Maailman paras albumi on The Clashin London Calling. Soundin järjestämässä Maailman parhaat levyt -äänestyksessä suomalaisilta musiikkitoimittajilta pyydettiin heidän omat 50 parhaan levyn listansa. Oman listansa palautti 54 toimittajaa.
”Tämä on mahtava uutinen. London Calling on yhä suosittu ja tärkeä, koska sen musiikki ja teemat puhuttelevat yhä”, kommentoi The Clashin basisti Paul Simonon äänestyksen tulosta.
Kymmenen parhaan albumin esittelyt löytyvät täältä Soundi.fi:stä, sekä tänään ilmestyneestä Soundin kesätuplasta. Täydellinen top 100 -lista esittelyineen, Paul Simononin haastattelu ja artistien levysuosikit löytyvät vain lehdestä.
1. The Clash: London Calling
(CBS, 1979)
London Calling on musiikillisen rikkautensa ja kekseliäisyytensä keskellä kuitenkin myös hyvin poliittinen levy
”Annas kun minä autan.” Ääni tuli kapeassa portaikossa selkäni takaa, mutta tunnistin sen heti. Se oli Joe Strummer, The Clashin laulaja.
Oli syyskuu vuonna 2000, ja kiipesin vaivalloisesti lontoolaisen treenikämppähotellin portaita ylös tavaroitani raahaten. Ojensin Joe Strummerille kitaralaukkuni hämmentyneenä. Joe Strummer ja The Clash olivat jo opettaneet minut kuuntelemaan musiikkia, nyt Strummer kantoi kaiken päälle vielä kitarani.
The Clash oli 1970-luvun lopulla maailman hienoin rockbändi. Raivokas, svengaava ja särmikäs, mutta erittäin tyylikäs. Sen soittajat eivät näyttäneet rillipäisiltä lukiolaisilta tai hipeiltä kuten monet suomalaisten punkbändien soittajat, vaan lännenelokuvien yksinäisiltä ratsastajilta.
The Clashin ensialbumi (The Clash, 1977) oli äkäistä punkkia, ja kakkoslevy Give ’em Enough Ropessa (1978) oli ilmiselviä popkoukkujakin. London Callingin rinnalla ne olivat kuitenkin vain hyviä rocklevyjä. London Callingissa oli punkia, rock and rollia, rockabillya, rhythm & bluesia, skata, reggaeta, gospelia ja jopa jonkinlaista jazzia.
Loppuvuodesta 1979, jolloin levy ilmestyi, Suomessa oli opeteltu ajattelemaan, että popmusiikissa on olemassa eri tyylejä, kuten punk, rockabilly, pop, hevi ja proge. Niitä ei yleensä sekoitettu, ja musiikkia arvotettiin mielellään genren perusteella. Jos kuuntelit punkia, et kuunnellut progea etkä varsinkaan rockabillya.
Tässä maailmassa London Calling tuli ulkoavaruudesta, tai no, ainakin Lontoosta. Sen viesti oli: ”Ei ole paskoja musiikkityylejä, on vain paskoja biisejä ja paskoja bändejä, mutta ei tällä levyllä.”
Albumin avaava nimiraita jylisee yhä dramaattisena. Mick Jonesin kitara hakkaa murtohälyttimen tavoin hypnoottisesti yhtä ääntä, ja Paul Simononin bassokuviossa on samaa suurieleistä draamaa kuin John Barryn The Persuaders -tv-tunnarissa.
Ei ole paskoja musiikkityylejä, on vain paskoja biisejä ja paskoja bändejä, mutta ei tällä levyllä
London Callingilla on paljon muutakin elokuvan ja soundtrackien maailmasta tuttua: suuret äänimaisemat ja monikerroksiset sovitukset ja I’m Not Downin isot, kaiutetut rautalankakitarat. Puhumattakaan The Right Profilesta, jonka teksti kertoo Montgomery Cliftistä, 1950-luvun itsetuhoisesta amerikkalaisesta filmitähdestä.
Musiikissa The Clash avasi London Callingilla ovia Amerikkaan, tuohon vanhojen punkkarien inhon ykköskohteeseen. Britti-imperiumin luhistumisesta kertova The Card Cheat soi kuin Phil Spectorin kulta-aikojen massiviset pophitit, ja Jimmy Jazzin walking bass -svengi ja puhallinsoolot ovat punkjazzia, mutta aika eri tavalla kuin 1970-luvun amerikkalaisten no wave -älykköjen levytykset.
Rockabillyyn The Clash otti kuitenkin kiinnekohdan kotimaastaan Brand New Cadillacilla. Kappale tunnetaan yhä Suomessa parhaiten Renegades-yhtyeen versiona, mutta sen tekijä ja alkuperäinen esittäjä oli brittiläisen rockabillyn pioneeri Vince Taylor.
Jos London Callingin kappaleet purkaisi osiinsa, niin new wave of British heavy metalia lukuun ottamatta aineksista löytyisi jälkiä valtaosasta 1970-luvun loppuun mennessä keksityistä popmusiikin tyyleistä. Niistä useimmin nousee pintaan reggae. The Clash oli kasvanut Lontoossa reggaen keskellä ja levyttänyt reggaeta jo aiemmille levyilleen, mutta London Callingilla reggae ei ollut enää vain synkooppipunkkia, jossa särökitara iskee tasaisesti koholyönnille.
Rudie Can’t Failissa reggae-rytmiin on yhdistetty soulia sekä Bo Diddley -rytmiä, ja Wrong ’em Boyo alkaa mahtipontisena boogiena, mutta muuttuu pian reheväksi skaksi. The Clashin ja reggaen hienoin yhteinen hedelmä on kuitenkin Paul Simononin laulama Guns Of Brixton, karu ja vuosien saatossa ajankohtaisena pysynyt lähiökuvaus.
London Calling on musiikillisen rikkautensa ja kekseliäisyytensä keskellä kuitenkin myös hyvin poliittinen levy. London Callingilla The Clash ei usko virkavaltaan eikä kulutusyhteiskuntaan, mutta se osoittaa kunniaa brittiläisen työväenluokan sankareille sekä Espanjan sisällissodan tasavaltalaisille, jotka taistelivat kenraali Francisco Francoa vastaan.
Siksi se kuulostaa nyt yhtä hyvältä ja tärkeältä kuin kauan sitten ensimmäisillä kesätyörahoilla ostetuista stereoista kuunneltuna. Siinä ei ole kysymys nostalgiasta, vaan valinnasta innostavan musiikin ja hyvien puolella seisomisen puolesta.
Teksti: Ilkka Mattila
Maailman kymmenen parasta levyä:
1. THE CLASH: London Calling (1979)
2. THE VELVET UNDERGROUND & NICO: The Velvet Underground & Nico (1967)
3. THE BEATLES: Revolver (1966)
4. THE BEACH BOYS: Pet Sounds (1966)
5. NIRVANA: Nevermind (1991)
6. MARVIN GAYE: What’s Going On (1971)
7. THE SMITHS: The Queen Is Dead (1986)
8. RADIOHEAD: Ok Computer (1997)
9. BOB DYLAN: Blonde On Blonde (1966)
10. THE BEATLES: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967)
Sijat 11.-100. ja paljon muuta aiheeseen liittyvää löytyvät Soundista 6-7/2013
Maailman parhaat levyt -äänestykseen osallistuivat: Asko Alanen, Tero Alanko, Teemu Fiilin, Antti Granlund, Jukka Haarma, Timo Harjuniemi, Jarkko Jokelainen, Jari Jokirinne, Juho Juntunen, Pauli Kallio, Timo Kanerva, Juhani Kansi, Eero Kettunen, Jani Kortti, Pasi Kostiainen, Esa Kuloniemi, Anna Laine, Pekka Laine, Kaisla Alexander Leveelä, Tero Liete, Antti Luukkanen, Antti Lähde, Markku Makkonen, Antti Marttinen, Antti Mattila, Ilkka Mattila, Anssi Mehtälä, Mikko Meriläinen, Jussi Mäntysaari, Jussi Niemi, Sami Nissinen, Njassa, Markus Nordenstreng, Jake Nyman, Teppo Nättilä, Pertti Ojala, Aleksi Pahkala, Ville Pirinen, Matti Riekki, Tomi Saarinen, Saku Schildt, Petri Silas, Pauliina Siniauer, Vesa Sirén, Ville Sorvali, Marko Säynekoski, Otto Talvio, Arttu Tolonen, Nick Triani, Susanna Vainiola, Jukkapekka Varjonen, Sami Virtanen, Mervi Vuorela ja Jukka Väänänen
SOITTOLISTA:
KUUNTELE BIISIT MAAILMAN PARHAILTA LEVYILTÄ
KILPAILU:
ÄÄNESTÄ OMAA SUOSIKKIASI JA VOIT VOITTAA KAIKKI LISTAN 100 LEVYÄ!