Kevätaurinko hellii Hämeenlinnan keskustaa. Jean Sibeliuksen syntymäkoti – säveltäjäneroon palataan myöhemmin – löytyy parin kivenheiton päästä, mutta sen ovet eivät ole tänään auki.
Suuntaamme eläinrakkaan Sakari Kukon ja hänen koiransa kanssa läheiseen kahvilaan. Aikomuksenamme on pureutua ennakkoluuloista vapaan muusikon vaiherikkaan uran käänteisiin. Soundin ohella voisimme tehdä juttua vaikkapa matkailulehteen, sillä nykyään Kuhmossa asuva Kukko teki jo 1970-luvun alkupuolella opintoreissuja maailman ääriin.
Niistä ajoista on vierähtänyt viisikymmentä vuotta, ja yhtä kauan on kulunut maailmanmusiikin pioneerin Piirpauken perustamisesta.
Haastattelua seuranneena iltana ilmeikäs nyky-Piirpauke (Kukon lisäksi kitaristi Matti Salo, basisti Ari Hossi ja rumpali Ilmari Heikinheimo) esiintyy Suistoklubin uumenissa, ja pitkä setti todistaa klassikkobändin olevan edelleen väkevässä iskussa.
Synnyit Kajaanissa heinäkuussa 1953. Millaisia ovat varhaisimmat muistikuvasi?
– Meillä oli kesämökki järven rannalla. Siellä touhuttiin kaikenlaista, ja pari kertaa meinasin hukkuakin. Paikka myytiin, kun olin vielä ihan pieni, mikä tuntui hirveältä.
– Esiinnyin livenä ensimmäisen kerran viisivuotiaana. Kajaanin lähistöllä sijainneella kylällä työskennellyt opettaja asui perheemme alivuokralaisena ja toi oppilaansa erään kerran meille. Minulle on kerrottu myöhemmin, että olin laulanut koko porukalle. Tämän opettajan veli taas oli käynyt Amerikassa asti ja tutustunut siellä Elviksen musiikkiin. Kun hän sitten lauloi olkkarissa Elvistä tukka hulmuten, se oli ihan mieletöntä.
– Opettajalla oli myös piano, joka löysi paikan meidän olohuoneesta. Ei liene yllättävää, että aloin soittaa sitä itsekin.
Ennen kuin lukuisat muutkin instrumentit alkoivat viedä mennessään, juttusi oli laulaminen. Mitä kappaleita tulkitsit pikkupoikana?
– Kun 60-luku alkoi vieriä, opettelin italialaisen Robertino Loretin biisejä. Lauloin O Sole Mioa ja muita paikallisen kioskin kulmalla ja pyysin esiintymisestä palkkion. Ensin maksu, sitten laulu. Erään kerran olin jo saanut liksan ja aloittamassa, kun äitini ilmestyi paikalle. Hän ei pitänyt bisneksistäni, joten seuraavaksi suuri taiteilija palautettiin roskalaatikon päältä maanpinnalle ja vietiin kotiin korvasta kiskoen!
Liedlaulaja Kukko vuonna 1965.
Eikö ollut niin, että sukunne oli hyvin musikaalinen?
– Kyllä, pitkältä ajalta. Äidin puolelta olen kaukaista sukua muun muassa Jukka Toloselle ja Sibeliukselle. Tolosen kanssa olen serkku kolmen polven takaa.
– Isäni Pauli Kukko taas lauloi esimerkiksi liedejä, johti kuoroja ja toimi musiikinopettajana. Hänen veljensä Tauno soitti Dallapé-orkesterissa. Se muuten täyttää tänä vuonna sata, aivan kuten isänikin. Piirpauke on vasta puolimatkassa.
– Geeneissäni oli varmasti musikaalisuutta, mutta ajattelen, että niin on lähtökohtaisesti kaikilla – enemmän tai vähemmän. Kun ihmisen sisällä uinuva musikaalisuus herätetään, pian saatetaan sanoa, että onpa se lahjakas.
Jos ajatellaan pop- ja rockmusiikin kehitystä, synnyit oivalliseen aikaan. Mitkä artistit iskivät Kajaanissa kovimmin?
– Juuri kun putkahdin maailmaan, Elvis meni ison veden takana studioon ja rock’n’roll sai alkunsa. Kun olin noin kymmenvuotias, Englannista alkoi kuulua kummia Beatlesin ja Rolling Stonesin muodossa. Amerikasta taas tuli esimerkiksi Bob Dylanin kaltaisia artisteja. Kohta joidenkin poikien tukka saattoi kasvaa korvien päälle, mikä oli täysin ennenkuulumatonta. Popkulttuuri kehittyi nopealla tahdilla, ja esimerkiksi proge ja raskaampi ilmaisu alkoivat nousta pinnalle. Se oli huimaa aikaa.
– Kun tulin teini-ikään, aikoinaan pölyttymään jäänyt viulu vaihtui sähkökitaraan. Jimi Hendrix, Cream ja kumppanit olivat kovia juttuja. Asuin kolmannessa kerroksessa ja kaveri kuudennessa – ja hän todellakin kuuli, mitä biisejä treenasin.
16-vuotiaana sait suuren oivalluksen: minusta tulee ammattimuusikko. Miten päädyt tuohon ajatukseen?
– Kun vaikkapa koulun bileissä soitettiin kovaäänistä rockia, se oli parasta. Silloin tuli vahva fiilis, että tää on se juttu, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Mutta ennen kuin kukaan seuraa esimerkkiäni, kehotan miettimään kahdesti, sillä tie ei tule olemaan tasainen. Mielestäni muusikkous sopii lähinnä sellaiselle, joka ei pysty kuvittelemaan mitään muuta ammattia.
Sinut tunnetaan erityisesti saksofonistina. Miten aloit soittaa fonia?
– Kuulin Soulsetiä, joka oli Martti ”Edward” Vesalan ja Seppo ”Paroni” Paakkunaisen vuonna 1968 perustama yhtye, ja innostuin soulista. Halusin tehdä samantyylistä musiikkia ja aloin etsiä saksofonistia. Kun sellaista ei löytynyt, arvelin fonin soittamisen taittuvan itseltänikin, koska huilu oli jo ennestään tuttu soitin. Toki kitaristeja oli jo pilvin pimein muutenkin.
Muutit Helsinkiin vuonna 1972. Millaista aikaa se oli?
– Kiireistä… Jutut alkoivat loksahtaa paikoilleen saman tien. Isäni oli auttamassa muuttopuuhissa ja törmättiin Kampissa Hasse Walliin. Häntä pidettiin silloin Helsingin Jimi Hendrixinä. Hasse tuumasi, että Vanhalla ylioppilastalolla on illalla keikka, ota pillit mukaan ja tule soittamaan. Vanhalla törmäsin muun muassa kitaristi Jukka Hauruun, joka pyysi minut debyyttialbumilleen. Siitä alkoi ketjureaktio, ja kohta minua kysyttiin sinne tänne. Pian olin vakkarijäsen seitsemässä eri kokoonpanossa.
Kajaanin Hendrix revittelee vuonna 1967.
Yksi niistä oli Tapiola Big Band, jonka kanssa kävit esiintymässä Kööpenhaminassa vuonna 1974. Mitä muistat reissusta?
– Tanskassa järjestettiin People to People -festivaali. Osallistuttiin jazzsarjaan ja voitettiin koko homma. Esiinnyttiin myös loppugaalassa, jossa törmäsin mielettömän hyvään romanialaiseen kansanmusiikkiyhtyeeseen. Heidän keikkansa aikana tajusin, että Euroopan eri kolkista löytyy mielenkiintoista musiikkia. Ajoitus oli osuva, sillä olin näihin aikoihin vähän turhautunut siihen, että kaikki yrittivät matkia amerikkalaisia muusikoita.
Eurooppa ei kuitenkaan riittänyt. Millainen oli ensimmäinen reissusi Intiaan?
– Elettiin edelleen vuotta 1974. Olin käynyt Kööpenhaminan-kokemuksen innoittamana Istanbulissa. Siellä tuli fiilis, että minun pitää päästä kauemmas itään. Matkustin junilla ja busseilla muun muassa Neuvostoliiton, Iranin ja Afganistanin kautta Intiaan. Kaikista maailman ihmisistä mukaan lähti Ior Bock, ja reissu kesti kaksi ja puoli kuukautta.
– Kutsuin tekemiäni reissuja opintomatkoiksi, ja sellaisia ne toden totta olivat. Intiassa kävin Mangal Sain -gurun vetämillä soittotunneilla ja tutustuin ikivanhaan sikäläiseen musiikkiin. Kerran soitettiin Mangalin kotona ja paikalle tuli suunnilleen koko korttelin väki. Ja yksi hiiri. Siinä se kuunteli soittoa muiden kanssa.
Piirpauke sai alkunsa samoihin aikoihin. Miten bändi syntyi?
– Vanhalla järjestettiin jazztapahtumia, ja minua pyydettiin kasaamaan yhtä iltamaa varten uusi kokoonpano. Sen johdosta minä ja etnisestä musiikista niin ikään intoillut basisti Antti Hytti alettiin soittaa Hassen ja rumpali Jukka Wasaman kanssa. Kukko−Walli-kvartetti esiintyi ensimmäisen kerran syyskuussa 1974. Musiikilliset palikkamme olivat vähän uudessa järjestyksessä, ja kuulijat tuntuivat havaitsevan, että tässä bändissä on jotain jännittävää.
– Abba oli voittanut Euroviisut ja Ruotsi järjesti kilpailun vuonna 1975. Tukholmassa oli varsinaisen viisutapahtuman lisäksi vaihtoehtofestivaali, jonne meidät pyydettiin soittamaan. Siellä vaihdettiin bändin nimeksi Piirpauke, joka muuten tarkoittaa mekkalaa. Myöhemmin kesällä esiinnyttiin Pori Jazzeilla, minkä jälkeen Atte Blom kiinnitti meidät Love Recordsille.
Muun muassa jazzia, progea ja folkia sulavasti yhdistelevä debyyttialbumi Piirpauke ilmestyi loppuvuodesta 1975. Levystä tuli myyntimenestys Konevitsan kirkonkellot -kappaleen johdattamana. Aistitteko jo studiossa, että Konevitsassa on jotain erityistä?
– Sen merkitys oli selvinnyt jo aiemmin. Kun soitettiin Konevitsaa livenä ennen levytystä, ihmiset tuntuivat vaikuttuvan. Studioversio onnistui hyvin ja Hassen kitarasoolo on legendaarinen. Hasse on myöhemmin todennut olleensa jonkinlaisessa transsissa sooloa purkittaessaan, mikä on helppo uskoa. Parhaimmillaan musiikissa on kyse siitä, että kun soitetaan, kaikki muu unohtuu.
– Jos puhutaan erityisesti livetilanteesta, pienet virheet saattavat jopa riemastuttaa. Piirpauken kitaristiksi myöhemmin tullut Juha Björninen pahoitteli erään konsertin jälkeen soittamaansa väärää ääntä. Että ”sori Sakke, mokasin sen jutun”. Naurahdin Juhalle, että kiitoksia hyvästä keikasta ja erityisesti siitä virheestä.
Piirpauken on sanottu keksineen maailmanmusiikin jo 1970-luvulla. Mitä ajattelet tästä?
– Pistäisin keksimisen lainausmerkkeihin, mutta toki Piirpauke oli yksi ensimmäisistä länsimaisista bändeistä, joiden musiikissa kuului vaikutteita eri puolilta maailmaa. Ensin noustiin isoon suosioon Suomessa ja sitten Keski-Euroopassa. Tämä tunnettuus oli varmasti yksi syy siihen, että meitä alettiin pitää maailmanmusiikin pioneerina. Toki ylipäänsä voi kysyä, mikä on maailmanmusiikkia. Tekihän esimerkiksi Mozart Turkkilaisen marssin jo 1700-luvulla!
– Piirpauken pioneerityö liittyi vahvasti siihen, että olin äärimmäisen kiinnostunut tutustumaan eri maiden musiikillisiin erityispiirteisiin. Kun menin 70-luvulla ihmettelemään Afrikkaan ja moniin muihin paikkoihin, siellä ei todellakaan näkynyt muita länsimaisia muusikoita. Eikä muuten näy pahemmin edelleenkään, mikä on vähintäänkin hämmentävää.
Millaisia muistoja sinulla on varhaisista Afrikan-reissuistasi?
– Ensimmäisellä kerralla otin pelkän menolipun Keniaan. Pankkien välinen rahaliikenne ei silloin oikein toiminut, ja välillä näin nälkää, kun ei ollut rahaa. Myös majapaikat olivat joskus todella rähjäisiä – kun taas toisinaan asuin sviitissä… Etiopiassa ollessani soitin nimittäin paikallisten kanssa hotellien baareissa, ja yöpaikka saattoi olla vähän parempaa sorttia. Toisinaan esiinnyttiin sellaisissa mestoissa, ettei minulla olisi ollut niihin turistina mitään asiaa. Joskus oli puukkokin kaulalla, mutta tilanteista selvittiin puhumalla.
– Vuonna 1979 lähdin Senegaliin ja liityin juuri perustettuun Étoile de Dakar -yhtyeeseen. Ryhmässä vaikutti myöhemmin isoksi tähdeksi noussut Youssou N´Dour. Afrikkalaisten kanssa soittaminen oli mielenkiintoista, sillä heillä ei ollut länsimaista musiikillista koulutusta, vaan he etsivät oman paikkansa sävelten joukosta vaistonvaraisesti.
– Samalla reissulla lähdin käymään Sierra Leonessa. Maahan saavuttuani tiedustelin, missä voisin kuulla paikallista musaa, ja sain osoitteen. Matkalla huomasin musisoivan ja tanssivan kulkueen, joten hyppäsin taksista ja liityin porukkaan. Samalla kylkeen liimautui lähes alaston leidioletettu ja kutsui minut tanssimaan. Lopulta kulkue päätyi omakotitalon pihamaalle, jossa hurmoksellinen meininki alkoi saada jo vähän makaabereja ulottuvuuksia – siellä muun muassa katkottiin kanojen kauloja. Yhtäkkiä paikalle saapui virkavallan edustajia, jotka käskivät minun poistua, sillä kanojen ohella Kukkokin oli kuulemma hengenvaarassa. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli jokin feministinen salaseura ja virkavallan huoli oli ihan aiheellinen!
Piirpauke vuosimallia 2023.
Samoihin aikoihin Piirpauken suosio Manner-Euroopassa alkoi nousta kohisten. Mitä tapahtui?
– Esiinnyimme saksalaisella festivaalilla kesällä 1979. Konsertti käynnistyi muun muassa lainakamoista johtuen epävireisesti, mutta pian homma alkoi rullata ja lopulta yleisö diggasi ihan mielettömästi. Soitettiin toiseksi viimeisenä, ja meidän jälkeen esiintynyt sen ajan huippunimi Jack DeJohnette’s Special Edition ei meinannut päästä lauteille ollenkaan, kun porukka taputti meidät lavalle encore toisensa jälkeen. Piirpauken musa kuulosti saksalaisissa korvissa varmasti erilaiselta ja tuoreelta.
1980-luvulla sinua ei juuri nähty Suomessa, sillä asuit Kolumbiassa ja Kanariansaarilla. Kerrohan hieman näistä ajoista.
– Ensinnäkin Piirpauke toimi tuolloinkin kausiluonteisesti – levytys silloin ja kiertue tuolloin – eli pystyin olemaan pitkiä aikoja muualla. Minulla oli kolumbialainen vaimo ja vietin paljon aikaa Bogotássa. Soitin tietenkin myös paikallisten muusikoiden kanssa. Erään kerran soitimme televisiossa, ja käsikirjoitukseen kuului, että bändin muusikot esittävät kokaiinidiilereitä. Suoriuduin roolista ihan hyvin, mutta muulle bändille homma oli vielä helpompaa, sillä he olivat oikeastikin diilereitä. Soitin usein eräässä jazzklubissa, joka oli aina tupaten täynnä. Toki meidän musisointimmekin kiinnosti, mutta bändin rumpalin kokkeli kiinnosti vielä enemmän.
– Hääpäivämme oli varsin ikimuistoinen, olin nimittäin kalastamassa Kuusamossa. Meidän oli määrä mennä naimisiin Bogotássa, mutta siviilivihkimisen päivämäärä muuttui. Palasin työvelvollisuuksien takia Suomeen, mutta pahaksi onneksi naimisiinmenoa varten hankkimani paperit olivat vanhentumassa. Anopilleni tuttu lakimies ehdotti, että hän voisi toimia häissä sijaisenani. Niin kävi. Katsoin kuusamolaisen järven selällä kelloa ja totesin meneväni parhaillaan naimisiin Kolumbiassa!
– Kun myöhemmin mietimme yhteistä asuinpaikkaa, päädyimme Teneriffalle, sillä Suomen ilmasto ja yleinen ilmapiiri eivät miellyttäneet rouvaa. Talvisen Helsingin loska ei toki napannut minuakaan.
Muutit takaisin Suomeen 1990-luvun alkupuolella. Mikä oli suurin syy paluuseen?
– Koti-ikävä. Kyllähän linnut lauloivat Kanariallakin, mutta eivät ne laulaneet oikein. Välkkyvän valtameren kanssakaan en päässyt koskaan sinuiksi. Järvet ja joet ovat ihan eri juttuja.
– Minullekin kävi niin, että kun asuin pitkään muualla, aloin arvostaa Suomea yhä enemmän. Enkä toisaalta koskaan täysin kotiutunut muualle, vaan koin itseni aina vieraaksi.
Samoihin aikoihin Piirpauke lopetti isojen Euroopan-kiertueiden tekemisen. Miksi?
– Kaikella on aikansa. Rundattiin Euroopassa neljäntoista vuoden ajan – paljon pidempään kuin monet samantyyliset bändit. Esimerkiksi yli tuhat ihmistä vetävä Hampurin Fabrik-klubi tuli tutuksi. Sen lavalla on nähty myös Nirvanan, B. B. Kingin ja Miles Davisin kaltaisia artisteja.
– Myös rasismi vaikutti keikkailun vähenemiseen. Piirpauken kokoonpanoon oli tullut tummia ihmisiä, ja saksalainen ilmapiiri ei ollut kovin suvaitseva. Kun pysähdyttiin huoltoasemalle, ihmisten katseet saattoivat olla hyvinkin halveksuvia.
Piirpauke on julkaissut parikymmentä studioalbumia. Kysymys voi olla vaikea, mutta onko jokin bändin levytyksistä – debyytin ohella – erityisen lähellä sydäntäsi?
– Vuonna 1991 julkaistu Tuku tuku on erityistapaus. Levyllä vaikuttaa kolme maineikasta senegalilaismuusikkoa [Ismaila Sané, Badu N’djay ja Malang Cissokho], espanjatar [Cinta Hermo] ja allekirjoittanut. Puhallamme hyvin yhteen hiileen. Konserttialbumi Metamorphosis Live 1977–1995 puolestaan esittelee yhtyeen ensimmäistä kahtakymmentä vuotta ansiokkaasti. Mutta eipä sillä, pidän kaikista muistakin Piirpauke-levyistä.
Piirpauken ohella olet julkaissut soololevyjä. Virret – Spirituals from the North -albumi ilmestyi vuosituhannen alussa ja siitä tuli iso menestys. Ihan hyvä saavutus teokselta, joka sisältää jazzhenkisiä sovituksia virsistä?
– Kieltämättä. Virret on käsittääkseni 2000-luvun myydyin instrumentaalinen jazzlevy Suomessa. Me ei juurikaan treenattu ennen nauhoituksia vaan päätettiin, että annetaan hengen kuljettaa meitä studiossa. Hyvinhän se kuljetti.
– Albumin julkaisun aikoihin ihmiset tuntuivat pohtivan, olenko tullut uskoon. En ollut. Sanotaan vaikka niin, että kun aloin soittaa nuorena rockia, sen taustalla oli tietty agenda. Kun uudelle vuosituhannelle saavuttaessa oli tullut mainetta ja kunniaa, piti varmistaa taivaspaikka… Uskonnoista puheen ollen niistä löytyy paljon hyvää, mutta fundamentaalisuus ärsyttää.
Mikä sinua ärsyttää nyky-Suomessa?
– Ensimmäisenä tulevat mieleen rasismi ja petoviha. Kuhmon-taloni pihalla on välillä karhun ja muiden isojen kavereiden jälkiä, mikä ilahduttaa minua suuresti. Ovat vaan vähän liian arkoja!
– Arvostan luontoa päivä päivältä enemmän. Jopa kalastuksesta on tullut vähän vaikeaa, kun en haluaisi vahingoittaa kaloja.
Palataan musiikin äärelle. Kaiken muun ohella olet vieraillut monien artistien levyillä ja keikoilla. Millaista oli tehdä yhteistyötä Kingston Wallin kanssa?
– Muistan elävästi, kun Hasse esitteli minut pikkuvelipuolelleen Petri Wallille. Olin soittanut hieman Kingston Wall -tyylistä musaa jo teini-ikäisenä, ja senkin vuoksi Peten, Jyllin Jukan ja Kuoppamäen Samin kanssa työskentely oli aivan mahtavaa.
– Jäi vaivaamaan, että Pete oli yrittänyt tavoitella minua vain muutamia päiviä ennen lopullista ratkaisuaan. Hän ei valitettavasti saanut minua kiinni, enkä saa koskaan tietää, mitä asiaa hänellä olisi ollut.
Amorphisin mukana Wackenissa 2013. Kuva: Timo Isoaho
Teit yhteistyötä myös Amorphisin kanssa. Mitä se tuo mieleesi?
– Amorphisin kundit diggasivat Piirpaukesta ja Kingston Wallista. Bändi pyysi minut Tuonela– ja Am Universum -albumeilleen vuosituhannen vaihteen tienoilla. Muistan, kun oltiin studiossa Iso-Roballa, ja Andy McCoy tuli tervehtimään. Vähän myöhemmin vilkaisin sähköposteja, ja siellä oli viesti Katri Helenalta. Mietin, että näinhän tämän pitääkin mennä: Amorphis, Andy ja Katri kuvioissa samana päivänä!
– Vuonna 2013 lähdin Amorphisin mukana esiintymään Wackeniin. Siellä oli hirveä helle, ja katsoin ihmeissäni, kun Mr. Lordi liikuskeli backstagellä täydessä varustuksessa. Itse olin pukeutunut hyvin kevyesti, mutta hiki virtasi silti valtoimenaan. Kuumuus johti siihen, että Motörheadin Lemmy vietiin festareilta sairaalaan lämpöhalvauksen tai jonkin vastaavan takia.
Piirpauke juhlii parhaillaan viiden vuosikymmenen mittaista taivalta. Miltä se tuntuu?
– Epätodelliselta… En koe olevani edes ihmisenä viisikymppinen! Eli kyllähän 50-vuotinen ura tuntuu ihan uskomattomalta. Ehkä joku vähän suurempi voima on vienyt eteenpäin kaikenlaisten tyrskyjen läpi.
Eikä loppua näy. Kuluvan vuoden aikana Piirpaukea nähdään lavoilla, ja tuloillaan on myös uusi studioalbumi Lumo. Millaista materiaalia on luvassa?
– Minua on ärsyttänyt se, että suomalaiset jazzmuusikot pitävät maineikasta The Great American Songbook -kaanonia ”pyhänä raamattunaan”. Jos minulta kysytään, esimerkiksi Sibeliuksen samoihin aikoihin säveltämä musiikki on vähintään yhtä tasokasta. Lumo sisältää versioita ja sovituksia muun muassa Sibeliuksen ja Toivo Kuulan teoksista – se on siis suuri kunnianosoitus mahtavalle ”The Great Finnish Songbookille”!
– Jos katson kauemmaksi tulevaisuuteen, suunnitelmissa on tehdä ”pateettista ja fantastista sinfonista musiikkia”. Minulla on parinkymmenen biisin verran uutta musaa sinfoniaorkesterille, ja hommaa pitäisi saada eteenpäin. Toinen mittava idea koskee Mamu & Persu -työnimellä kulkevaa oopperaa. Musiikkipuoli on jo lähes valmiina, ja Karri ”Paleface” Miettinen on luvannut tehdä libreton!
10. toukokuuta
Kahvila Villa Marenki, Hämeenlinna