Kun uusi vuosituhat alkoi rullata toden teolla eteenpäin, The 69 Eyes onnistui lyömään ison vaihteen silmään. HIMin, Nightwishin ja Children Of Bodomin vanavedessä suomalaiselle raskaalle rockille oli yhtäkkiä valtavasti kysyntää muilla mailla, ja tummasävyiset Blessed Be (2000) sekä Paris Kills (2002) -albumit veivät nälkäisen stadilaisviisikon mittaville Euroopan-kiertueille.
Tämä ei kuitenkaan riittänyt The 69 Eyesille, ja yhtyeen seuraavana tavoitteena oli saada jalansijaa Yhdysvalloissa – maailman kirkkaimmissa populaarikulttuurin valokeiloissa.
Kun The 69 Eyes alkoi tehdä Devils-pitkäsoittoa, yhtään kiveä ei jätetty kääntämättä. Taustalla vaikutti monikansallinen levy-yhtiö ja bändin kanssa materiaalia valmisteli kaksi nimekästä suomalaistuottajaa. Vankkureille hyppäsi myös Ville Valon kaltaisia nimekkäitä vierailijoita.
Ja katso: The 69 Eyes onnistui kuin onnistuikin tavoitteessaan, ja USA:n kivikovien markkinoiden portit alkoivat narahdella auki.
Laulaja Jyrki ”Jyrki 69” Linnankivi, kitaristi Pasi ”Bazie” Moilanen ja äänittäjä-miksaaja-tuottaja Hiili Hiilesmaa kokoontuivat viimeksi mainitun studiolle Hämeenlinnaan muistelemaan
vuosien saatossa korkealle nousseen Devils-opuksen vaiherikkaita syntyhetkiä.
Jyrki: – Täkäläisestä musiikista – erityisesti raskaammasta musasta – oli tullut 2000-luvun alkupuolella kuuma juttu Keski-Euroopassa. Erityisesti HIM ja Nightwish olivat nousemassa todella isoiksi nimiksi. Myös me oltiin päästy hyvään vauhtiin, ja plakkarissa oli Euroopan-rundeja esimerkiksi Paradise Lostin kanssa. Paris Kills oli myös noussut saksalaisille top 40 -listoille.
– Meidän itseluottamus oli tapissa, ja ainakin minusta tuntui siltä, että ”Saksa on nyt nähty”. Me haluttiin asettaa tavoitteiden rima uusiin korkeuksiin. Kun Devilsin työstäminen sitten alkoi, ilmoitin muille bändin jätkille ihan pokkana, että nyt tehdään sellainen kiekko, joka vie meidät Amerikkaan.
Pasi: – Biisien tekemisessä oli tuoreita tuulia. Olin saanut kotistudioni siihen kuntoon, että pystyin tekemään demoja omin päin. Materiaalia syntyikin hyvällä tahdilla ja pian käsissä oli paljon uusia aihioita. Kaiken kaikkiaan taidettiin demotella parikymmentä biisiä lauluosuuksia myöten. Käsissä oli hyvin erilaisia kappaleita, mutta se ei ollut mikään itsetarkoitus. Sattui vaan syntymään kaikenlaisia biisejä, kuten toki muulloinkin.
Jyrki: – Uutta oli sekin, että käytiin etsimässä inspiraatiota ulkomailta. Lähdettiin ihan tietoisesti pois tutuista kuvioista ja ajateltiin, että löydetään sitä kautta tuoreita ideoita. Välillä tein trippejä yksin, toisinaan reissasin Pasin kanssa. Käytiin kahdestaan esimerkiksi Wienissä, ja päädyttiin tietysti sikäläiselle goottiklubille. Keskiaikaisen rakennuksen hämärässä kellarissa alkoikin tulla idiksiä.
– Mentiin tietysti fiilistelemään myös Berliiniin, jossa me oltiin oltu ekan kerran keikalla jo 1991. Berliinin skene, josta aiemmin olivat ammentaneet esimerkiksi David Bowie, Nick Cave ja Iggy Pop, oli tietysti todella kiehtova. Itä-Berliinissä varttunut Nina Hagen taas oli mahtavinta, mitä kaupungista oli ikinä tullut. Me itse asiassa haaveiltiin loppuun asti, että oltaisiin saatu Hagen mukaan Devilsille, mutta se ei valitettavasti onnistunut.
– Itse vierailin myös Afrikassa. Olin neljä viikkoa Beninissä Villa Karo -kulttuurikeskuksessa keväällä 2004. Aikoinaan sieltä vietiin porukkaa pakkotyöhön USA:han, ja orjien esittämästä musasta sekä lauluista kehittyi myöhemmin esimerkiksi blues. Olin siis eksynyt aika kovien juttujen alkulähteille… Sitten kävi niin, että tutustuin Beninissä muutamiin paikallisiin rumpaleihin. Esittelin heille meidän uusia demoja ja jäbät soittivat siihen päälle omia rytmejään. Nauhoitin näitä juttuja mukana olleella laitteella.
– Beninin-reissun kaikuja päätyi eniten kappaleisiin Sister Of Charity ja Hevioso. Beninissä on vahvat voodoo-perinteet ja Hevioso on sikäläinen ukkosen jumala. Tällaiset jututhan sopivat The 69 Eyesille loistavasti.
Pasi: – Kuten aina, aiheita ammennettiin tietysti myös popkulttuurista. Jimmyn taustalla oli James Dean, kun taas Only You Can Save Me oli Johnny Cash -osastoa.
Jyrki: – Johnny Cashin American Recordings -levyt olivat kovinta ikinä, ja tehtiin sitten oma sävellys niiden hengessä. Isoja kuoroja, kantria, gospel-henkeä ja niin edelleen. Ja Jimmystä puheen ollen… Kappale loppuu äänimaisemaan, joka kuvastaa Deanin hengen aikoinaan vaatinutta auto-onnettomuutta.
Pasi: – Useimmiten meidän musiikilliset aihiot tulevat minulta tai toiselta kitaristilta Timolta (Pitkänen). Tällä levyllä kaikki biisi-ideat olivat alun perin minulta, tosin August Moon oli poikkeus, sillä se sai alkunsa Jyrkin ideasta.
Jyrki: – Asuin tuolloin Lauttasaaressa, ja meren yllä möllöttänyt elokuun kuu oli yhtenä iltana ihan järjettömän iso. Kun katselin sitä vaikuttavaa näkyä, mieleen nousi ”merirosvomelodioita”, ja hyräilin ne saman tien talteen. Loppujen lopuksi kappaleesta muovautui kunnon The Doors -henkistä häröilyä!
Pasi: – Lost Boysin ensimmäinen demoversio taas oli käsissä jo keväällä 2003, ja soitettiin sitä samana kesänä livenäkin. Myöhemmin siihen tuli pieniä muutoksia, ja esimerkiksi kertosäettä muokattiin iskevämmäksi.
Jyrki: – Olin ihan varma, että Lost Boysista tulee hitti. Että juuri se saattaa olla se biisi, joka vie meidät ison meren yli. Ensin piti vaan saada kova levy kasaan!
Jyrki: – Oltiin tehty edelliset studiolevyt tiiviissä yhteistyössä Johnny Lee Michaelsin kanssa. Paris Killsistä oli tullut aika synavoittoinen albumi, ja nyt haluttiin vähän kitaravetoisempaa kamaa.
Pasi: – Oli myös fiilis, että Johnnylla oli ollut liikaakin duunia Paris Killsin kanssa. Se soitti kosketinosuudet sekä äänitti, miksasi ja tuotti kaikki biisit. Niin, ja valmisteli esimerkiksi orkestraatiot.
Jyrki: – Sitten tuli ajatus, että viritetään meidän ”tuotantokoneisto” huippuun. Että pidetään Johnny edelleen kyydissä, mutta kevennetään vähän hänen taakkaa, ja otetaan messiin joku toinen kivikova ammattilainen. Vieläpä sellainen, joka vastaisi koko projektin aikatauluista ja muista isoista kaarista.
– Hiili (Hiilesmaa) oli vanha tuttu jo vuosien takaa. Minulla ja Smackin Claudella oli kohtalaisen raju Fellow Reptiles -rockbändi jo 90-luvun puolivälissä, ja Hiili toimi sen rumpalina ja tuottajana. Muistan elävästi, kun Hiili esitteli tuolloin erään tekemänsä nauhoituksen… Se pisti musan soimaan, ja Claude painoi stoppia lauluosuuden alkaessa: ”Vittu mitä paskaa! Hevijuntit mokasivat tämänkin biisin!” Kyseessä oli tietysti HIMin Wicked Game.
Hiili: – Itse taas muistan erään hetken Lepakosta 90-luvulta. Soitin silloin keravalaisessa Road Crew -yhtyeessä, ja oltiin The 69 Eyesin kanssa kimppakeikalla. Pakkasta oli tietenkin kolmekymmentä. Aloin sitten bäkkärillä riisua pitkiä kalsareitani, ja samalla Jussi (rumpali Jussi ”69” Vuori) marssi paikalle nahkahousuissa, eikä sillä tainnut olla alushousuja ollenkaan. Tämän jälkeen en itsekään lähtenyt soittohommiin pitkissä kalsareissa.
Jyrki: – Kun tultiin 2000-luvulle, Hiili oli noussut ihan huimiin sfääreihin. Se oli ollut tekemässä esimerkiksi HIMin, Sentencedin ja Apocalyptican levyjä. Mietittiin, että tuo jätkähän tekee suunnilleen kovinta jälkeä maapallolla, ja mekin voitaisiin napata osa siitä tähtipölystä!
Hiili: – The 69 Eyes oli julkaissut pari mainiosti menestynyttä levyä, ja kun bändi sitten kysäisi minua messiin seuraavan albumin tuotantotiimiin, olin hyvinkin otettu. Tehtiin ensin kokeiluhengessä kaksi tai kolme biisiä, ja homma tuntui toimivan.
Pasi: – Ehkä Johnny ensin hieman kohotteli kulmakarvojaan toisen tuottajan tullessa mukaan, mutta asiasta ei onneksi syntynyt kummempia ristiriitoja.
Hiili: – Oltiin tekemässä ison budjetin juttua, ja tavoitteena oli saada aikaiseksi helvetin hyvä albumi. Ammattilaiset ymmärsivät tämän, eikä siinä sen kummempia kiukuteltu.
Pasi: – Myös joidenkin biisien suhteen hyödynnettiin samantyylistä ”viritetään homma huippuun” -ajatusmaailmaa. Esimerkiksi Feel Berliniin saatiin syna- ja soundi-ideoita vaasalaisen Firevision-duon Mikko Tammiselta ja Arttu Peljolta. Lost Boysiin taas tehtiin co-writea ruotsalaisten Jimmy Wahlsteenin ja Patrik Jonssonin kanssa. Parin muunkin biisin taustalle päätyi joitakin ulkopuolisia ideasampoja.
Hiili: – Beneath The Blue oli jossain vaiheessa ehdolla levyn ekaksi sinkuksi, mutta sitten kun saatiin Lost Boys ja muutamia muita biisejä valmiiksi, ne alkoivat mennä ohi oikealta ja vasemmalta. Aika usein käy juuri näin: kun levyn tekeminen etenee ja esimerkiksi sovitukset tarkentuvat, sihti napsahtaa ihan kohdalleen. Sitten alkaa tulla napakymppejä.
Pasi: – Varsinaiset nauhoitukset alkoivat keväällä 2004. Purkitettiin biisit kahdessa sessiossa, ja pidettiin välissä pieni tauko. Isossa kuvassa jako meni niin, että nauhoitettiin instrumentit Hiilen kanssa HIP-studiolla, kun taas Johnny teki laulut, synat ja orkestraatiot omalla Underground Studios -pajallaan.
Hiili: – Myös aikataulujen osalta homma olivat… kuin yö ja päivä. Homma eteni suunnilleen niin että minä nauhoitin instrumentteja Pasin, Jussin, Timon ja Archzien (basisti Arto Ojajärvi) kanssa päivällä, kun taas Jyrki ja Johnny työskentelivät yöllä.
– Kombinaatio toimi yllättävänkin hienosti. Kun studiopäivä oli pulkassa, laitettiin Johnnylle kamaa. Että tässä olisi lopulliset pannut, bassot ja skebat, duunatkaa siihen päälle laulut. Sitten Johnny lähetti minulle omia juttujaan, ja sehän olikin sitten ihan pirun mielenkiintoista tsekata, että mitä toisessa studiossa on saatu aikaan.
– Instrumenttien nauhoitus oli hauskaa ja innovatiivista. Koska olen itsekin rumpali, tehtiin Jussin kanssa paljon kokeiluja soundien kanssa. Testattiin erilaisia rumpuja ja mikitettiin suunnilleen ikkunoita. Myös kielisoittimien kanssa päästiin valloilleen, ja testailtiin erilaisia pedaaleja ja efektejä.
Jyrki: – Johnnyn studio sijaitsi Helsingin sykkivässä ytimessä, ja sen ajan kuumin yökerho Lost & Found oli ihan lähellä. Jos lähdettiin Lostariin, ikinä ei tiedetty, kenen kanssa tullaan studiolle jatkoille. Ville Valon kämppä taas oli samassa talossa kuin Johnnyn paja, ja Ville tulikin välillä mestoille. Erään kerran se lauloi taustoja Beneath The Blueen.
– Esimerkiksi absintti oli silloin kova juttu. Siis oikea absintti, jota sai vain parista Euroopan maasta. Se oli kiinnostava juoma kiehtovan historiansa takia, ja tekihän se hyvää myös äänelle. Ja kun nautittiin hieman absinttia, yleensä tuli myös uusia ideoita!
Hiili: – Se oli kieltämättä melko villiä aikaa. Olin itsekin välillä uppoamassa suohon, mutta sitten piti ottaa itseä niskasta kiinni.
Jyrki: – Hiili oli projektin vastuuhenkilö. Ja jos se ei olisi ollut katsomassa meidän perään, ei olisi välttämättä saatu levyä valmiiksi aikataulun puitteissa. Onneksi Hiili – hullu musiikillinen tiedemies ja Suomen Rick Rubin – piti homman näpeissä.
Hiili: – Kun saatiin albumi valmiiksi, absintti kieltämättä otti hetkeksi vallan. Päätettiin nimittäin juhlistaa valmista levyä, ja heräsin sitten jossain vaiheessa siihen, kun Jyrki nauroi vieressä, ja yritti syöttää minulle mezcal con gusano -juoman seassa ollutta matoa.
Jyrki: – Devils ilmestyi lokakuussa 2004, ja arvostelut olivat varsin kehuvia. Levy nousi suoraan Suomeen listaykköseksi, ja se myi myöhemmin platinaa.
Pasi: – Albumin julkaisijana toimi uusi yhteistyökumppani, sillä meidän aiemmat kiekot julkaissut Poko Rekords oli myyty monikansalliselle EMI:lle. Se oli älyttömän hyvä juttu. EMI antoi ison budjetin Devilsin tekemiseen, ja siellä oli hyviä tyyppejä duunissa: muun muassa Gabi Hakanen, Sami Häikiö ja Wemppa Koivumäki.
Jyrki: – Ennen kuin Devilsin keikat alkoivat, minä ja Pasi lähdettiin vähän haistelemaan tunnelmia. Mentiin ensin New Yorkiin, ja jatkettiin sieltä Los Angelesiin. Rainbow Bar & Grillissä paikallinen rokkijengi tuli saman tien juhlimaan, että tehän olette The 69 Eyesin jätkiä. Seuraavaksi ne ihmettelivät, että miksi te ette rundaa täällä? Todettiin, että se onkin hyvä kysymys!
– Se aiemmin ääneen lausuttu ”tällä levyllä bändi menee Amerikkaan” -tavoite alkoi oikeasti toteutua vähän myöhemmin, sillä sikäläinen 456 Entertainment -lafka julkaisi Devilsin vuonna 2005.
Pasi: – Iso unelma tuli todeksi vuonna 2006, kun tehtiin ensimmäinen iso USA:n-kiertue. Kierros päättyi loppuunmyytyyn keikkaan Whisky A Go Go -klassikkopaikassa, ja siitähän julkaistiin myöhemmin myös Hollywood Kills – Live At The Whisky A Go Go -tallennekin.
Jyrki: – Näihin aikoihin meille olisi voinut tapahtua paljon isompiakin asioita. Suomen EMI:n edustajia oli nimittäin ollut Midemin kuuluisilla musamessuilla, ja Seymour Stein oli tullut juttusille. Jenkkiläisen Sire Recordsin erittäin vaikutusvaltainen pomo oli ilmoittanut haluavansa kiinnittää The 69 Eyesin, mutta EMI:n edustajat olivat ilmoittaneet, ettei se valitettavasti onnistu. Että bändillä on jo jenkkidiili.
– Kuultiin Steinin kiinnostuksesta vasta vuosia myöhemmin, mutta kyllähän tätä voi jossitella. Jos meidät olisi tuolloin kiinnitetty Sirelle, homma olisi voinut lähteä hyvinkin railakkaalle laukalle. Toki samalla voi kysyä näinkin: oltaisiinko me enää edes hengissä, jos jenkkimarkkinat olisivat auenneet kunnolla?
Teksti: Timo Isoaho
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/24.