todella siellä mukana olleista ihmisistä, koska he olivat ainoita, jotka olivat kiinnostuneita lauluista itseilmaisun muotona, ihmisten musiikkina.

– Minun musiikkini on mielestäni lähtöisin ihmisistä, mutta monet arvostelijoistani ovat varmasti eri mieltä – he pyrkivät luokittelemaan sen eliittiseksi tai älyperäiseksi. Sellaiseksi en ole sitä koskaan suunnitellut tai tarkoittanut.

Mikä on sinun käsityksesi rakkaudesta? Muutamista aikaisemmista lauluistasi saa sen käsityksen, että sinulla on jotain pitkäaikaisempia suhteita vastaan – rakkaus noissa lauluissa alkaa määrätyn alkuvaiheen kiihkeyden jälkeen vähetä kehittyen johonkin uuteen muotoon, jota et missään vaiheessa ole oikein määritellyt.

– Tuollaiselta minusta todella nuoruudessani tuntui, mutta minulla on ollut erilaisia kokemuksia sen jälkeen – tarkoitan Susannea ja lapsia – ja niinpä uudemmissa lauluissani on ja tulee olemaan erilainen lähestymistapa. Minusta tuntuu, että viittaat niihin moniin lauluihin, jotka olen säveltänyt eroamisesta, mutta se kaikki on minulle mennyttä aikaa. Jokainen meistä muuttuu vanhetessaan ja viisastuessaan. Nyt haluan kirjoittaa paikoilleen asettumisesta ja perhe-elämästä.

Sävelmässä Bird on the Wire sanot näin: ”Kuin kuolleena syntynyt lapsi / Kuin peto sarvillaan / Olen repinyt jokaisen, joka on yrittänyt lähestyä minua.” Tarkoitatko todella itseäsi?

– Uskon, että teemme näin jatkuvasti toisillemme – minä ainakin olen tehnyt.

Oletko mielestäsi uskonnollinen ihminen?

– Uskon, että on olemassa sellaisia asioita kuin armo ja sielu, joihin pyrin pysymään kosketuksessa, mutta en tunnustaudu mihinkään varsinaiseen uskontokuntaan kuuluvaksi.

– On olemassa asioita, joita voidaan kutsua pyhiksi ja asioita, jotka ansaitsevat määrättyä kunnioitusta, mutta mitä tulee kirkkoon… Niin, toisaalta en halua tuomita mitään sellaista, joka tuottaa monille ihmisille lohtua. Jotkut ihmiset etsivät pakopaikkaa kirkosta ja jos tämä on vilpitön ele, on sitä kunnioitettava sellaisena.

– Mitä taas tulee kirkkoon valtaisana laitoksena, instituutiona, on aivan eri asia ja sen suhteen on syytä olla hyvin varovainen.

Tuntuu siltä, että sinuun on melkoisesti vaikuttanut Ray Charles – etenkin se tuntuu So Long Marianne -kappaleen sielukkaissa kuvioissa.

– Rakastan Ray Charlesia. Juuri hänen kaitaisiaan henkilöitä ihmiset ovat aina palvoneet. Ei hänen hittiensä vuoksi vaan siksi, että hän tavoittaa heidän ajatuksensa ja sydämensä, ja juuri sellainen laulaja minä haluaisin olla.

– Monet muutkin haluaisivat tavoittaa tuon fiiliksen, mutta se on hyvin vaikeasti saavutettavissa, koska se edustaa määrätyn aikakauden tyypillistä balladihenkeä.

– Vähän aikaa sitten istuimme eräässä ravintolassa, jossa eräs laulaja lauloi kaksi tuntia. Jokaisessa pubissa löytyy hienoja laulajia, mutta suuren massasuosion tavoittamiseen tarvitaan aivan määrätynlainen lähestymistapa.

Ovatko sinun laulusi omien tunteittesi kuvaajia?

– Kyllä. Jokaisessa laulussa on pohjana jokin todellisen elämän tilanne. Lauluni kertovat todellisista fyysisistä ja henkisistä tapahtumista.

Mistä saat innoituksen työhösi?

– Ehkä teen sitä samasta syystä kuin varpunen laulaa – niilläkään kun ei ole kovin hyvä lauluääni – eikä kukaan ole mennyt sanomaan varpuselle, että sen pitäisi laulaa samalla tavalla kuin satakieli. Jotkut meistä vain ovat syntymästään tällaisia ja minusta on luonnollista, että kirjoitan. Olipa minulla ääntä tai ei, mitä teen, on osa minua.

Löydätkö sinä runoistasi samaa virtaa ja energiaa kuin lauluistasi – runojahan et voi samalla tavalla esittää kuin laulujasi?

– Jotkut säkeet on kirjoitettu pysymään kirjan sivulla ja toiset vaativat hiljaisuutta tai runsaasti avaruutta ympärilleen – ne on tarkoitettu henkilökohtaiseen kulutukseen. Laulu on tehty liikkumaan huulilta huulille. Ne ovat vain saman asian eri ilmenemismuotoja. Runo on luonnollisella paikallaan suljetussa tilassa, kirjassa, kun taas laulu pysyy omalla luonnollisella paikallaan: avoimessa ilmassa.

Hyväksytkö sen, että ihmiset tulkitsevat runojasi kukin omalla tavallaan?

– Tietysti, ehdottomasti. Kaikki runoni ovat vapaasti tulkittavissa ja sehän juuri on yksi runon peruselementtejä. Koska sinun tunteesi ovat taipuvaisempia johonkin määrättyyn tunne-elämän seikkaan, haluun, intohimoon, jonka ymmärrät parhaiten, koska olet sen kokenut. Jos runo/laulu säilytetään elementissään, se pystyy laajenemaan niin paljon, että siihen voi sisällyttää valtavia kokemuksia ja niinpä se voi seurata sinua läpi elämäsi, sillä siinä on tilaa kaikille sinun kokemuksillesi. Se on kuin kuorolaulu, jossa on aina tilaa uusille säkeille elämästäsi ja kokemuksistasi, mutta samalla tiedät omassa itsessäsi, että alkuperäinen rakenne säilyy vankkana ja totuudenmukaisena.

Laulu on tehty liikkumaan huulilta huulille.

Onko tästä tehtävä se johtopäätös, että sanat ovat tyhjiä ilman tunnesisältöä (jonka pystyt laulun aikana välittämään, mutta et painetussa runossa)?

– Sanat ovat tärkeitä ja ne on valittava tarkoin, jos se kuuluu sinun työhösi. Niihin olisi kiinnitettävä tarkkaa huomiota, mutta toisaalta vasta sinun sanoille antamasi siunaus, tapa jolla esität ne, se mitä niihin sisällytät, tekee ne merkittäviksi.

Mutta runojasi et voi lukea ääneen kirjassa.

– Tavallaan minä voin – se on kuin laivan vesillelasku. Se voi aivan yhtä hyvin olla kalastusalus, kaikkien niiden ei tarvitse olla valtamerilaivoja. Minä olen katsellut, kuinka kylän pappi siunaa kalastajia ennen merelle lähtöä. Muutamissa runoistani minulla täytyy olla samanlaista kunnioitusta, täytyy huutaa avukseen jotakin korkeampaa voimaa.

– Kaikki on otettava huomioon, halusitpa ihmisten sitten itkevän tai nauravan. Kaikki minkä kirjoitat, lasket vesille ihmiskunnan mereen ja se on tehtävä kunnioitukselIa, puhtaalla kunnioituksella.

Kuinka sinä asettelet yhteen sanat ja melodian laulua tehdessäsi – käytkö niiden kimppuun erikseen vai yhdessä?

– Huomaan niiden muodostuvan yhdessä – tartun johonkin fraasiin ja sovitan sen sitten kitaramelodiaan. Toivoisin osaavani tehdä sen paremmin, sillä minulta vie valtavasti aikaa kasata yhteen mitään. Laulut vievät tavallisesti vielä kauemmin kuin runot.

– Olen oppinut olemaan kärsivällinen työssäni, sillä tiedän jo laulun alkuvaiheista sen vievän vuoden, ehkä kaksikin kypsyessään lopulliseen muotoonsa. Ihailen kirjoittajia, jotka pystyvät hallitsemaan tilanteita niin, että pystyvät kirjoittamaan hyvin ja nopeasti. Enkä halua väittää, että minun menetelmässäni olisi jotain erikoisia hyviä puolia – on vain niin, että se vie minulta aikaa. Minä vain olen hidas, mutta teen töitä saavutusteni eteen.

Luuletko että Kreikassa oleskelu vaikuttaa työtapaasi?

– Aivan varmasti, sillä teen paljon työstäni siellä. Se on siinä suhteessa hyvä paikka, sillä siellä ei voi hankkia itselleen mitään hyviä syitä siirtää hommiaan seuraavaksi päiväksi: ei ole puhelinta tai edes sähköä. Siellä on todellista sivistystä, millä minä tarkoitan vieraanvaraisuutta, ystävällisyyttä kaduilla ja sitä paitsi ihmiset siellä jumaloivat lapsia. Minä asun pienessä kylässä – tiedän ihmisiä, jotka uskovat minun omistavan saaren ja suuren palatsin, mutta totuus on kaikkea muuta, täydellinen vastakohta.

Minä havaitsin Kreikan saaristossa ollessani, että ainakin ulkopuolisen silmin katsoen naisen rooli on hyvin alistettu, lieteen ja lapsiin kahlittu, kun taas miehet viettivät suuren osan aikaansa kahviloissaan ja kerhoissaan.

– Naisen asema ei ole niinkään alistettu kuin se ulkopuolisesta näyttää, sillä jos asuisit Kreikassa, huomaisit kuinka suuri vaikutusvalta naisilla tosiasiassa on. Itse asiassa talot ja taloudet periytyvät matriarkaalisessa järjestyksessä eli suvun naisten kautta. Tyttärelle annetaan runsaasti omaisuutta ja tästä syystä naiset ovat ylivallassa omassa taloudessaan. Emme voi mitata tilannetta omilla arvoillamme. Tietysti miehillä on kahvilansa, mutta ylhäällä kylässä naiset siirtelevät vallan nappuloita.

– Suurissa kaupungeissa nainen menettää luonnollisesti monet näistä oikeuksistaan, mutta maaseudulla ja sen kylissä ovat naiset vallassa.

Vaikka asut suurimman osan aikaa Kreikassa, palaat aina New Yorkiin. Mitkä juuret kiinnittävät sinut sinne?

– Me ihmiset olemme hyvin sopeutuvia olioita, mutta ihmisen juuriin liittyy jotakin hyvin erikoista. Minusta on hyvä palata juuriinsa aina silloin tällöin, etsiä vanhoja yhteyksiä, tulla uudelleen ravituksi, mutta on myös hyvä katsoa elämäänsä kauempaa, etenkin tarkastella sen kehitysvaiheita. Ja sitten on taas hyvä irrottautua juuristaan.

Onko sinulla jokin määrätty elämänfilosofia?

– Ei, en voi sanoa olevan. Vain hengissä pysyminen ja vastuun kohtaaminen parhaiden kykyjeni mukaan. Olen hyvin epäluuloinen ideologioiden ja aatteiden suhteen, sillä ne yleensä jättävät hyvin vähälle huomiolle monia ihmisten tarpeista. Haluaisin nähdä asioiden kehittyvän paljon yksinkertaisemmin ja ihmisten vapautuvan kehittymään omassa yhdyskunnassaan, niin miesten kuin naistenkin. Haluaisin nähdä ideologioiden kehittyvän ihmisten ja ihmisryhmien välisistä suhteista, eikä teoreetikkojen ylhäältäpäin tulevina saneluratkaisuina.

Lontoon konsertissasi osoitit, että sinulla on kyky tavoittaa yleisösi viimeisillä penkeillä istuvia myöten – kyky, joka on käynyt kovin harvinaiseksi nykyään.

– Mitä minuun tulee, se on esiintyjän ongelma: täytyy yrittää tavoittaa yleisön viimeinenkin jäsen. Minusta se on hyvin tärkeää ja minä keskitys siihen niin tarkkaan, että sillä tavoin pystyn välttämään hermostuneisuuden.

Jokin aika sitten sinulla oIi tapana antaa ihmisten tulla istumaan lavalle seuraasi, mutta nykyään et enää tee sitä.

– Se minulla todella oli tapana, mutta se alkoi käydä varsin vaaralliseksi, sillä äänilaitteet rupesivat reistailemaan ihmisten istuessa johtojen päällä, eikä asialle ikävä kyllä voi mitään.

Chelsea Hotel on aina kiehtonut mieltäni…

– Chelsea Hotel on mukava paikka 23. kadulla New Yorkissa ja koska sen johto ja henkilökunta on kovin suvaitsevaista, se on vetänyt puoleensa runsaasti taiteilijoita ja se on paikka, jossa voi yöpyä ilman mitään häslinkiä. Se on melko rapistunut nykyisin, mutta pidän siitä edelleenkin.

Millaista musiikkia sinä kuuntelet?

– No, minähän kiertelen melko paljon ja vastikään saimme sähkön Kreikan kotiimme, joten en ole kuunnellut paljonkaan musiikkia. Mutta pidän klassisesta musiikista – Bachista, Monteverdista – enimmäkseen varhaisesta klassisesta musiikista.

En ole koskaan ajatellut asioita vanhenemisen näkökulmasta

Oletko samaa mieltä kanssani siitä, että sinun sukupolvesi on ensimmäinen sukupolvi, johon seuraava sukupolvi on vaikuttanut enemmän kuin sitä edeltänyt?

– Olet osittain oikeassa mielestäni, mutta on myös muistettava, että nykyään on eri sukupolvien välillä kommunikaatiota enemmän kuin aiemmin.

– Mitä minuun tulee, vaikka täytän 42 syyskuussa, en ole koskaan ajatellut asioita vanhenemisen näkökulmasta. Uskon olevani jonkinlaisessa erikoisasemassa, sillä en tunne vanhenevani lainkaan – ehkä juuri siinä on syy (naurua).

– Luulen että syy on siinä, että sukupolvien väliin ilmestyy juopa ja ihmiset haluavat asettua puolelle tai toiselle. Kuitenkin 60-luvulla, kun kaikki tämä energia syntyi, ihmiset alkoivat saada itseluottamusta ja yrittivät kaataa itsestäänselvinä pidettyjä raja-aitoja, koska eivät halunneet osaa eikä arpaa koko tuossa paskahommassa. Toisaalta oli myös muutamia vanhempia ihmisiä, jotka halusivat olla mukana tässä kasvavassa liikkeessä, joka oli luonteeltaan varsin radikaali.

Songs of Love and Hate -albumin kannessa on ajatus väärästä miehestä, joka pantiin lukkojen taa. Ketä tarkoitit tuolla säkeellä?

– Itseäni! Tarkoitan sitä, että jokaisella meistä on kahlitsematon minuus ja jokainen on seonnut omiin suunnitelmiinsa. Jokainen meistä on mielestään yksistään päätähti, jolle olemme tehneet vuorosanamme. Sellaiset ihmiset kuin Napoleon ja Caesar – ja tarkoitan vain sitä, että jos minua pidettäisiin tuon ryhmän osana, on väärä mies pantu lukkojen taa.

Sinun romaanisi Beautiful Losers käsittelee tyypillistä itämaista ajatusta, jonka mukaan erotiikka on koko henkisen elämän ydin ja että jos antaudut täysin toisen ihmisen ajatuksille, tapahtuu ruumiillinen toiminta itsestään. Onko eroottinen ja henkinen osa ihmistä kaksi eri asiaa vai erottamaton kokonaisuus?

– En ole koskaan pystynyt erottamaan noita kahta asiaa toisistaan. Erotiikka on henkistä ja henkisyys on eroottista. Ei ole mitään niin irstasta kuin antautua laskelmoiden. Minä en ole koskaan henkilökohtaisesti kokenut sitä, mitä ihmiset kutsuvat ”mekaaniseksi toimitukseksi”. Jos se on pelkästään fyysistä minulle, se johtuu vain siitä, että se on niin fantastista, että se räjäyttää pääni hajalle. Minulle tämä on henkinen kokemus, joten käytännöllisesti katsoen nuo kaksi asiaa ovat minulle mahdottomat erottaa toisistaan.

– Kristityt yrittävät kovasti erottaa ne toisistaan – ajatus ruumiista ja sielusta – ruumis, joka on epäpuhdas ja sielu, joka on vitivalkoinen, mutta tuskinpa he ketään koskaan pystyivät vakuuttamaan asian todenperäisyydestä. Se oli yksi jalusta, jolla he pöyhkeilivät.

Erotiikka on henkistä ja henkisyys on eroottista.

Beautiful Losers on villi kirja. Olin todella hermona kirjoittaessani sitä ja kun sain sen valmiiksi, olin todella sairas ja hourailin pitkän aikaa. Kirja oli minulle valtava fyysinen rasitus. Se oli tarkkaan suunniteltu rakenteeltaan alkuosastaan huolimatta – arvostelut väittivät sitä rakenteeltaan huolimattomaksi – mutta ihmiset ovat alkaneet huomata, kuinka hyvin organisoitu se on. Mutta olen arvostelijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että villi se on, sillä mielikuvitukseni kuljeskeli äärirajoillaan tuona aikana.

– Yksikään kirjoistani ei ole myynyt mitenkään rajusti. Kanadassa Beautiful Losersia pidettiin saastana, eikä edes W.H. Smith’s (paikallinen kioskikirjallisuuden suurmyyjä) suostunut ottamaan sitä myyntiin. Vasta albumieni ilmestyttyä alkoivat ihmiset kiinnostua kirjoistani ja sittemmin on kirjoistani otettu useita lisäpainoksia ja niitä myydään jatkuvasti.

Kerroit tuossa aiemmin, että sinussa on tapahtunut henkisiä muutoksia. Kuinka ne ovat vaikuttaneet suhteeseesi musiikkia kohtaan?

– Tunnen olevani kykenevämpi laulujen tekemiseen. Minä suorastaan syydän tekstiä nykyään. Vaikka olen esittänyt vain kahta tai kolmea uutta kappaletta tämän kiertueen aikana, se johtuu siitä, etteivät uusimmat lauluni ole vielä valmiita, enkä ole vielä täysin tyytyväinen niihin.

– Tästä syystä en myöskään ole julkaissut uutta albumia, sillä lauluni tarvitsevat vielä muutamia viimeisiä silauksia, mutta toivon, että ne valmistuvat puolen vuoden sisään. En voi kuitenkaan taata mitään.

Olen aina tulkinnut laulujasi tuskaisina yksinäisyyden ilmaisuina. Tunnetko vieläkin tällaista tuskaa, vaikka olet löytänyt lohdutuksen ja lämmön Suzannessa ja lapsissasi?

– Mielestäni myös avioliitto voi luoda todellista yksinäisyyttä. Kun menet naimisiin ja elät naisesi kanssa, alat tajuta, että sisäiselle yksinäisyyden kokemiselle ei ole minkäänlaista lohtua tai parannusta. Ei avioliitossa, ei ystävyydessä, ei rahassa – ei missään. Siihen voit etsiä lohtua vain omasta itsestäsi ja vain omasta itsestäsi ja vasta sitten tajuat, mikä todellinen pulmasi on. Ja kun olet käynyt läpi kaiken tämän, sen pitäisi lohduttaa sinua ja tehdä sinut vähemmän yksinäiseksi ja masentuneeksi. Mutta sitten tajuat, että sama tunne on siellä edelleen – ei ole olemassa pakoa yksinäisyydestä, paitsi omassa itsessäsi. Voit tarrautua ja saada paljon voimaa ja lohtua, mutta se ei vapauta sinua tuskasta lopullisesti. Elämää on vain joissakin paikoin katsottava silmiin.


Teksti: Dougie Gordon
Julkaistu alun perin Soundissa 6/1976

Lisää luettavaa