Nykyaika rakastaa tunteita. Niinpä niitä suurennellaan ja kerronnallistetaan. Ne pelkistetään massaksi ja huutomerkeiksi, ja niiden esittämisestä tulee rituaali. Syntyy simulakrumi, jonka takaa on vaikea erottaa todellisia latauksia.
James Morrisonilla riittää tunnettavaa. Brittimuusikon kuudennen levyn alkupisteenä on hänen entisen puolisonsa itsemurha, josta juontuva tuska nostaa pintaan myös varhaisemmat henkiset umpikujat. Menetykset, muistot ja iskut kuuluvat Morrisonin äänessä arpina, joiden tikkilangoiksi punotaan lohtu ja toivo. Kahden lapsen yksinhuoltajana Morrison haluaa katsoa eteenpäin.
Tätä taustaa vasten Fight Another Dayn soisi voittavan puolelleen. Levyn modernin sliipattu soul jää kuitenkin etäiseksi, eikä elämän paino erotu paisutelluista kehyksistä kuin paikoin (Slow Heart Attack, Made of Man).
Tulkinnallinen maksimalismi on perusteltua, mutta emotionaalisuuden ainoana muotona se banalisoi itsensä. Niin henkilökohtainen kuin levy onkin, sen jokainen äänenpaino mukautuu ajassa asuviin tunneilmaisun imperatiiveihin.
Maneerien alla sykkii toki puhdas sydän. Koettuaan pahaa Morrison tahtoo jokaiselle hyvää. Levyn tasoista tämä on se, joka koskettaa.