Monesti parhaat jutut syntyvät hieman vahingossa. Neljänteen pitkäsoittoonsa ehtinyt Pariisin Kevät alkoi Arto Tuunelan ja kumppaneiden terapiayhtyeenä, mutta vuosien varrella siitä kehkeytyi jäsentensä pääprojekti.
Pariisin Kevään kansansuosiota on vaikea selittää millään muulla kuin Tuunelan loistavalla melodiantajulla. Kansa – tällainen yleistys sallittakoon – ei nimittäin yleensä todellakaan tiedä.
Tarttuville ja tarpeeksi yksinkertaisille laulelmille sillä on sen sijaan aina ollut silmää. Siinä piilee myös Pariisin Kevään vahvuus. Ei ole vaikea ennustaa, etteivätkö uutuudelta löytyvän Odotuksen kaltaiset, haikeisiin melodioihin kietoutuvat ja muodoltaan eheät popkappaleet iskostuisi tulevaisuudessa pohjoisen kansan kollektiiviseen tajuntaan.
Muutoin syvien rivien hyväksyntää onkin vaikeampi ymmärtää. Pariisin Keväästä kun ei löydy junttiutta edes nimeksi. Sovituksellisesti yhtyeen musiikki on hyvin monenkirjavaa, monipuoliseen ja kokeilunhaluiseen sovitusmaailmaan nojaavaa modernia rockia. Kappaleet hyppivät tyylillisesti sinne tänne ja kaappaavat ideoita rohkeasti genrerajoista välittämättä. Muun muassa iskelmän, synapopin, indien ja elektron maailmasta lainaavat biisit on sävytetty kauttaaltaan kuulaasti maalailevin kitaroin.
Sanoitukset ovat edelleen sitä samaa häiriintynyttä dadaa, josta yhtyeen ensihitti Tämän kylän poikiikin rakentui. Tuunelan tekstien maailmassa esimerkiksi näkymättömien hampaiden kosketus kaulalla on arkipäivää. Konkreettisten Leevi And The Leavings -tyylisten tarinoiden sijaan Pariisin Kevät luottaakin vahvojen kielikuvien voimaan.
Kun kappaleiden päältä rapsuttaa kaiken herkullisen pulputuksen ja räminän, paljastuu alta melko tarkasti popkaavaan sidottuja teoksia. Se ei missään nimessä ole moite. Vaikeuden ei pitäisikään olla minkäänlainen itseisarvo. Kauneus löytyy usein juuri yksinkertaisuudesta.
Tässä kohden yhtye jatkaa johdonmukaisesti aiempien levyjensä linjoilla. Uutuudella Pariisin Kevään ilmaisu on ainoastaan kirkastunut. Ainut, mitä albumilta jää kaipaamaan, on edelliseltä levyltä (Kaikki on satua, 2012) löytyneen Kesäyön kaltainen instant-klassikko. Kokonaisuus on silti vahva.
Pariisin Kevät jatkaa ennakkoluulottomasti 2010-luvun suomalaisen populaarimusiikin kärkikahinoissa. Historian valossa se asettuu saumattomasti samalle aikajanalle Hectorin, Eppujen ja Zen Cafen kanssa.
