Rovaniemen Roots’n’River-festariakin taannoin liki 20 vuotta pyörittänyt Jarmo ”Slim Butler” Puhakka ei hosu levytysuransa kanssa, vaikka muistaakseni ainakin kaksi edellistä albumia on valittu vuoden kotimaiseksi blueslevyksi. Bone Deep on vasta neljäs pitkä ja asialla on nytkin isännän kanssa vanha tuttu Slim Cuts, vaikka jostain syystä bändin nimeä ei kannessa näy.
Puhakan kokonaisuudessaan kynäilemä ja tuottama kattaus on varsin monipuolinen, mutta ehkä sen parhaaksi piirteeksi nousee lopulta Slimin laulu, joka voisi olla inasen enemmänkin pinnassa miksauksessa. Mies hipoo jo kuuttakymmentä ja se kuuluu vokalisoinnissa kokemuksen tuomana uskottavuutena. Ote voisi kyllä olla vielä rennompi.
Nelihenkinen Slim Cuts on kova joukkue, varsinkaan Mikko Löytyn ja Jartsa Karvosen rytmiryhmästä ei heikkoa kohtaa löydy. Slimin ja Harri Raudaskosken kitaratkin kutovat häijyä ristipistoa heti Hendrix-henkisessä avausraidassa Ain’t No Excuse, blues-kehissä yllättävänkin harvinaisesti wah-wahin kera. Tosin soundin piukea bluesrock-viritys kääntyy hiukan itseään vastaan, rootsimpi sävy syventäisi useimpia biisejä.
Täysin puskista tulee akustinen C’est La Vie, joka sytkyttelee aamuyöllisesti melkein bossanovana bandoneonin avustuksella. How Deep Is The Water soulahtaa Daptone-malliin ja Blues Done Left Me on klassinen hidas blues. Roll And Tumble muistuttaa Little Featista maalaisfunkillaan conga-rumpuja myöten.