Jukka Nousiainen on tuttu Räjäyttäjien arvaamattomana ja estottomana keulahahmona.
Paino nimenomaan sanalla ”hahmo”. Räjäyttäjät ovat pyyhkineet ainakin hetkellisesti rock’n’rollin pinnalta turhan hienostelun ja turvallisuuden jättäen matkan varrelle rönsyilevyydessään ehdottomia levyjä ja − sanan monessakin merkityksessä − mielettömiä keikkoja.
Nousiainen kuuluu siihen soittajien koulukuntaan, joka puuhastelee taukoamatta musiikin parissa. Siksipä materiaaliakin syntyy kovaan tahtiin ja moneen tarkoitukseen. Miehen soololevy Huonoa seuraa on luontevaa jatkoa Räjäyttäjille, vaikka ei siltä suoranaisesti kuulostakaan kuin alkuperäisen kasettijulkaisun ”encorebiisissä” Muista viedä roskat. Yhteistä on hyvän menon ylläpito ja röyhkeä lainailu mistä sattuu huvittamaan.
Kaiken älämölön takana piilottelee herkkä ja lahjakas lauluntekijä
Määrittely-yritykset ovat tarpeettomia, koska tässä ei ole tarkoitustakaan edustaa mitään genreä. Aika hyvin kartalle levyn sisällöstä pääsee ottamalla esille sen 70-luvun asennetta palvovan viitekehyksen. Levyllä on parhaat puolet sekä tuon ajan jytämusasta että iskelmästä. Musiikki on kuitenkin niin tekijänsä näköistä, että mistään pastissista on turha puhua. Maailmankuva ja elämänarvot on lainattu pikemminkin tuon ajan Hymyistä ja Jalluista. Jukka olisi ollut kuin kotonaan ensimmäisiä yrityksiä moderniin popmusiikkiin ottaneella suomi-iskelmän aikakaudella 70-luvun lopussa.
Artistin asennetta kuvaa hyvin äänitteen rakenne, joka tosin selittyy sillä, että Huonoa seuraa julkaistiin ensin omin päin vain c-kasettina. Jukka turinoi niin, että kasetin a-puoli tulee täyteen, antaa lopuksi itselleen aplodit ja puhuu itselleen vielä encoren. On vaikea sanoa, mistä mikäkin ralli alkaa ja toinen loppuu, sillä parhaisiin koukkuihin palataan aina toisinaan. Joistakin vedoista on parikin aihiota mukana.
On fiksua, että jorinat on jätetty myös viralliselle julkaisulle. Vaikka kokonaisuus olisi ilman niitä tiiviimpi, menettäisi solisti omaleimaisuuttaan. Tätä levyä ei ole tarkoitettu muutenkaan ihan tavalliseksi albumiksi. Myöhemmin mukaan lisätyistä kappaleista Roskalavojen rocktähti on artistin koko tuotannon yksi suurimmista helmistä ja tiivistää Jukan asenteen, sanottavan ja taidot kaikkein nasevimmin.
Tekstien hölynpölyn sekä banaalin ja kummallisen arjen sekamelska huvittaa. Kaiken älämölön takana piilottelee silti herkkä ja lahjakas lauluntekijä, joka avaa kappaleissaan myös omaa elämäänsä. Kappaleiden lainailusta peräisin oleva tuttuus voi jollekin näyttäytyä hassutteluna, jota se ei ensisijaisesti ole. ”Rokkimusassa ei kantsi turhia miettiä, ei siinä pidä mitään järkeä olla” on artistin oma motto.
Ja mikä tärkeintä: Jukka on sisäistänyt juuri sen, mikä tekee kaikesta iskelmästä ja popmusiikista koskettavaa. Kielikuvat ja viattomuus ovat täydellisessä balanssissa. Näistä elementeistä takavuosina muodostuivat lähes kaikki kevyen musiikin hitit. Huomaa, että biisintekijä on ahminut iskelmää ja suomirockin varhaisvuosia. Näiden kappaleiden teko on ollut tiedemiesmäistä puuhastelua, omaa kivaa. Sen kuulee pakottomasta lopputuloksesta.
Jytäkesä-76:n sovitus on vähän aneeminen, muuten en löydä levystä mitään vikaa.
