Pauli Rantasalmi on sisäsiististi mustanpuhuva hittikone, goottiteinien Stock, Aitken & Waterman. Kuten niin monella muullakin Rantasalmen kätilöimällä ja alullepanemalla levyllä, myös Kwanin uusimmalla on pari loistavaa timanttia ja pino kuutiollista zirkonia. Levyn avaava Diamonds on sävellyksenä täysosuma. Island Hoppingin perusriffi toimii. Soft Celliltä nimensä anastaneessa Tainted Lovessa on potentiaalia. Ysäri -En Vogue pastissi Bad Boy on sympaattisen huvittava. Ongelmaksi muodostuvat laulajat Mariko ja Tidjân. Varsinkin dramaattisempia sfäärejä tavoittelevat kertosäkeet lässähtävät valjuuden allikkoon. Myös fenno-skandinaavisen kielialueen asukkaille ominainen vokaalien venytys hyppii korville aika ajoin.
Englannin lausumisen ja artikulaation virhetoleranssi on kontekstisidonnaista. Puhtoinen globalisaatiopop, jonka parissa Kwan askaroi, sietää paljon vähemmän kuin äkkiväärä eksentrikkorock, jonka puitteissa Pistepirkot teurastavat popkulttuurin lingua francaa. Bändisoundi noudattaa kaikkia EU-standardeja. Edukseen erottuvat muutamat veikeät bassosoundit ja Rentalheartin arpeggio-ohjelmointi.
Siinä missä The Rasmus on tiukalla sihdilllä kohteensa löytävä pop-ohjus, tuntuu Kwan kärsivän tähtäimen kalibrointivirheestä. Kenelle tämä musiikki on tehty?