Arvio: Jukka Nousiainen teki viiden tähden levyn – tässäpä albumi, jonka jokainen ääni osuu oikealle paikalle

Jukka Nousiainen
Ei enää kylmää eikä pimeää
Jukan Musiikki

Yhtäkkiä tajuan, mihin Jukka Nousiaisen taika perustuu. Tähän asti olen etsinyt selitystä renttumaisen habituksen kokonaisvaltaisuudesta sekä taiteilijan kyvystä jäljentää valitsemiaan esteettisiä pisteitä millimetrintarkasti. Välillä olen kurkistellut sanoituksiin, välillä niiden taakse. Mutta olen aina erehtynyt jäljittämään vain sitä, mitä Nousiainen esittää. En sitä mitä hän välittää.

Onneksi kolmannen soololevyn sanaton alkusoitto liu’uttaa totuuden eteeni. Mietteliäästi varttuva kitarointi avaa suoran yhteyden siihen ainutlaatuiseen suhteeseen, joka vallitsee Nousiaisen ja hänen musiikkinsa välillä. Jokainen ääni puhuu, tottelee, osuu vaistomaisesti oikealle paikalle. Ja äänten yhteisväreily karkaa ainutlaatuiselle taajuudelle, jossa soitto, tunne ja kerronta ovat erottamattomasti yhtä.

Kriittinen aikalaisanalyysi ilmentää taitavasti hiekkatie-Suomen takamaille paikallistuvaa juroa kapinallisuutta.

Sinällään levyn olemus on tuttu. Ei enää kylmää eikä pimeää on täynnä vastavirtaista elämänkatsomusta, johon liittyvillä roolituksilla on helppo koskettaa ja provosoida. Kuten laulujen nimet (Aurinko paistaa romukasaan, Vielä voisko vähän uskoa ihmiseen, Köyhät kyykkyyn) kielivät, ote on avoimen yhteiskunnallinen. Nousiainen karttaa kuitenkin helpoimpia näkökulmia. Pikemminkin hänen kriittinen aikalaisanalyysinsä ilmentää taitavasti hiekkatie-Suomen takamaille paikallistuvaa juroa kapinallisuutta.

Musiikki lihallistaa viestiä olennaisesti. Soiton lähtökohdat ulottuvat totutusti 1970-luvulle, mutta tällä kertaa yläotsikon alle mahtuu jytäbluesin ohella haikeaa iskelmää, varhaista Eppu Normaalia ja kraut-flirttiäkin. Nousiainen on poiminut lähteidensä ilmeikkäimmät osatekijät huolella, höystänyt ne vaivattomilla koukuilla ja jalostanut sävellykset kulloistakin mielentilaa täydellisesti tukeviksi kokonaisuuksiksi. Albumimitassa ilmaisu rikastuu toivorikkaaksi ja uutta kohti tähyäväksi sielunmessuksi, joka välittyy kuulijalle jokaista nyanssiaan myöten.

Keskittyneen intuitiivinen lähestymistapa antaa Nousiaiselle mahdollisuuden olla vakava silloin kun hän kujeilee ja paljastamaan itsestään paljon silloin kun hän leikkii kuvastoilla. Ei enää kylmää eikä pimeää onkin perinnetietoisen mutta sääntöjä väistelevän luovuuden riemujuhlaa. Mutta se on myös koskettava levy, joka kulkee koko ajan syvemmällä kuin äkkiseltään uskoisi.