KWAN: The Die Is Cast

Toisen albumin vaikeudesta puhutaan niin paljon, että monet yhtyeet tuntuvat ottavan aiheen aivan tosissaan. Kwan ei usko moiseen höpötykseen. Päältäpäin näyttää siltä, ettei yhtye ole kärsinyt taajaan mainostetusta tekosyystä luovuuden vajaatoiminnalle. Itse asiassa Kwan on ottanut toiselle albumilleen tarkkaan oppia ensimmäisen Dynasty-levyn onnistumisista.

Late oli viime vuoden ja tämän alkuvuoden suurimpia hittejä. Keskitempoballadi vetosi choruksen upean laulumelodian ja rauhallisen rapin yhdistelmällä. Sen jäljillä on ollut turvallista tallustella. Ja kun mukaan on lisätty vielä melankolisesti viiltävää viulua ja täydellisesti taimattua viuluryhmää, niin resepti vaikuttaa patentoimisen arvoiselta. Sanoihan Raymond Chandler jo aikoinaan, että jollet tiedä miten jatkaa, pane viuluryhmä kävelemään studion ovesta sisään. The Rasmuksesta tuttu tuottaja Pauli Rantasalmi on muistanut vanhan ohjeen.

Ainakin albumin ensimmäisten sinkkuhittien, Rain ja Shine, perusteella linjan valinta on osunut oikeaan, sillä The Die Is Cast myi kultaa viikon kuluessa julkaisusta. Kovin suuria ennustajan lahjoja ei tarvitse arvatakseen, että samalla hyväksihavaitulla, viuluilla koristellulla poplaululinjalla menestystä jatkavat myös I Wonder, Original Sin sekä Lyrics Of Poison, jolla vierailijana mörisee Jyrki 69.

Varsinaisesti Kwania ei voi karsinoida hip hop -yhtyeeksi, sillä merkittävimmät laulut ovat kuitenkin silkkaa poppia räpäytyksistä huolimatta. Mukaan on kuitenkin livautettu rap-kappale B-Boy Pose, joka soinnillisesti ja rytmillisesti on niin lähellä amerikkalaista tyyliä kuin Suomessa on mahdollista.

Pop-balladien ohella toisen selkeän linjan albumilla muodostavat kädet ilmaan- ja rokkaa taloa -osaston kappaleet, joissa miksataan, scratchataan, chillaillaan ja ollaan niin MC:tä, että alta pois. Vaikka ajatus yliampuvista lyriikoista on kaunis, niin sanojen ironia ei välity täydellisesti.

Selälle läimintää kavereiden kesken on kiva harrastaa ja The Rasmuksen, Killerin ja Kwanin luoma Dynasty-ryhmä osaa sen jos kuka. Albumin päättävällä Chillin' At The Grotto -laululla vierailevat Siiri, jonka venyttelevää laulua on aina mukava kuunnella, ja Lauri, jonka äänessä on outoa tunteellista karheutta. Finaalissa ihastuttaa myös meksikolaisesti törähtävä trumpetti.