Maailmasta eivät 1970-luvun Black Sabbath -vaikutteisesta psykedeliasta ammentavat bändit hevillä lopu. Aika suuri osa niistä onnistuu luomaan vahvoja atmosfäärejä. Se ei ole kovin vaikeaa, jos pakista löytyvät Hammond-urut, fuzzahtava basso, särökitara runsaalla delayllä ja muut vastaavat työkalut. Se mitä suurimmalta osalta näistä bändeistä ei löydy, on biisejä.
Death Hawksilla on tämä soundi hallussa, ja paljon muutakin. Kuten biisejä. Levyllä kuuluu hämymusan lisäksi vahvasti blues ja ainakin välillä vanha kunnon rock’n’roll. Myös folkrock on vahvasti läsnä.
Soundipuolella Teemu Markkula on viehtynyt Elvis-kaikuun. Death Hawk On My Trail on siitä hieno esimerkki. Nimi Robert Johnsonilta, laulu Sun-studioilta ja biisi puoliksi suistoalueelta, puoliksi suomalaisesta suosta.
Laulu nousee kerta toisensa jälkeen päällimmäiseksi voimatekijäksi, sekä suoritusten että prosessoinnin puolesta. Markkulan kyky vetää kaikkea Dead Manin ja Death Has No Reprieven kirkasotsaisesta soundista Roamin’ Baby Bluesin valkoisen miehen bluesiin ja Holy Waterin saarnamiespsykoosiin on upea. Paketin kruunaa Ennio Morriconen aivoista vakoiltu The Peace Maker.
Minusta tämä on kokonaisuutena parempi kuin yksikään Black Mountainin levyistä.
