Unelmien ja tavoitteiden jahtaamisessa on joskus hyvä muistaa, että elämä on pitkä. Queens of the Stone Agen johtaja Joshua Homme vieraili Pariisin katakombeissa parikymmentä vuotta sitten ja sai omalaatuisen idean: mitä jos bändi soittaisi keikan täällä?
– Meillä oli kiertueella vapaapäivä ja olin lukenut katakombeista vimmaisesti jo pitkään. Niinpä lähdin paikalle suurin odotuksin, mutta sinne olikin yli kolmen tunnin jono.
Mitä rocktähdelle tulee mieleen ensimmäisenä, kun hän joutuu jonottamaan?
– Tietenkin se, miten päästä jonon ohi! Sehän on todellinen rock’n’roll-klisee, hah hah.
– Tästä typerästä ja itsekkäästä ajatuksesta se lähti. Aloin miettiä, millaista olisi soittaa keikka katakombeissa, päästä ikään kuin sokkotreffeille. Vain me kaksi yhden päivän ajan…
Homme kertoi ideasta Stéphane Saunierille, joka tuotti Ranskan Canal+-kanavalle Album de la Semaine -musiikkiohjelmaa. Laadukas ja pitkäikäinen ohjelma lopetettiin vuonna 2018.
Saunier on QOTSA-fani ja otti suorastaan kunnia-asiakseen hoitaa yhtyeelle tarvittavat kontaktit keikan järjestämistä varten. Kuten kuvitella saattaa, kyseessä ei ollut ihan läpihuutojuttu. Pariisilaiset varjelevat kaupunkinsa kulttuurihistoriaa kuin henkiriepuaan.
– Stéphane teki valtavasti töitä asian eteen ja piti meidät ajan tasalla. Aloimme tajuta, että jos keikkaan oikeasti tulee tilaisuus, meidän on pakko tehdä se. Tietenkin me halusimmekin sitä, mutta myös velvollisuudentunne alkoi kasvaa.
Lopputulos, Queens of the Stone Age: Alive in the Catacombs, on hiukan alle puolituntinen vaikuttava konserttielokuva. Siinä vähäeleinen yhtye esiintyy elävänä kuudelle miljoonalle kuolleelle.
Onko tämä hyvä idea?
Pariisin katakombit ovat valtava tunneliverkosto eurooppalaisen metropolin alla. Keski-Eurooppa vilisee ossuaareja eli maanalaisia luuhuoneita, mutta Ranskan pääkaupungin katakombeissa makaavat miljoonien ihmisten luut. Tämä on se paikka, joka ihmisillä tulee aiheesta mieleen ensimmäisenä.
Yli kolmensadan kilometrin tunneliverkosto on vaarallinen, hauras ja kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokas. Virallista reittiä sinne kuljetaan sadankolmenkymmenen rappusen kautta. Epävirallisiakin reittejä on, ja Pariisin viranomaisilla on ollut tekemistä kutsumattomien vieraiden poissa pitämisessä.
Katakombien lämpötila on pysyvästi neljätoista astetta ja ilmankosteus vähintään seitsemänkymmentä prosenttia. Miten tällaiseen ympäristöön voi viedä rockbändin? Sehän on paitsi logistinen ja tekninen painajainen myös muutenkin todella typerä idea – vai onko?
– Kyllä minä sitä aika monta kertaa matkan varrella epäilin. Koko homma oli kuin yrittäisi tarttua savuun. Tarvitsimme paljon vakuuttelua ja palavereita, ja lisäksi oli tietysti aikataulu.
Mikäli mahdollinen aikaikkuna meni syystä tai toisesta ohi, seuraavasta ei ollut mitään tietoa. Kunnes viimein heinäkuussa 2024 tähdet olivat kohdillaan.
QOTSAn keikka katakombeissa on käsitteellisesti kiinnostava kokonaisuus. Bändin ja tuonpuoleisen yleisön näkökulmasta olennainen tapahtui viime heinäkuussa, mutta vasta konserttielokuva tuo keikan elävän yleisön eteen.
– Sehän ei ole albumi tai ep eikä varsinaisesti… En tiedä mikä se on. Lyhytelokuva ehkä? Ainakin meille se on jotain ihan uutta.
Miten tätä harjoitellaan?
Kun QOTSAlle kävi mahdolliseksi lähteä pitkään haaveilluille treffeille vainajien kanssa, matkan varrella oli miljoona teknistä haastetta. Miten keikka äänitetään ja valaistaan? Mitä instrumentteja katakombeihin on mahdollista viedä, ja miten mitään voi tehdä ilman sähköä?
Josh Hommen vastaus tähän oli, että pääosassa ei tule olemaan bändi vaan katakombit.
Lopputuloksena on akkuvirralla taltioitu, erittäin riisuttu ja leimallisesti hyvin ranskalainen filmi. Yhtyeestä havisee erittäin nöyrä, harvinaisen vakava omistautuminen asialleen.
Sähköpianoon vedettiin virta autonakusta, mutta muuten kaikki instrumentit soivat täysin akustisesti.
– Samalla sekunnilla, kun laskeuduimme sinne… Emmehän me tienneet, mitä odottaa. Yhtäkkiä olimme paikalla ohjaaja Thomas Rames’n sekä hänen ryhmänsä kanssa ja katakombit ohjasivat meitä. Se paikka ohjasi meitä, emmekä me sitä.
Bändin viisihenkisen kokoonpanon – Hommen lisäksi Troy Van Leeuwen, Michael Shuman, Dean Fertita ja Jon Theodore – täydensi pariisilainen jousitrio.
Lopputuloksessa kaikki vaikuttaa kirkkaalta ja tasapainoiselta. Havaittavaa hapuilua ei esiinny, on vain soljuvaa laulua ja soittoa sekä vangitseva tunnelma. Kappaleet on sovitettu aivan uuteen, hyvin todennäköisesti ainutkertaisen riisuttuun asuun.
Miten moinen oli mahdollista? Miten tällaista tempausta varten voi harjoitella?
– Ei oikein voikaan. Treenasimme hotellihuoneessa parina päivänä yhteensä ehkä viiden tunnin ajan. Jousisoittajat ovat aivan maailmanluokan muusikkoja ja löysivät olennaisen saman tien. Se oli suurta luksusta.
Mitkä biisit soitetaan?
Hommen mukaan mahdollisia soitettavia kappaleita oli seitsemän tai kahdeksan. Lopulta mukaan päätyi kuusi. Tai oikeastaan seitsemän, koska ensimmäinen biisi on Running Joken ja Paper Macheten medley. Toisaalta Insignificant Other toimittaa Hommen yksinlauluna outron virkaa.
Homme puhuu Alive in the Catacombsin tekemisestä hyvin romanttiseen ja taiteelliseen sävyyn. Hän vaikuttaa itsekin aika pöllämystyneeltä, että projekti on nyt saatu maaliin ja esitellään koko maailmalle.
– Se ympäristö muovasi kappaleita, niistä tuli jotenkin paljaampia. Tekstit tuntuivat yhtäkkiä hirveän tärkeiltä. Ja tietyt taajuudet, kuten sellon alarekisteri, kuulostivat massiivisilta. En tiennyt mitä odottaa, ja vaikka olisin tiennytkin, lopputulos olisi ollut jotain muuta.
Nöyrä lähestymistapa tarkoitti hyväksymistä ja kontrollista luopumista. Homme korostaa, että yhtye teki vain ja ainoastaan sen, minkä katakombit sille sallivat.
– Sitä vain seurasi sokeasti fiilistä ja teki, mikä tuntui oikealta. Heti alussa kävi ilmi, että voisimme kiertää yhtä isoa pilaria ja tavallaan paljastaa ympäristöä vähä vähältä. Teimmekin niin, vaikka pilarin toiselta puolelta oli vaikeaa kuunnella soittoa. Välillä kuulin jouset ja välillä pelkän sähköpianon. Lisäksi soitimme todella hiljaa, sillä mikään muu ei ollut mitenkään mahdollista.
Ei ole sinänsä yllätys, että Homme yhtyeineen luotti improvisaation ja inspiraation voimaan. QOTSA ei ole tullut muutenkaan tunnetuksi kovin kaavoihin kangistuneena bändinä.
Homme painottaa jälleen, että katakombien tuli olla koko tuotannon protagonisti. Bändi oli vain sivuseikka.
– Improvisaatiossa on sellainen sääntö, että sanotaan ”kyllä, ja”. Hyväksytään mitä tapahtuu ja jatketaan siitä. Tuollaisessa paikassa se on ainoa mahdollinen lähestymistapa.
– Se paikka tuntui musertavan paljon tärkeämmältä, isommalta ja merkityksellisemmältä kuin me. Minulla on taipumusta romantisoida tällaisia asioita, mutta se tunne oli todella syvä.
Katakombit ovat siis konserttielokuvan tähti. Vaikka keikkaa varten oli anottu erilaisia viranomaislupia lukemattomissa palavereissa ja papereissa vuosikausien ajan, kaikkein tärkein lupa pyydettiin vasta paikan päällä.
– Tuntui arvokkaalta olla nöyrästi polvillaan ja pyytää katakombeilta lupa saada tehdä tämä.
Suostumus heltisi, muttei helpolla.
Millaiset soundit siellä saadaan?
Alive in the Catacombs on konserttitaltiointina laadukas. Jokainen kappaleista on kokonainen elävä otto, eikä lopputulosta ole paranneltu millään tavalla. Katakombit todella ovat pääosassa, eivätkä vain visuaalisesti.
– Kameramiehet kuvasivat käsivaralla ja joutuivat tietysti liikkumaan koko ajan. Jossain vaiheessa he kysyivät, mitä tehdä kenkien alla rahisevalle hiekalle. Vastasin, etten ymmärrä kysymystä.
Rahisevat askeleet, tihkuva vesi, muuttuvat kaiut – kaikki on äänikuvassa läsnä.
– Soittaminen oli hyvin intensiivistä, mutta siinä ei ollut minkäänlaista painetta. Ristiriita oli aika outo. Sovimme, että jokaisen oton alussa ja lopussa olemme parikymmentä sekuntia hiljaa paikoillamme. Ne olivat todella intensiivisiä sekunteja.
Jokaisesta kappaleesta kuvattiin muutama otto, joista valittiin paras. Homme selittää pehmeällä äänellä rakastavansa lujasti esityksen pieniä kauneusvirheitä, koska ne edustavat hänelle ihmisyyttä.
– Heti ensimmäisessä biisissä on hetki, jossa koin pientä fyysistä vaikeutta, ja se kuuluu ja näkyykin. Rakastan sitä! Katakombit ovat jotenkin äärettömän inhimillinen paikka, ja nuo hauraat, suunnittelemattomat hetket ovat uskomattoman kauniita.
Jos katakombien omia soundeja ei lasketa, Hommen suosikki teoksen instrumenttivalikoimasta on Kalopsian aloittava kellopeli.
– Kellopelin soundissa on jotain alitajuista ja unenomaista. Se tuo mieleen sadut, jotka ovat yhtä aikaa kauniita ja hirvittäviä. Elämäni ensimmäinen musiikkiesitys oli koulun retki Pekka ja susi -musikaaliin. Olin ihan pieni, ja esitys oli yhtä aikaa pelottava ja maaginen.
Alive in the Catacombsilla kuullaan myös akustista kitaraa, mutta Josh Homme ei missään nimessä halunnut, että teosta määrittelisi sellaisen soundi.
– Akustinen kitara on hieno soitin, mutta olisi kliseistä ja liian helppoa turvautua siihen. Kitara on näissä kappaleissa oikeastaan lähinnä perkussiivinen elementti, joka pitää taimia, ja varsinaisia perkussioita on aika vähän.
Romahtaako terveys?
Ikään kuin tarina kahden vuosikymmenen unelman toteutumisesta ei olisi tarpeeksi, siihen liittyy vielä eräs synkkä kulma.
Elokuvasta sitä ei voi päätellä, mutta Alive in the Catacombsin teossa oli läsnä vakava huoli Josh Hommen terveydestä.
Asiasta utelu menee vähän yksityisalueelle, eikä Homme halua tilittää, mikä häntä vaivasi. Taustaksi kuitenkin kerrottakoon, että mies on kertonut aiemmin syöpädiagnoosistaan ja -hoidoistaan.
Hän suostuu kertaamaan tapahtumien kulun, koska tarina on vaikuttava.
– Normaalisti en jakaisi tällaisia ollenkaan, mutta nyt on mahdotonta olla puhumatta. Olimme ennen katakombeja kiertueella, ja ongelmat alkoivat Roomassa. Tiesin, että jotain on pahasti vialla, mutta myös sen, että minun täytyy olla neljän päivän päästä katakombeissa.
QOTSA esiintyi Roomassa 4.7.2024. Homme kykeni kuulemma vetämään keikan ”lihasmuistilla”. Seuraavana päivänä bändin piti esiintyä Venetsiassa, mutta keikka peruttiin, koska Homme joutui sairaalaan.
– Italian-agenttimme asusti lähettyvillä, joten soitin hänelle. Lääkärit halusivat pitää minut ensiavussa ja leikata, mikä olisi tarkoittanut, että katakombit olisivat jääneet haaveeksi. Agentti ajoi takaovelle ja sujahdin hänen autoonsa. Soitimme keikan Milanossa, mutta en muista siitä mitään. Minulle nousi kova kuume.
Homme kertoo, että hänellä oli kuvauspäivänä kovia kipuja, mutta taltiointi saatiin kuin ihmeen kaupalla tehtyä. Tämä tuo konserttielokuvaan aika tavalla lisäpainoa.
– Kuvauksia seuraavana päivänä olin lennolla Yhdysvaltoihin, ja alle kolme tuntia laskeutumisesta olin leikkauksessa. Ymmärrät varmasti, että kyse ei ollut mistään flunssasta.
Homme näkee terveysongelmansa tehneen esiintymisestä ja taltioinnista mahdollisimman inhimillisen, kuinkas muuten.
– Minusta tuntuu, että se jopa auttoi. Elämässä ei tule kovin usein vastaan hetkiä, joissa pitää oikeasti todistaa jotain. Katakombit ikään kuin kysyivät minulta, haluanko tehdä tämän vai en, ja minä halusin.
Vakava sivujuonne toi keikkaan entistäkin hartaamman tunnelman.
– Ilman sitä olisimme ehkä suhtautuneet juttuun vähän liian kevyesti ja ylimielisesti. Nyt meistä tuntui, että ehkä meidän ei pitäisi olla siellä ollenkaan.
Alive in the Catacombsin alussa Homme makaa selällään alttarikivellä. Kyseessä ei ollut suunniteltu juttu, vaan Homme pyrki lepäämään ottojen välillä mahdollisimman paljon.
– Se ei ollut märkä ja siinä pystyi makaamaan. Oikaisin siihen jossain vaiheessa, ja ohjaaja sanoi heti, että älä liiku mihinkään, aloitamme tästä.
Homme pääsi viettämään katakombeissa myös yksinäisen hetken.
– Ranskalaiset rakastavat lounaita, ja jossain vaiheessa koko kuvausryhmä lähti tietenkin aterialle. Minä en pystynyt syömään, joten jäin yksin kuuden miljoonan kuolleen kanssa. Ajattelin, että siitä voisi saada loppuelämän painajaisen, mutta minulle tuli niin levollinen olo, että nukahdin.
Kuolleet eivät kummitelleet, mutta Homme pääsi kummittelemaan muille. Kun kuvausryhmän ensimmäiset avustajat palasivat tauolta, hän havahtui ja kysyi kellonaikaa.
– He eivät olleet huomanneet minua ja meinasivat säikähtää kuoliaiksi! Pahoittelin parhaani mukaan, mutta ymmärsin myös, ettei sellaisessa paikassa saisi säikytellä.
Homme jatkaa, että hetki yksin oli hänelle erityisen merkityksellinen. Hän ikään kuin vajosi yhden henkäyksen ajaksi osaksi katakombeja, vaihtoi puolta tai näkökulmaa.
– Sain sulkea tietoisen mieleni hetkeksi.
Miten tästä eteenpäin?
Kuten todettua, Alive in the Catacombs on hyvin ranskalainen teos, ja Homme myöntää olevansa eräänlainen frankofiili.
– Pariisi on minulle äärimmäisyyksien kaupunki. Minulle ja lähipiirilleni on tapahtunut siellä karmeita, mutta myös uskomattoman kauniita asioita. Veljeni esimerkiksi meni miehensä kanssa naimisiin siellä.
Homme pohtii, että Pariisi on hänelle kaupunkina kaikkea muuta kuin yhdentekevä.
– Jollakin lailla se kutsuu minua kulkemaan samaa tietä aina vain pidemmälle. Ja mihin se tie vie? En tiedä. On joka tapauksessa yksi kiertue-elämän suurista iloista ja onnista, että kaupunkeihin alkaa muodostua vahva suhde, joka elää ja muuttuu.
Homme pahoittelee jälleen romanttista puheenparttaan, ikään kuin siinä olisi jotain pahoiteltavaa.
– Aina kun lähden, kaupungit ovat ikään kuin vihaisia minulle. Joudun vakuuttelemaan, että palaan kyllä, puhutaan sitten lisää!
Queens of the Stone Age on tehnyt historiallisen ainutlaatuisen livetallenteen täysin poikkeuksellisessa paikassa. Bändin aiemmatkin ansiot ovat mittavia, mutta tämä on tempaus, jota on vaikea ylittää.
Miten tästä voi jatkaa? Kaksikymmenvuotisen unelman toteutuminen – johan siinä on aikamoinen saavutus.
– Hemmetin hyvä kysymys. Bändimme on toiminut todella pitkään, ja meille on tullut aivan keskeiseksi etsiä uusia näkökulmia hommaan.
Itseään toistava levynteko–kiertue–levynteko-luuppi saattaa alkaa tuntua merkityksettömältä. Homme alleviivaa rakastavansa arvaamattomuutta, jota kehän kiertäminen ei edusta.
– Tärkeää on tunne, että otamme jonkin uuden riskin. Hyppäämme kallionkielekkeeltä ja toivomme parasta. Katakombit edustavat minulle valintaa, jollaisia haluan tehdä.
Miksi, Josh Homme?
– Varman päälle pelaaminen tuntuu minusta yksinkertaisesti väärältä. Tunnen kropassani, rinnassani ja mielessäni, että turvallisen valinnan tekeminen on virhe. Haluan etsiä ja kokeilla jotain epävarmaa, jotain määrittelemätöntä, jotain esoteerista!