Jos tamperelaisen Death Hawks -yhtyeen debyyttilevy Death And Decay (2012) hiemankaan puhutteli, nyt voi olla järjenlähtö lähellä. Jos taas tämä psykedeelinen rockyhtye ei vielä ole ensinkään osunut tutkaasi, korjaa tilanne. Jos preeriataivas, hipit, mekaanisen äänensärkijän käkätys, usva, folkrock, blues, orgaanisuus, mystiikalla leikittely, mokkakengät, meditatiivisuus, hitaasti kehittyvät asiat ja kaiun käyttö musiikissa tekevät sinut aina vihaiseksi, varo tätä levyä. Muiden kannattaa kokeilla. Tämä toinen Death Hawks -albumi sisältää nimittäin helvetillisen mahtavaa rockmusiikkia.
Nyt voi olla järjenlähtö lähellä
Haukkanelikko on oivaltanut ihastuttavan raukealla levyllään, että rokkaamalla hieman vähemmän voi joskus rokata paljon enemmän. Pakkoboogien ja normijytäämisen sijaan kitaristilaulaja Teemu Markkulan hypnoottisten näppäilyjen ja rämpytysten käynnistämät laulut lepäävät akustisten kitaroiden, viulun, viheltelyn, elokuvamaisten kosketinsoitinmaailmojen, törkeän asiallisten harmonialaulujen ja keskittyneen tunnelmoinnin varassa. Komeasti soivia lauluosuuksia on annosteltu harkiten, mikä luo kokonaisuuden ylle sopivan epätodellisen tunnelman.
Death Hawks ei anna missään vaiheessa reaalimaailman reaalirockin pilata unelmointia. Pehmeyden ja väljähtymättömän intensiteetin yhdistäminen on vaativa ja monelle rokkiurpolle täysin vieras kuninkuuslaji. Death Hawks hallitsee värisävyt ja uskaltaa pelata myös harsonohuilla vivahteilla. Tämän vuoksi toistoa ja samankaltaisten sävelkulkujen kertautumista paljon sisältävä levy ei tunnu hetkeäkään puuduttavalta tai junnaavalta. Ylipitkien albumien vuosikausia jatkuneeseen kurimukseen kyllästyneestäkin tämä levy tuntuu jopa lyhyeltä. Albumin päättävän upean Black Acid -manauksen sykkeessä huomaan rukoilevani: ”Älä nyt vaan lopu.”
Death Hawksin soittajat ja laulajat ovat sulatelleet ja sisäistäneet musiikilliset vaikutteensa niin tyylikkäästi, että perinteessä vahvasti kiinni olevan rockin arviointiin pakkopullana kuuluva esi-isien nimien luettelu on täysin turhaa. Eräs tärkeä historiaan vievä esteettinen silta on syytä kuitenkin mainita. Yksi syy, miksi monet 1960- ja 1970-lukujen kovista rockjutuista olivat niin kovia, liittyy musiikin rytmiikkaan. Happopoppihörhöjytäbändeissä soitti paljon jazz- ja rytmibluestaustaisia tyyppejä ja siksi musiikki svengasi.
Jäykkäranteiset silmämunien pullistajat sysäsivät svengin sittemmin rockissa takavasemmalle. Onneksi se on tullut takaisin. Tuoreena esimerkkinä toimikoon Death Hawks -yhtyeen taivaallinen nuorpsykedelia, jonka notkeudessa on iso tujaus jatsikkuutta.
Tämä matka svengaa. Täysillä.
