”Edes Dingo ei tehnyt tätä!”
Jussi Lehtisalolla on hauskaa. Olemme saapuneet Porin massiivisen kaupungintalon – tuttujen kesken Junneliuksen palatsin – edessä avautuvalle puistokaistaleelle, ja tarkoituksena on napata muutama valokuva Lehtisalosta ja Mika Rätöstä. Ja nimenomaan Porin paraatipaikalla, jossa edes Neumann ja kumppanit eivät kehdanneet, tai ymmärtäneet, poseerata.
Rättö ja Lehtisalo kehtaavat. He ovat heittäytyneet jo kymmenien vuosien ajan inspiraation vietäväksi ja tehneet taiteen kentällä lukemattomia pelottomia asioita. ”Joskus onnistutaan, joskus ei”, he tyytyvät toteamaan. ”Kulttisuosio”, ”avantgarde” tai vaikka ”vaihtoehtoisuus” ovat tämän porilaiskaksikon kohdalla toki loppuun asti raastettuja termejä, mutta millä muilla sanoilla näitä avantgardistisen vaihtoehtoisuuden kulttisuosikkeja voisi kuvailla?
Oli miten oli, nyt mennään levykauppaan. Vain parin kivenheiton päässä Junneliuksen palatsilta sijaitsee Jussi Lehtisalon pitkäaikaisen levy-yhtiön Ektron nimeä kantava äänitepuoti. Vähemmän yllättäen kauppa ei ole ihan tavallinen. Kukaan – ehkei edes Lehtisalo – ei tiedä, milloin kauppa on auki, sillä sitä ei varsinaisesti kerrota missään.
– Tämä tila toimii samalla Ektron toimistona. Saatan tulla tänne pakkaamaan levyjä, ja silloin kauppa on periaatteessa auki. Ainakin jos muistan avata oven. Joskus käy niinkin, että olen täällä tekemässä jotain ja huomaan, että oven taakse ilmestyy potentiaalinen asiakas. Silloin saatan luikahtaa hyllyn taakse piileskelemään. Onhan niin, että kiinnostavin taide on jollain tavalla kätkettyä – ja minun täytyy tehdä osani sen eteen.
– Kauppiaana ja levy-yhtiön tyyppinä ajattelen myös niin, että jos musiikki on tässä hetkessä relevanttia, huomenna se on kuollutta. Sen vuoksi julkaisen mielelläni ”kuuntelukelvotonta” musiikkia, johon itsellänikään ei riitä lukutaito. Sellaisiin teoksiin on piilotettu arvoa, joka voi paljastua jonakin päivänä kullaksi. Ne myös luovat virkistäviä näkökulmia ja tuovat levy-yhtiön julkaisupolitiikkaan vaarantunnetta.
– Vaikka en tekisikään asioista tarpeettoman hankalia, vaihtoehtoisen levykaupan pitäminen on kuin antaisi tekohengitystä kuolevalle dinosaurukselle. Otetaan konkreettinen esimerkki. Vielä takavuosina saatoin olla varma, että esimerkiksi Englannissa on vaikkapa 25 asiakasta, jotka hankkivat jokaisen ulos pistämäni levyn. Jotkut heistä ovat ehkä perheellistyneet ja unohtaneet musiikkitouhut tai ehkä julkaisemieni levyjen laatu on romahtanut, mutta tilaukset ovat joka tapauksessa vähentyneet. Nykyään tiedän tavallaan lähes jokaisen ihmisen, joka ostaa Ektrolta levyn – ja yhtä lailla tiedostan, ketkä eivät osta.
– Ehkä vähän paradoksaalista, mutta olen joskus jopa mainostanut kauppaa. Ostin kerran Radio Helsingistä tilaa mainosspotille, ja sitten eräs uusiseelantilainen kaveri lausui: ”Hi! My name is Torben Tilly. Every time I visit in Pori, I never visit in Ektro Records store! Never open, always closed!”
Se tällä erää levykaupoista. Lehtisalo loksauttaa puotinsa oven kiinni ja kätkeydymme hyllyjen taakse. On tullut aika uppoutua niin vaihtoehtoisen Porin kuin Rättö ja Lehtisalonkin – nimenomaan sen duon – omintakeiseen menneisyyteen ja nykyisyyteen.
Aihe I: Porilaisesta vaihtoehtoisesta hulluudesta
Rättö ja Lehtisalo. Circle. Kuusumun Profeetta. Steel Mammoth. Pharaoh Overlord. Ja kymmeniä muita yhtyeitä ja taideprojekteja. Porilaisessa juomavedessä on taatusti jotain outoa.
– Joskus varhaisteininä kuunneltiin ihan samoja Kissin, Iron Maidenin ja Led Zeppelinin levyjä kuin kaikki muutkin. Mutta kun teini-ikä jäi taakse, musasivistys alkoi kasvaa: tuli Syd Barrett, krautrock ja paljon muuta, Mika Rättö alkaa avata.
– Porissa oli ehkä kymmenen tai viisitoista tyyppiä, joita kiinnosti etsiä ja tutkia ihan omia juttuja. Sitten me vain alettiin tehdä porukalla kaikenlaista. Se oli kuin joukkohypnoosi tai joku outo moottori, jonka jyske ei hellittänyt. Pori oli niin pieni, että sopivan erikoiset ihmiset löysivät toisensa, mutta toisaalta sen verran iso, että tekijöitä myös riitti. Kaikki risteilivät toistensa projekteissa ja typerä egoismi puuttui kokonaan.
– Jos oltaisiin synnytty vaikka kymmenen vuotta myöhemmin, oltaisiin varmaan ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin. No, ei ehkä ihan, mutta kuitenkin. Popkulttuuri muuttui 90-luvun taitteessa rajusti, mikä oli täysin käänteentekevää. Valtavirran populaarimusiikki koki jonkinlaisen romahduksen ja ihmiset alkoivat etsiä omaa ääntään vaihtoehtoisempien kulttuuri-ilmiöiden ääreltä. 90-luvun alku olikin poikkeuksellista aikaa underground-bändeille, ne saivat yllättäen huomiota aina radiokanavia myöten, Lehtisalo jatkaa.
– Miksi muutenkaan inspiroitua jostain, mistä kaikki muutkin ammentavat? Ei se ole kovin vaikeaa: jos arvostaa intellektualismia ja omaperäisyyttä, kannattaa lukea muutakin kuin Aku Ankkaa. Tai hankkia juuri niitä albumeja, joita kukaan muu ei halua. Harmittaa edelleen, etten ostanut italodisco- ja jahtirocklevyjä markalla silloin aikoinaan. Nyt niistä joutuu maksamaan jo kympin.
Porissa ei myöskään puhuttu turhia, Rättö muistuttaa.
– Täällä vaan tehtiin. Ajateltiin, että tehdään levyjä ja katsotaan miten käy. Joskus teos tuntui onnistuneelta, joskus ei. Ihan sama. Sitten vain eteenpäin – siinä sitä tekemisen filosofiaa.
– Samalla ymmärrettiin, että itseilmaisu, riippumattomuus ja kirkasotsaisuus on tärkeämpää kuin vaikka kaupallinen menestys, Lehtisalo komppaa.
– Kun porilainen Deep Turtle julkaisi aikoinaan ep:n, olin aivan ihmeissäni – miten joku voi tehdä levyn ja vieläpä omin päin. Jätkillä oli neliraituri, jolla ne purkittivat musaa ja lähettivät materiaalin painoon. Ep:n kanteen päätyi jonkun satunnaisen vanhemman rouvan naama. Se oli käännekohta: tajuttiin, että mekin voidaan tehdä kaikki itse. Soitetaan, nauhoitetaan, masteroidaan. Ja sitten viedään levyt pakettiautolla Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin. Eikä kukaan ohjaile ja käske.
– Sanottakoon sekin, ettei meillä ole koskaan ollut mitään menestystä vastaan, mutta pointti on nimenomaan se, ettei sen tavoittelu saa ohjata ja kahlita meitä. Kun amerikkalaisbändi Isis pyysi Circleä lämppäriksi Eurooppaan, keikkoja olisi ollut joku 80. Ei hemmetti, ihan liikaa. Me sitten kysyttiin, voidaanko tulla mukaan viimeiseksi viikoksi, Rättö kertoo.
– Olen ollut vuosien mittaan mukana joissakin isoissa kuvauksissa, mikä on ollut lähinnä masentavaa. Näinkö tylsää ja kaavamaista se on? Lapsekkaan innostunut leikkisyys loppuu heti, kun jutusta tulee liian suuri ja menestynyt. Vilpitön vapaus luoda ja tehdä omilla ehdoilla on tärkeämpää kuin mikään muu. Omat jutut on omia, ei mitään markkinoiden ehdoilla väännettyjä. Melko paljon ollaan saatu aikaan – ehkä 150 levyä ja kaikki muut hommat siihen päälle – ja edelleen ollaan hengissä. Ihme kyllä.
– Mutta niin, kai siinä porilaisessa juomavedessä on sitten jotain poikkeuksellista, kun meidänkin motivaatio on pysynyt korkealla kolmekymmentäviisi vuotta ilman yhtäkään isoa saavutusta tai mestaruutta, Lehtisalo myöntää. – Ja edelleen tehdään asioita ihan yhtä intensiivisesti.
Kuva: Timo Isoaho
Aihe II: Troijan hevosia hittilistoilla
Mainitun 150 julkaisun joukosta löytyy joitakin Rättö ja Lehtisalo -duon levyjä. Ne ovat kaksikon omassa katalogissa poikkeuksia, tai ainakin niiden piti olla. Tarkoitus oli nimittäin iskeytyä hittilistoille. Tosin porilaisella kierteellä, kuinkapa muutenkaan.
– Joskus vuonna 2003 mietittiin, että pitäisikö yrittää päästä niin sanottuun top 40:een. Lopputulos oli ehkä vähän muuta, mutta aluksi tosiaan ajateltiin tehdä hyväntuulista, pelkästään duurissa kulkevaa popmusiikkia, Rättö kertoo.
– Vaikka meistä löytyy aina se avantgarde-puoli, tällä kertaa haluttiin laittaa mukaan kaikki tarttuvimmat ja samalla latteimmat renkutukset ja hoilaukset. ”Hey hey, come on, shalalaa” ja niin edelleen. Valonnopeus-biisi oli yksi muotovalioista.
Lehtisalo kertoo suhtautuneensa tuolloin – ja suhtautuvansa edelleen – valtavirran populaarikulttuuriin ”varsin penseästi”.
– Päätettiin silti tehdä eräänlainen oma versio listapopista. Latteuksien mukaan ottamisen lisäksi yritettiin yksinkertaistaa homma AC/DC:n tyylisesti. Mika soittikin ensimmäisen Kopernikus hortoilee näkinkengässä / helvetissä -levyn [2003] rummut niin, että toinen käsi oli kuvaannollisesti teipattu selän taakse. Yhdellä kapulalla – maksimaalisen yksinkertaisesti.
– Meillä oli myös viekas Troijan hevonen -ajatus. Radio Helsinki oli silloin kovassa nousussa, ja oltiin varmoja, että meidän biisejä arvostetaan siellä ihan valtavasti. Olihan kanavalla intoiltu esimerkiksi Kuusumun Profeetasta. Ja sitten kun musa alkaisi resonoida yhdessä paikassa, valtakunnalliset kanavat toki seuraisivat perässä. Eräänä päivänä, kun Rättö ja Lehtisalon kappaleet kuuluisivat kaikkialla, me hiivittäisiin Yleisradion ja muiden asemien kellareihin ja etsittäisiin populaarimusiikin päävirtakytkin – ja napsautettaisiin se pois päältä.
Ajatuksena oli siis lopettaa koko ”matalaotsainen populaarimusiikki”.
– No, joku saattaa muistaa, miten siinä kävi. Aivan, biisit soivat radiossa muutaman hassun kerran, Lehtisalo toteaa.
– Ei siis tullut hittiä, mutta siinäkin oli puolensa: Rättö ja Lehtisalon alkuperäiseen konseptiin kuului myös se ajatus, että bändi lopettaisi toimintansa, mikäli pääsisimme soitto- ja myyntilistoille: ”Jos ostatte levyjä ja teette bändistä suositun, osallistutte samalla sen uran tuhoamiseen.”
– Yksi asia jää ikuiseksi arvoitukseksi: olisiko todellinen hittiputki kuitenkin voinut aueta, jos oltaisiin panostettu enemmän? Kaikki Rättö ja Lehtisalo -levyt on nimittäin tehty todella nopeasti. Debyytti valmisteltiin käytännössä niin, että treenattiin pari kertaa ja mentiin kolmeksi päiväksi studioon, Rättö pohtii.
– Toisaalta meidän tehtävänä on vain tehdä musiikkia, välittämättä siitä, onko se hyvää vai huonoa. Kukaan ei voi koskaan tietää, mitä me yritetään – emme me tiedä aina itsekään, Lehtisalo sanoo.
– Biisit syntyvät, kun minä ja Mika ajaudutaan samaan tilaan ja inspiroidutaan toisistamme. Ei ole velvoitteita, voitettavaa tai hävittävää. Jos pelkää epäonnistumista, pelkää myös tekemistä. Ei siis kannata pelotella itseään liian varovaiseksi.
– Taiteen piirissä on sanonta ”kun käsität, niin kesytät”. Tähän liittyy esimerkiksi se, että jos jonkun artistin ensimmäinen levy menestyy, toisen pitää kuulostaa ihan samalta, että kuulijat pysyvät tyytyväisinä. Me ei ajatella ihan niin. Kukaan ei käske meitä, mutta jos käskisi, se ahdistaisi hirveästi. Niin sanottu huono levy voi olla hetkellisesti ikävä juttu, mutta usein se on tärkeä osa artistin kokonaistarinaa. Jos tekee huonon talon, siitä on haittaa monelle, mutta jos tekee huonoa musaa, niin mitä sitten? Ei siihen kukaan kuole.
Rättö muistuttaa, että taide itsessään on tärkeintä.
– Jos miettii koko ruokaympyrää – teattereita, keikkoja, kuvataidetta tai vaikka urheilua – se kaikki on ihmisten luomaa. Ilman niitäkin pysyttäisiin hengissä, mutta kuinka köyhää elämä silloin olisi? Jos ei koe koskaan voimakkaita tunteita, vaikkapa Ässien voittoa tai hienoa keikkaa, elämä on pelkkää harmaata taaperrusta.
– Taidemuseoiden hienoimpia puolia on se, että ne kykenevät tarjoamaan asioita, joita ihminen ei edes tiedä kaipaavansa, Lehtisalo jatkaa.
– Taidepajoissa koetut elämykset pursuavat esi-inspiraation piilotettuja siemeniä ja kukkasia, ja niistä haltioituneilla ihmisillä voi olla valmiuksia luoda jopa kansantalouden kannalta merkittäviä menestystarinoita. Henkilön on helppo mieltää se omaksi ansiokseen, mutta oikeasti kiitos kuuluu taide-elämyksille, jotka muuttavat katsomisemme ja ajatustemme näkökulmia. Nykyään tosin elämme niin pragmaattisessa ja rationaalisessa maailmassa, että taiteen merkitys on helppo unohtaa. Siitä voidaan puhua jonkinlaisena mystisenä ja näkymättömänä luksustuotteena, josta koituu vain kuluja.
– Juoksin nuorempana pitkiä matkoja ja kävin kilpailuissa, mutta lopetin, koska minulla ei ole minkäänlaista kilpailuviettiä, Rättö toteaa.
– Oli ihan sama, voitanko vai en. Taiteessa taas ei ole voittajia tai häviäjiä. Kannattaa joskus kysyä itseltään, yrittääkö vain tyydyttää muiden tarpeita vai tekeekö juttuja oman inspiraation pohjalta. Kun päättää tehdä vain ja ainoastaan itselleen, se on äärimmäisen vapauttavaa. Silloin voi kirjoittaa tai musisoida täysin omien vaistojen mukaan, eikä kenenkään muun tarvitse ymmärtää sitä.
Lehtisalokin paaluttaa, että tekemisen vapaus on kaiken ydin.
– Ollaanpa sitten taiteen, urheilun tai minkä tahansa äärellä. On äärimmäisen traagista, jos esimerkiksi urheilija tukahdutetaan ja upotetaan johonkin liian rajattuun rooliin, jossa hän ei saa pelata mahdollisimman laaja-alaisesti ja omien taipumusten mukaisesti.
– Jos kuitenkin palataan Rättö ja Lehtisaloon, niin oltiin luultavasti vähän liiankin vapautuneita, kun alettiin tehdä Pari lepakkoa Transylvaniassa -kakkosalbumia [2004], Rättö sanoo.
– Se oli ”vaikea toinen levy”. Meillä ei ollut biisejä, mutta mentiin silti studioon. Yritettiin luoda jotain tyhjästä, eikä se oikein lähtenyt, Lehtisalo myöntää.
– UU Mama -albumista [2010] taas tulee erityisellä tavalla mieleen sen kannessa ollut tarra. Kun sain myöhemmin laskuja levyn valmistelemiseen osallistuneilta tahoilta, huomasin cd:n painamisen maksaneen noin viisisataa euroa. Entä sen kullanvärisen tarran tekeminen? Se maksoi yli kuusisataa.
– Vielä Matematiikka-levyn [2012] kannessakin oli tarra. Siinä komeilleessa lauseessa lainattiin Soundin levyarviota: ”Olisi mukavaa, jos heikkouksia vaivauduttaisiin peittelemään vähän huolellisemmin.” Hauskinta oli tietenkin, että lausahdus napattiin jostain sattumanvaraisesta arviosta, joka ei liittynyt mitenkään Rättö ja Lehtisaloon.
Kuvat: Timo Isoaho
Aihe III: Herttakolmosia pöydälle
Mennäänpä sitten päivänpolttavan asian äärelle: Rättö ja Lehtisalon pitkä levytystauko on viimein päättynyt. Kolmetoista vuotta siihen lopulta meni, mutta nyt Matematiikka on saanut jatkajan Herttakolmonen-albumista.
– Reilusti yli vuosikymmenen tauko kuulostaa jo ihan Guns N’ Rosesilta! Lehtisalo huudahtaa.
– Onko meillä ollut riitoja ja breikki johtuu siitä? Ei. Rättö taisi joskus tiuskaista minulle vähän ärhäkämmin, mutta siitä on parikymmentä vuotta. Jos jompikumpi meistä rähähtää, toinen mököttää ehkä viisi sekuntia, ja sitten jatketaan touhuja.
– Niin, mitään riitoja ei ole koskaan ollut. Meidän yhteispeli toimii erityisen hyvin sen vuoksi, että ollaan sopivasti erilaisia. Jos paikalla olisi kaksi meikäläistä, hommasta ei tulisi mitään. Tasapainotetaan toisiamme ja pehmennetään kanssapelurin mahdollisia heikkouksia siinä sivussa, Rättö sanoo.
– Musahomma toimii simppelisti: jompikumpi tekee pohjan, ja toinen hyppää siihen mukaan. Joskus yhteys on tiukempi, joskus etäisempi. Herttakolmosella musa on enemmän Jussin käsialaa, mutta ensi kerralla tehdään ehkä taas eri tavalla.
– Me ollaan toistemme inspiraationlähteitä, Lehtisalo toteaa. – Se on jatkuvaa vuoropuhelua, hedelmällistä itsensä peilaamista toiseen. Mutta viime vuosina meillä on ollut yksi iso ongelma: ajanpuute. Opettelin korona-aikana äänittämistä ja samplerien käyttöä. Siihen meni järjetön määrä tunteja. Kun tuohon lisää perheen, muun elämän, levy-yhtiön ja kaikenlaiset projektit, vuorokaudesta loppuvat tunnit.
– Ja kun tekee vaikka elokuvan – minun tapauksessani Samurai Rauni Reposaarelaisen – työmäärä on aivan järjetön. Rahoitukset, kuvaukset, jälkityöt ja niin edelleen. Mutta kaikesta huolimatta aloin jossain vaiheessa hieman painostaa Jussia, että Rättö ja Lehtisalo pitäisi saada taas raiteille, Rättö kertoo.
Se sai homman nytkähtämään eteenpäin, Lehtisalo jatkaa.
– Löysin Korgin Gadget 2 -ohjelman, jolla voi rakentaa biisejä visuaalisesti, esimerkiksi valojen avulla. Kun muu perhe meni nukkumaan, jäin koneelle touhuamaan. Lopulta uusia juttuja oli 27 – kahdeksanbittisiä, elektronisia raakileita.
– Kuunneltiin aihioita yhdessä Mikan kanssa. Aluksi yhteispeli ei oikein lähtenyt. Biisit olivat jo pitkälle valmisteltuja, ja Mikan oli vaikea löytää niihin omaa kulmaa. Alettiin kuitenkin miettiä tekstejä ja sovituksia, ja hiljalleen homma eteni. Onneksi me inspiroidutaan vahvasti aika pienistäkin asioista: kun tehtiin vaikka Spiritismi-biisin uutta versiota, oltiin yhtäkkiä ihan mielettömän innoissaan. Joku sivustakatsoja voisi varmaan todeta, että me yli-innostuttiin.
– Tuosta on ehkä puolitoista vuotta, Rättö arvelee. – Sitten meille alettiin buukata keikkoja, joten piti rakentaa uusi livesetti. Tehtiin radikaaleja ratkaisuja: siirsin koskettimet sivuun, ja Jussi jätti kitaran ja basson pois. Päätettiin tehdä homma mahdollisimman kompaktisti ja ottaa mukaan ainoastaan koneet sekä tietysti Tomi Leppäsen rummut.
– Tein vanhoista biiseistä livesovituksia ja soitin niiden päälle uusia melodioita. Biisit muuttuivat yllättävän paljon, mutta homma tuntui toimivan. Sama energia haluttiin sitten levyllekin. Herttakolmonen on studioalbumi, mutta hyvin livehenkinen sellainen, Lehtisalo luonnehtii.
– Monet vanhat biisit kuten Spiritismi, Avaruusshampanja ja Nykyaika saivat keikoilla ikään kuin uuden elämän, ja haluttiin tallentaa nämä versiot myös Herttakolmoselle. Ja jos rehellisiä ollaan, vanhojen kappaleiden ansiosta levystä tuli levyn mittainen. Lopulta me ei ehditty tehdä kuin muutama täysin uusi biisi, Rättö paljastaa.
– Jos katsotaan hieman uusia sanoituksia, niin Safiiri ja teräs sai inspiraationsa samannimisestä brittiläisestä tv-sarjasta. Siinä oli aikoinaan jäätävä tunnelma, kylmät kellonraksahdukset ja kaikki. Hermoparantola-kappale taas viittaa Paimion vanhaan, alkuperäisestä käytöstä poistettuun parantolaan, Alvar ja Aino Aallon klassikkorakennukseen. Seikkailemme tekstissä
Aleksis Kiven ja muiden taiteilijoiden seurassa – kaikki nämä sankarithan joutuivat jossain vaiheessa jonkinlaiseen parantolaan tai vastaavaan. Saapa nähdä, joudutaanko joskus itsekin. Ehkei sentään, me ollaan liian tasapainoisia.
– Mika on meistä se varsinainen kirjoittaja, kun taas minä olen enemmän onelinerien heittelijä, Lehtisalo sanoo. – Hyvin usein meidän sanoitukset perustuvat tajunnanvirtaan ja assosiaatioihin. ”Nyt on niin älytön juttu, että se on pakko laittaa mukaan!”
– Monet tekijät miettivät, onko jokin idea sittenkään niin hyvä kuin eilen hehkuteltiin. Me ei koskaan tehdä niin. Jos tänään innostutaan ja heittäydytään täysillä, se riittää. Seuraavana päivänä ei käännetä itselle ja eiliselle takkia. Toki itsekritiikille on joskus paikkansa, mutta sen ei pidä estää lennokasta tekemistä, Rättö sanoo.
– Nauhoitukset tehtiin meidän mökillä, Lehtisalo kertoo. – Meidän rahat ei riitä palkkaamaan ulkopuolisia äänittäjiä, joten me purkitetaan itse keskinkertaisilla taidoilla ja nopealla aikataululla. Se on joskus vähän ongelmallista: kun keskittyy samaan aikaan musiikkiin ja äänittämiseen, kumpikin osa-alue jää pikkuisen paitsioon. Lopputulos on silti hyvä ja levy meidän näköinen. Mutta nousevatko biisit nytkään radioaalloille? Toivottavasti eivät. Nuorena ajattelin, että jos jokin soi radiossa, biisin täytyy olla hemmetin hyvä. Nyt tiedän, että jos jokin saa soittoaikaa, kappaletta on vain lobattu hyvin.
– Niin, radiohuomio jää taas väliin, mutta päästään sentään keikkailemaan, Rättö toteaa.
Lehtisalo kertoo intoilleensa esimerkiksi Kissin konserttien mekaanisuudesta – siitä, että samat asiat toistuvat illasta toiseen.
– Ollaankin sitten tehty vähän samaa niin Circlen kuin Rättö ja Lehtisalon kanssa. Se on hemmetin hauskaa. Yleisömäärällä ei ole väliä: keikalla voi olla yksi ihminen tai kymmenentuhatta ihmistä, mutta se ei vaikuta meihin mitenkään. On toki kiva ajatella, että joku pitää meistä tai jopa inspiroituu tekemisistämme, mutta keikalle asti ei silti tarvitse tulla.
– En lopulta ole kovinkaan luontainen esiintyjä, Rättö huomaa. – Jotkut ovat elementissään lavalla, mutta minä olen enemmän erakkotyyppi. Ennen keikkaa ahdistaa, mutta onneksi ne ovat lopulta kivoja kokemuksia. Ja jäisinhän minä hyvin paljosta paitsi, jos kaverit eivät roudaisi minua ihmisten ilmoille – sinne epämukavuusalueelle.
– Saapa muuten nähdä, jatkuuko isäni kanssa pitkään voimassa ollut diili. Jos tarvitsemme hänen autoaan pitkälle keikkamatkalle, hän tuo sen lähtöpisteeseen tankki täynnä. Ja me sitten palautamme sen tankki tyhjänä. Täten molemmat osapuolet täyttävät sopimuksessa mainitut ehdot, Lehtisalo selittää.
– Yksi juttu huolettaa oikeasti. Olen tavannut nostaa Mikan keikkojen loppupuolella syliini euforisen ystävyyden – jopa jonkin suuremman – merkiksi, mutta alaselkä on alkanut vähän oikutella. En siis tiedä, pystynkö enää kannattelemaan Mikaa. Jos en, Rättö ja Lehtisalon harkittu brändi kokee kovan kolauksen.
– Sama täällä. Selkä ei oikein taivu, vaikka kävinkin lapsena ahkerasti voimistelukisoissa. Minäkään en siis voi kannatella Jussia, Rättö harmittelee. – Vaikka osumia tulee, haluan ajatella, että olemme edelleen suomalaisen musiikkikentän Asterix ja Obelix – tosin sillä erotuksella, että me kummatkin putosimme pieninä taikajuomapataan.
Mittava istunto on ohi. Rättö suuntaa matkoihinsa aikomuksenaan jatkaa kesken jäänyttä Playstation-sessiota, kun taas Lehtisalo jää vielä hetkeksi Ektro-kaupan hyllyjen suojiin.
Ennen kuin Pori alkaa omalla kohdallani vaihtua Kanta-Hämeeksi, yritän vielä ostaa liikkeen hyllyllä komeilevan King Diamond -toimintafiguurin.
– Se ei ole myynnissä, Lehtisalo kuittaa.
Olinpa hölmö. Eipä tietenkään ole.