Spoon Riveristä Perillisiin – kahdeksannen Runditentin kasvona Samae Koskinen

27.9.2014 11:22

Keikkailusta viime aikoina sapattia pitänyt Samae Koskinen tekee paraikaa paluuta pelikentille. Musiikin ohessa miehen pitävät kiireisenä jälkikasvu, tv-projekti ja konsolipelit. Vaan mitä kerrottavaa useista yhteyksistä tutulla muusikolla on maamme kiertue-elämästä? Ainakin jotain kiljuun ja kasviksiin liittyvää.

Terve Samae. Sinulla piisaa keikkahistoriaa Sister Flo -ajoista Korvalääke-yhtyeen kanssa kiertelyyn ja sooloesiintymisiin. Juolahtaako mieleesi unohtumattominta kiertuemuistoa?

− Mä luulen, että keikkamuistoista unohtumattomin on eka festarikeikka, joka Sister Flon kanssa ikinä tehtiin. Oltiin Provinssirockissa. Pohjilla oli aika paljon keikkoja ja perhanasti harjoittelua. Harppaus indie-klubeilta Provinssin lavalle tuntui isolta. Siitä on nyt kymmenisen vuotta aikaa.

Puhumme siis vuodesta, jona Soundissakin korkealle arvostettu ja vastikään juhlapainoksena uudelleen julkaistu Tragician’s Hat -albuminne ilmestyi?

− Se oli juu tuon levyn julkaisua seuranneena kesänä, kun me Provinssin teltassa vedettiin. Siellä oli joku hevibändi pieksemässä just, kun ajettiin paikalle. Meillä oli kaksi henkilöautoa ja peräkärry. Meidän meininki ei ollut millään tapaa ammattimaista, vaikka oltiin keikkoja tehty paljon. Muistan kun ajateltiin, että ei vittu tästä mitään tule, että kukaan ei tuu kattoon meitä. Muistan, miten se lavan koko herätti meissä ihan hirveän epävarmuuden. Sitten kun aloitettiin keikka, niin eturivissä oli pirusti nättejä tyttöjä, jotka osasi biisien sanat ulkoa. Oltiin vaan, että ei tää voi olla näin siistiä. Kaikki oli jotenkin huumaavaa. Keikasta en muista mitään, mutta sieltä on hienoja kuvia.

Positiivinen maku kuitenkin jäi?

− Mehän oltiin nössöbändi, josta kaikki ajatteli, että tää nyt on tällaista muniin puhaltelua. Livenä varmaan yllätettiin − osa meistä oli kovia ryyppäämään ja sekoilemaan. Meidän keikan jälkeen oli puomit mutkalla ja mikit paskana. Rummutkin taisivat saada kyytiä. Eli joo, positiivinen maku jäi!

Entä kaikkien aikojen katastrofaalisin keikkamuisto?

− Varmaan montakin keikkaa olis periaatteessa voinut jättää tekemättä. Toisaalta, en mä niistä yhtäkään varsinaisesti kadu. Suomessa on semmoisia instansseja, jotka tilaa konsertteja ’tuu soittaan, tuu soittaan’ -mentaliteetilla. Eli tahoja, jotka tilaavat artistilta esiintymisen paikkaan/tilaisuuteen, jossa koko esiintymistä ei oikeastaan tarvittaisi. Näistä esimerkkinä paikat, joissa joutuu kilpailemaan DJ:n kanssa. Sellainen ei välttämättä palvele oikein kenenkään etuja.

Alko-aihetta kun tuossa jo sivuttiinkin… Millainen sinun yhtyeidesi linja on ollut rundeilla aikuisten eliksiirin suhteen?

− 1516-vuotiaina riihimäkeläisinä deathmetal-jannuina tehtiin yksi ensimmäisistä keikoistamme ikinä. No, sitä ennen oltiin tietysti meidän treeniksellä juomassa kiljua. Siinä vaiheessa, kun alettiin olla jo aika hyvässä käsityksessä, tuli joku tyyppi sitten sanomaan, että nyt tarvittaisiin yksi bändi soittamaan Monttuun. Paikkahan oli legendaarinen, nimenomaan deathmetal-piireissä, siellä oli vetäneet Xysmat sun muut. Meille siellä soittaminen oli unelma. Siinä sitten pelti kiinni odoteltiin, että meidän rumpali tulee duunista. Lopulta päästiin lavalle ja alettiin vetää. Toisen biisin aikana samainen rumpali keskeyttää soittamisen, tulee mikkiin ja sanoo että ’tulkaa kattoon meitä sitten, kun joku muukin kun minä on selvin päin’. Mä katon viereeni ja näen meidän kitaristin itkemässä lattialla sikiöasennossa. Siinä kohtaa  ja muun muassa Popedan kauhutarinoiden ansiosta − tein päätöksen, että ennen keikkoja en aio dokailla.

Eikö yhtään ikuna?

− Mulla oli ihan nollatoleranssi monta vuotta. Nyt hiljattain on tullut sellainen, että puoli lasia valkoviiniä puoli tuntia ennen keikkaa. Läppä lentää paremmin ja keikkakokemus on luultavasti kaikille hieman nautinnollisempi. Ei tääkään mikään pakko saada -juttu kuitenkaan oo. Oon tosi tyytyväinen, että opin nämä alkoholiasiat jo aikaisessa vaiheessa. Oman suosikkibändin − varsinkin laulajan − jos näkee kännissä esiintymässä, niin se on tosi tosi paha juttu. Keikalla katsojana miettii silloin vaan, että eikö toi ihan oikeesti voi dokata omalla ajallaan.

Sinulla on korkea työmoraali?

− Sellaista olen tuosta junnukokeilusta saakka pyrkinyt ylläpitämään. Keikan jälkeenhän on sitten se ja sama mitä kukakin tekee.

Tartutaanpa terveysasioihin. Miten ruokapuoli rundilla? Miltä näyttää Korvalääkkeen raideri?

− Meitä on kolme kasvissyöjää ja kaksi sekasyöjää. Mä oon itse ollut kasvissyöjä 16-vuotiaasta ja täytyy sanoa, ettei kasvisten syöminen enää ole niin hankalaa kuin mitä se on joskus ollut. Tosin, kyllä edelleen on paikkoja, jotka suhtautuu kasvisruokailuun tosi penseästi. Kaupunkilegenda kertoo kavereista, jotka olivat menossa yhteen tamperelaiseen ravintolaan keikalle. Siellä oli bäkkärillä jääkaappi, jossa oli mikroaterioina janssoninkiusausta ja makaronilaatikkoa. Vieressä oli lappu: ’Kasvissyöjät syökööt muualla’. Muistan, että myös Oulussa oli yksi paikka, jossa joutui tappelemaan ihan tosissaan kasvissafkan puolesta. Lopulta saatiin Dr. Oetkerit, joista oli napattu salamit pois päältä. Toisaalta, löytyyhän Suomen tieverkostosta sellaisiakin paikkoja, joista saa vain banaania ja raejuustoa. Keikkailu on onneksi usein periodiluonteista ja pari päivää viikosta selviää melkein millä tahansa ruualla.

Oletko tien päällä biisejä kynäilevä tyyppi?

− Olen kyllä. Tulevaa uuttakin materiaalia oon tehnyt paljon soundcheckeissä. Keikkailuhan kun on pitkälti myös odottelua.

Inspiroidutko herkästi rundilla?

− Keikkareissut on sillä lailla hedelmällistä, että niillä kuulee paljon juttuja eri tyypeiltä. Meininki on usein sulkeutunutta − ollaan ihmisten kanssa pitkiä aikoja pienessä tilassa, esimerkiksi bussissa. Siinä helposti suhteet syvenevät. Näissä tilanteissa pyrin olemaan myös biisintekijänä niin sanotusti haavi auki.

Pystytkö paikantamaan jonkin kappaleesi syntyhetken tarkalleen?

− Spoon River -biisin synnyn muistan tarkalleen. Heräsin aamulla viideltä, oltiin lähdössä Kauko Röyhkän ja Riku Mattilan kanssa Ouluun. Herätessä oli pieni visio biisistä päässä. Kun astelen sisään keikkabussiin, nukahdan melkein heti. Herään, kun käydään tankkaamassa nelostiellä Lahdessa. Silloin koko biisi oli yhtäkkiä ihan kirkkaana mun päässä − rakennetta ja ’eikä tää lopu koskaan’ -lainia myöten. Biisin fiilis ja suunta olivat siinä kirkkaassa hetkessä täysin selvillä.

Käykö sinulle usein näin?

− Joskus herään melodia mielessä. Silloin pitää kaivaa nopeasti puhelin esiin ja hyräillä homma talteen. Mulla on esimerkiksi yksi sellainen jousikulku, jonka nään päässäni niin, että lentokonekamera kuvaa taloja kattojen yläpuolelta. Siihen näkymään kuuluu sellainen tosi sentimentaalinen viuluhomma. Parhaat tekstihommat taas syntyy niin, että istun alas tekemään töitä. Teen aluksi jonkin rakenteen ja lähden sitten ruudun edestä pois. Vasta silloin mieleen hiipivät yleensä ne kaikkein parhaat asiat.

Millaisella keikkakärryllä viimeisin yhtyeesi Korvalääke on painellut menemään?

− Ollaan vuokrattu Hurriganesin legendaariselta roudarilta, Mertaselta, vanha humppakuutio-Mersu. Kusenpolttama vehje, johon mahtuu hyvin kymmenen ihmistä. Vain kaksi kertaa siitä on mennyt rengas. Meillä on siellä bluetooth-kaiutin, jonka kautta luukutetaan biisejä − Kraftwerkiä, Maidenia, Kissiä ja Thin Lizzyä esimerkiksi. Mitään kummempia aktiviteetteja meillä ei siellä autossa ole. Kerran muistan Ollin (Nurminen, kitara) tulleen keikalle karkkipussi ja Me Naiset mukanaan. Niiden äärellä se viihtyi koko matkan. Tavallisesti meillä on matkoilla paljon ihan vaan yhdessäoloa, keskustelua ja toisistamme nauttimista. Se on musta koko tämän homman ydin. Tärkeää tässä liikkumisessa on myös se, että kukaan bändistä ei joudu ajaan, se ottaa energiaa pois keikkatilanteesta.

Olisiko tässä Samae Koskisen vinkki nuorille keikkaileville artisteille ja yhtyeille…?

− Joo. Kuskiin kannattaa todellakin sijoittaa ne muutamat eurot. Se tekee kiertämisestä bändille huomattavan paljon mukavampaa. Keikkojen jälkeen on mukava ottaa takapenkillä kaljat ja nauttia musiikista.

Mitä muuta kuuluu Samae Koskiselle syksyllä 2014?

− Hyvää. Keikkailustahan oon nyt ollut melkein sapattivapaalla jonkin aikaa, oon soittanut vaan muutamia soolokeikkoja. Mulla on kotona pieni lapsi, minkä lisäksi teen Yle Teemalle tv-ohjelmaa suomalaisen ruokakulttuurin historiasta. Siinä pohditaan, mitä suomalaiset syövät, kenen kanssa ja miksi. Ottivat tällaisen ruuanlaitosta kiinnostuneen ja innostuneen kasvissyöjän mukaan juontajaksi. Tää on ollut tosi kiva proggis, on päässyt tekemään jotakin, mitä ei ole vielä koskaan ennen kokeillut. Sitten nuo kaikki kauniit kesähelteet tuli istuttua ikkunattomassa kopissa Pitäjänmäessä. Uusi levy on tulossa alkuvuodesta.

Kiireiseltä kuulostaa. Miten nollaat?

− NHL ja muut konsolipelit auttavat tässä. Samoin koiran kanssa kävely ja ajaminen. Tosin biisejä tulee alitajunnan syövereissä tehtyä oikeastaan kokoajan. Viimeisin idis tuli Itäväylällä ajaessa, kun katselin muita autoilevia ihmisiä. Kaikilla oli kokoajan älypuhelin kädessä. Tästä ajattelin tehdä Detroit Rock City -tyyppisen liikennevalistuslaulun.


Teksti ja kuvat: Eero Tarmo

Lisää luettavaa