Juhannuksen taikaa – raportti ja kuvat Turun Riippumaton Jussi -festareilta

Toista kertaa järjestetty, kaksilavaiseksi ja kolmipäiväiseksi laajentunut Riippumaton Jussi -festivaali ihastutti kävijänsä omaperäisellä artistikattauksellaan ja rennolla yleismeiningillään. Tunnelma oli juhannuksesta raukea, kun keikkoja vastaanotettiin ilolla meren välittömässä uomassa yhteisöllisin tuntemuksin. Arviolta vajaan parintuhannen kävijän juhannustapahtumassa oli kimmellystä ja rosoa sopivassa suhteessa.
24.6.2025 08:50

Riippumaton Jussi
Kakskerta, Turku
19.-21.6.2025

Hmm, hauska nimi ja monipuoliset artistit, ajankohtana keskikesä ja juhannus. Mikäs tämä on? Jo pian festivaalia ja sen esiintyjäkattausta tarkastellessa ilmenee omaperäisyyteen tähtääminen, toki helpomminkin lähestyttävillä osasilla höystettynä. Tapahtuman nimi kutsuu jo itsessään tarkastelemaan uutta festivaalituttavuutta lähemmin. Piti siis lähteä tarkastamaan paikan päälle päiväksi, mistä tässä onkaan kyse. Koitti juhannusaatto, ja suunnaksi asettui Turun Kakskerran saari.

Paikalle saapuessa alkaa kävely parkkipaikalta kohti Harjattulan laajan alueen rantakaistaletta. Tuulenvire käy napakan oloisesti, silti on vielä auringon paistaessa selvä t-paitakeli, juhannusaattoilta alkaa olla käsillä. Tunnelma tiivistyy, kun uusi festivaalituttavuus odottaa. Pieni hiekkatien pätkä muistuttaa jollain etäisellä tavalla Ruisrockiin johtavaa Via dolorosaksikin nimettyä kulkuväylää. Tämä tie ei kuitenkaan ole kärsimystä, vaan pikemminkin kutsuva käytävä kohti rannan humua.

Pian festivaalialue avautuu silmien eteen jakautuen käytännöllisesti kahtia: oikealla siintää suurempi nurmialue, vasemmalla pilkahtaa hiekkarannan lomaan sijoittuva Rantalava. Jo pian käy selväksi, että lavojen välillä on käytännöllistä kulkea vieläpä saniteettialueen sijaitessa aika tarkalleen koko alueympäristön keskikohdassa. Edessä siintää meri ja juhannuksesta innostunut mutta rauhallinen juhlakansa.

Mistolan lasiset linnut -yhtye on hetki sitten päättänyt settinsä, ja Musta valo soittaa paraikaa Rantalavalle kerääntyneelle joukolle. Yhtyeen otteista huokuu vapautuneisuus. Se toimittaa omintakeista musiikkiaan varmoin ottein ja hyvästä yleisfiiliksestä lisäenergiaa ammentaen. Visuaalisuudeltaan tummanpuhuvan orkesterin soundimaailma on monipuolinen ja kappaleittain virkistävästi vaihteleva. Bändi on kiinnostava. Kuunnellessa keikkaa hieman etäämmältä kokonaissoundi on hyvässä balanssissa. Vielä kauemmaksi siirtyessä Nurmilavan soundcheckin kuulee jo toisella korvalla, mikä samalla muistuttaakin piakkoin alkavasta uudesta keikasta.

Esiintymisten välillä ei ole taukoja, vaan aikataulu on rakennettu tiiviisti esiintyjien aloittaessa aina tasatunnein. Festivaalin reseptistä saakin nopeasti kiinni: artistit ovat eittämättä tapahtuman ydin, ja kävijöiden on helppoa kulkea lavojen väliä suoraan esityksestä toiseen. Tällöin aikaa ei tarvitse välttämättä kuluttaa alueella muutoin kuin kiinnostavia keikkoja seuraten. Toteutus on tehokas, mikä palvelee niin musadiggaria kuin yleisjuhlijaakin.

Lala Salama.

Pian raikas pörinäbasso erottuu edukseen jykevien Ludareiden ja sähkökitaran lomasta, kun fuzzikas meininki starttaa iltakahdeksalta. Lala Salama ilakoi lavalla, ja festariyleisö alkaa toden teolla lämmetä muutoinkin kuin kasseista päälle kammettujen villapaitojen johdosta. Tämän trion meininki on yhtä aikaa sopivasti sydämellinen ja välinpitämätön. Maukas yhteensoitto pöyhii viimeisetkin tomut maasta jo alkunuoteistaan lähtien keikan soljutessa sulavasti eteenpäin. Laulaja-kitaristi Rosa Juleksen vokaalit jäävät osin kokonaispaahdon taakse, mutta se ei tahtia haittaa. Setin puolivälin tienoilla hieno slovari, Sun, voittaa yleisön lopullisesti puolelleen. Mahtuupa keikalle myös suulla tehtyjä sympaattisia lintuääniä soiton sekaan, mikä lämmittää tarkkakorvaisimpien mieltä. Monen huomaakin yleisössä hymyilevän: nyt todistetaan napakkaa ja tuoretta tekemistä sopivan perinteisistä mausteista ammentaen.

Pian illan hämärtymisen lähestymisen alkaa tuntea, aurinko on jo vähäsen alempana kuin hetki sitten. Mikko Mäkinen astelee flyygelillä ja syna-asemalla täydentyneelle Rantalavalle. Jos mulla olisi sydän -kappaleeseen perustuva vaikuttava alkunauha alkaa pauhata, ja Anna Eriksson aloittaa. Silminnähden lavatapahtumiin keskittyneen yleisön odottava tunnelma palkitaan. Monien kasvoilla on aistittavissa tunteikkuutta ja odotuksen täyttymystä tällaisesta festivaalikeikasta, jossa keskitytään juuri Mana-albumiin. Lopulta tunnin setti sisältää Manan ulkopuolelta neljä harkittua palasta: Ei se mennyt niin, Lintu, It’s a Sin sekä keikan päättävä Hallelujah. Sovitukset kappaleista ovat tunnevoimaisia, meneviäkin, mutta eivät ”hitikkäitä”. Perinteisemmässä festivaalimiljöössä esitettynä tällainen keikka voisi olla vaikeaa sovittaa muiden esitysten lomaan. Nyt koettu ja nähty kuitenkin lunastaa paikkansa suvereenimmin mieleen jääneenä keikkana tapahtumassa.

Anna Eriksson. Mikko Mäkinen taustalla.

Eriksson/Mäkinen-duon kosketinsoittimin ja konein tuotettu sointi on rikas ja miellyttävä, tarvittaessa myös hyvin mahtipontinen. Soundi on taustanauhoin rakennettu, tuttu konserttisaliympäristöstä. Nyt soitossa on aistittavissa keskikesäinen rentous, kappaleet elävät virkistävällä tavalla. Esitys pääsee uudenlaiseen paikkaan. Meren vieressä esitys tuntuu voimakkaalta, ja lavan takaa nouseva metsämaisema tuntuu jotenkin kietovan tilan ympärilleen. Jonkinlainen alkuvoima on läsnä, kun Eriksson laulaa suvereenisti valitettavan ajankohtaisen Maailma palelee -kappaleensa. Erikssonin ääni kuulostaa juuri voimakkaimmin tuutatessa parhaimmalta, eikä yhtä vakuuttavaa laulajaa tule helposti mieleen. Kaksikko onnistuu luomaan omannäköisensä hyvin vaikuttavan hetken tapahtumaan. Kenties ihannekeikalla Mana olisi kuultu alusta loppuun ja sillä hyvä. Tämäkin kokonaisuus toimi erinomaisesti jättäen jälkeensä kysymyksen, koska Eriksson julkaisee uutta omaa musiikkia.

Kun oli oltu hetki seesteisempiä, sukellettiin sitten oikopäätä iloisiin hippitunnelmiin Saimaan alkusävelistä alkaen. Yksitoistahenkisellä yhtyeellä, sisältäen nyt vain kolme solistia, on alusta pitäen meno kohdillaan. Yhdellä tuuraajasolistilla höystetty orkesteri tarjoilee mutkattomasti menevää ja väliin hitaampaa tuotantoaan, eikä yleisöä tarvitse maanitella hetkeäkään mukaan sen omaperäiseen meininkiin: juhlakansa syö tyytyväisenä yhtyeen kädestä läpi tiukan toimituksen. Samalla yleisössä aletaan jo osin olla laulun mukaisesti analogisesti tutkalla. ”Heinola, Enontekiö ja Kaarina!”, raikuu yhteislauluna Nurmilava-alueen yllä.

Saimaan keikan aikana on joitain teknisiä ongelmia havaittavissa. Kuitenkaan pienet korvamonitori- tai kitaratekniikkaongelmat eivät meininkiä tunnu hillitsevän millään tavalla. Yleisössä huokuu läpi keikan voimakas juhannusjuhlan tuntu, ja tunnelma ikähaitariltaan kirjavassa yleisössä jatkuu astetta riehaantuneempana. Esitys huipentuu upeaan Finlandia-hymnin tulkintaan. Kokonaisuutena Saimaan keikan voisi kiteyttää musiikin ilotulitukseksi, jossa on jokin tarttuva pilke.

Saimaa.

Tähän mennessä festivaalin miljöö on todettu monin suin miellyttäväksi. Erityisesti Rantalava ja sen meren läheisyys tuntuvat tarjoavan tapahtuman miellyttävintä antia. Festarikansan suhteellinen rauhallisuus ja palveluiden toimivuus takaavat asioiden sujuvuuden. Pitkiä jonoja ei synny, keikkojen tahti toimii. Alue tuntuu olevan rakennettu vahvasti keikkojen sujuvuus edellä. Esimerkiksi somistaminen tai valojen kanssa leikittely eivät ole ensisijaisia, vaan kokonaisuus tuntuu keskittyvän musiikkiin ja yhdessäoloon.

Riippumaton Jussilta voinee odottaa mielenkiintoisuutta jatkossakin, sillä jollain lailla epätyypilliset esitykset lienevät sen kantava ajatus. Kokonaisuutta ohjaa vahva indie-lataus, ja aistittavissa on järjestäjien pyrkimys sellaiseen, jota ei kävijä muualla helposti kokisi. Tämänpäiväisen vierailun perusteella festivaali toimii, ja jollain lailla artistitkin tuntuvat nauttivan tyypillisempää keikkaa enemmän esiintymisestään. Ilmassa todella on jonkinasteista omaperäisestä tunnelmasta kumpuavaa juhannuksen taikaa.

Ilta alkaa asteittain tummua. Purppuran sävyihin laskeutuneella hiekkarannalla saadaan pian todistaa Samuli Putron pop-rock-trion intiimihkö keikka, joka päättää rannan ohjelmiston. Sanomaltaan ja muutoinkin osuvasti keikan aloittava Automatka Ruotsiin tempaa ihmiset heti mukaansa.

Putro liikehtii lavalla näyttävästi läpi keikan. Laulamisensa lisäksi hän tarttuu kappaleesta riippuen sähkökitaraan, mikä vaihtelee mukavasti tunnelmaa ja dynamiikkaa. Välispiikissään hauskana yksityiskohtana hän kertoo opiskelleensa ja asuneensa hetken festivaalin välittömässä läheisyydessä yli kolmekymmentä vuotta sitten, minkä hän oli itse ymmärtänyt vasta keikkabussin aiemmin päivällä kaarrettua Harjattulan maisemiin.

Samuli Putro.

Tapahtuman äänentoisto tuntuu palvelevan kenties parhaiten Putron keikkaa. Bändi on Rantalavalle juuri sopivan kokoinen, ja biisilistan rakennus on osuva. Kokoonpanoa on visuaalisestikin kiinnostavaa tarkkailla. Samaan aikaan tunnelmallisesti hämärtynyt ilta koristaa luonnonmukaisesti festivaalin loppusuoraa, kun setin viimeisenä osana Elämä on juhla ja Olet puolisoni nyt -kappaleet sekä aivan lopuksi päät sopivasti nykimään laittava Tavalliset hautajaiset -sovitus viimeistelee kokonaisuuden. Tapahtuman aikataulu ei salli keikan venyttämistä, mikä olisi selvästi bändiä ihasteleville ihmisille maistunut.

Sitten alkaakin häämöttää poislähdön aika. Hiljalleen alueen jäädessä selkien taakse siintävät edessä tapahtuman jatkoklubin kutsuvat valot, joissa Suisto-yhtyeen on määrä vielä myöhemmin aloittaa keikkansa. Jatkoklubin paikka on valittu tyylikkäästi, ja he, jotka vielä empivät hypätäkö jo bussiin vai jäädäkö jatkamaan yötöntä yötä, eivät lopulta liene vaikean kysymyksen edessä. Nyt jo takkinsa ylleen vetänyt juhlakansa alkaa valua tyytyväisin ja odottavin ilmein jatkoille, joissa on pian alkava juhla uudelleen.

Teksti: Manu Jalonen, kuvat: Sanni Niemelä