Walesin pienestä Penboyrin maaseutualueelta oleva Cate Le Bon on kuin ilmatiiviistä aikakapselista esiin vedetty 80-luvun alun pehmeämmän postpunkin edustaja, jonka tyyli on niin ikään hieno yhdistelmä Thee Raincoatsin ja Jonathan Richmanin yksinkertaista mutta syvää popneroutta.
Le Bonin vainoava lauluääni vetää kaikessa tunteettomassa lakonisuudessaan ja sovituksilla leikittelevin kappalein kohti kadun varjoista puolta, välittäen tunteen vapaavalintaisesta yksinäisyydestä. Kuivasti helisevien kitaroiden ohella tehokeinona käytetään pääosin vain säröä ja koskettimia, lukuun ottamatta levyn lopettavan hienon nimikkokappaleen torvia.
Mug Museumilla ei ole yhtään täysin ohi maalin menevää biisiä, mutta käytännössä samalla tempolla ja soundilla kulkevat kappaleet syövät toisiltaan tehoa. Harmaallakin on monta eri sävyä, joten miksi niitä ei hyödynnetä? Vaikka kappalerakenteet noudattavat puolivapaata kaavaa, eivät ne riitä pelastamaan albumia kokonaisuutena. Yksi nopeampi tai edes rytmisempi ralli olisi piristänyt levyä suunnattomasti, sillä tällä hetkellä sisäänpäinkääntynyt Mug Museum jättää lähinnä ristiriitaisen fiiliksen ihan lupaavasta lauluntekijästä.