Meille kannetaan posti usein yhdentoista jälkeen. Poikani herää seitsemän ja kahdeksan välillä, joten tuo ajankohta on päiväunille pyhitetty. Viime aikoina ukko on tykännyt nukkua päikkärit kantorepussa sylissäni. Näin kävi sinäkin päivänä, kun posti toi kotiin tämän levyn. Koska en voinut kuunnella sitä, päätin istua pentu sylissä koneen ääreen ja tutkia mistä tässä bändissä on kyse.
Guardianin haastattelun ääreen juutuin pisimmäksi aikaa. Sen mukaan kyseessä on ”kulmikasta” funkia soittava bändi, jonka laulaja Jon McClure sopisi kulttijohtajaksi, joka johtaa maailman paremmille urille, nuorten seuratessa häntä kuin pillipiiparia. Oikeasti kyseessä on taas uusi uskomattoman väsyneellä tavalla tanssimusiikkia rockiin yhdistelevä, täysin tyhjänpäiväinen brittibändi. Munatonta, tylsillä soundeilla rockaamista ja pari acid-filsua päälle.
Jos McCLure on oikeasti Arctic Monkeysin Alex Turnerin ”henkinen isoveli”, niin ”pikkuveli” on ajanut lyyrikkona ja säveltäjänä ohi aikaa sitten. Ehkä miehen kannattaisi kokeilla sitä kulttijohtajuutta. Guyanan viidakossa on kuulemma yksi tyhjä leiri.