Aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta ja tunnelma on tuskaisen helteinen. Onneksi luvassa on edes henkistä helpotusta, sillä John Smith Rock Festivalin päälavalle on juuri nousemassa maita siirtäviä riffejä ja hyvinkin kylmääviä sanoituksia tarjoava yhtye.
Timo Rautiaisen & Trio Niskalaukauksen tunnin mittainen ohjelma koostuu neljännesvuosisata sitten ilmestyneestä Itku pitkästä ilosta -klassikkoalbumista ja muutamasta lisäkappaleesta. Kun lopullista henkilökohtaista ratkaisua, luonnon vääjäämätöntä tuhoutumista ja orjuuttavia nautintoaineita käsittelevien kappaleiden jälkeen siirrytään läheisen viimeisiin hetkiin pureutuvaan Lintu-eepokseen, yleisön joukosta ei ole vaikea löytää silmäkulmansa kostuttaneita.
Itku pitkästä ilosta iski uuden vuosituhannen alkumetreillä pommin lailla, mutta vieläkin vaikuttavampaa on se, ettei levy ole menettänyt tehoaan ajan hampaiden käsittelyssä. Paikoin on jopa päinvastoin: miten panevat suunsa vaikkapa ne, jotka aikoinaan naureskelivat sanoituksille jäätiköiden sulamisesta?
Yksi Trio Niskalaukaukseen liittyvä piirre ei ainakaan ole muuttunut miksikään: kun Rajaton rakkaus ja muut merkkipaalut kajahtavat PA:sta ja yleisön loputon nyrkkimeri takoo rytmikkäästi ilmaa, ollaan tietynlaisen ajattomuuden äärellä.
Kun Trio Niskalaukaus -viisikko – laulaja-kitaristi Timo Rautiainen, kitaristit Jarkko Petosalmi ja Jari Huttunen, basisti Nils Ursin ja rumpali Aksu Hanttu – istahtaa pari tuntia myöhemmin yhden pöydän ääreen, ryhmän hyvä fiilis täyttää koko huoneen.
Nils: – Noustiin Tuskan päälavalle heti kesärundin alkumetreillä. Soitettiin jo iltapäivällä, mutta valtava kenttä oli täynnä porukkaa. Olihan se mieletöntä.
Jari: – Ennen tätä kesää ei soitettu sähköisiä keikkoja kahteen ja puoleen vuoteen. Ehdittiinhän tätä siis odotella – lievästi sanoen.
Timo: – En enää tällä iällä laske itseäni sonniluokkaan, mutta kyllähän nuorempien yhtyetoverien touhuja seuratessa on tuntunut siltä, että tämä lauma on todellakin odottanut pääsyä kesälaitumelle. Bändin into tuntuu myös välittyneen, sillä niin yleisön kuin kriitikoidenkin vastaanotto on ollut ällistyttävän hyvä.
Vaikka taakse jäänyt Niskalaukaus-kesä olikin musiikillisesti pääosin vanhojen muistelua, leirissä puhalsi myös täysin uusia tuulia. Ja puhaltaa jatkossakin.
Nils: – Koko juttu lähtee liikkeelle rumpalista. Onhan se siis pirun iso juttu, ettei Seppo Pohjolainen istu enää bändin takalinjoilla, vaan siellä nähdään Aksu Hanttu.
Timo: – Kun meidän ja Sepon tiet erkanivat, ei pidetty mitään kiirettä. Laitettiin markka niin sanotusti kellumaan. Ideana oli, että tehdään ihan rauhassa uusia biisejä eikä hätäillä uuden jäsenen löytämisen kanssa.
Aksu: – Kun huomasin Niskalaukauksen olevan vailla rumpalia, tiesin saman tien, että sopisin yhtyeeseen hyvin. En ole mikään tekniikkahirmu, mutta minulla on rumpalina oma juttu. Maltoin kuitenkin mieleni enkä ottanut bändin jätkiin yhteyttä pitkään aikaan, sillä ajattelin heidän tarvitsevan omaa aikaa ja rauhaa.
Nils: – Saatiin Sepon eron jälkeen monia ”ottakaa minut uudeksi rumpaliksi” -viestejä, mutta silloin ne lähinnä ärsyttivät. Ne ajat eivät olleet meille ihan helppoja.
Timo: – Kun Aksu otti lopulta yhteyttä, peli oli ihan selvä. Tajuttiin saman tien, että tässähän se uusi mies on. Lähinnä ihmetytti, miksi emme itse keksineet kysyä Aksua mukaan, sillä tiesimme hänen kykynsä soittajana ja studiovelhona.
Aksu: – Kuvioon liittyy mielenkiintoinen etiäinen. Kun Niskalaukaus oli laittanut pillit pussiin ensimmäisen kerran, oltiin viettämässä eräitä polttareita. Myös Timo oli paikalla, ja joku oli tiedustellut häneltä humoristisesti, että jos bändi tekee joskus paluun ja rumpali sattuu syystä tai toisesta vaihtumaan, kenestä tulee Sepon seuraaja. Timo oli todistajien mukaan maininnut minun nimeni. No, eihän siinä mennyt kuin pari vuosikymmentä ja Timon sanat kävivät toteen!
Pupulta papanoita
Jätetään takavuosien tapahtumat ja lähestytään hiljalleen nykypäivää – ja Trio Niskalaukauksen seitsemättä studioalbumia. Tosin kun lähdemme tutkimusretkelle kohti uutta Tuomiojärvi-levyä, matka täytyy aloittaa viiden vuoden takaisesta keväästä.
Jari: – Edellisen Mahdoton yhtälö -albumin ajoitus oli mahdollisimman huono. Kun se maaliskuussa 2020 julkaistiin, kaikki keikat peruuntuivat pandemian vuoksi. Matto vedettiin täydellisesti alta.
Timo: – Jos otetaan vauhtia vieläkin kauempaa, niin Lauluja Suomesta -paluulevymme [2017] aikakausi oli yhtä juhlaa. Levy onnistui mainiosti ja keikoilla oli hirveän kivaa. Sitten juhlien oli tarkoitus jatkua, mutta korona pilasi kaiken. Tilanne nollautui totaalisesti ja glamouri hävisi ihan täysin. Pian alettiin pohtia varsin vakavasti, että mitähän seuraavaksi.
Nils: – Se oli helvetin rankkaa aikaa, mutta onneksi minun, Jarin, Jarkon ja Timon ystävyys menee niin syvälle, että bändikaveruus on vain yksi pieni osa siitä. Jos toveruutemme olisi vähänkään kevyempää sorttia, pandemian kuristuksessa olisin hyvinkin saattanut todeta muille jätkille, että minä lähden, pitäkää tunkkinne.
Jari: – Klisee tai ei, mutta Trio Niskalaukaus on todellakin enemmän kuin bändi. Jos me joskus lopetetaan musan tekeminen, sitten pelataan Kimbleä ja juodaan kaakaota.
Vaikka korona-aika upotti Trio Niskalaukauksen tummiin vesiin, synkkyys kääntyi lopulta voitoksi.
Timo: – Erityisesti Jarilta alkoi tulla ideoita kuin pupulta papanoita.
Jari: – Kun pahin koronashokki meni ohi, mieleen iskostui vahva ajatus, että tämä ei voi päättyä näin. Sen jälkeen musaa alkoi syntyä ihan hirveällä tahdilla. Ja aina kun sain uuden aihion tarpeeksi hyvälle mallille, lähetin sen Jarkolle tsekattavaksi.
Jarkko: – Muistan fiiliksen, kun Jarilta tuli tiedosto nimeltä ”uusi niskademo numero 49”. Että ei hemmetti, nyt muuten pukkaa matskua. Päätettiin pitää kommentointi sataprosenttisen rehellisenä: ”Tämä on hieno, tämä on okei, tämä on huono.” Esimerkiksi Idänjuna-demon äärellä tajusin heti, että tästä tulee pirun kova.
Timo: – Olin matkalla Kaustisen kansanmusiikkijuhlille, kun sain kuultavakseni Viimeisellä matkalla -demon. Pyöräytin aihion viisi kertaa ja aloin itkeä tihrustaa. Sitten soitin Jarille, että nyt olet tehnyt parhaan kappaleesi koskaan!
Kun pääosin Huttusen säveltämiä aihioita oli tarpeeksi iso pino, lopullisten kappaleiden maustaminen ja sovittaminen saattoi alkaa.
Timo: – Biisien rungot saivat ympärilleen kaikenlaista. Esimerkiksi Jarkolta ja Aksulta tuli paljon hienoja melodioita. Jossain vaiheessa keksittiin sekin, että parissa biisissä voitaisiin hyödyntää örinälaulua. Ja niinkin kävi, että Amorphisin Tomi Joutsen teki hienon vierailun Kohti tuhoa -kappaleeseen.
Nils: – Moni biisi nousi ihan uudelle tasolle, kun kaikki palaset asettuivat kohdalleen. Ensin en saanut otetta esimerkiksi Musta valo -kappaleesta, mutta lopullinen laulumelodia ja tekstit muuttivat fiiliksen ihan täysin. Yhtäkkiä se alkoi tuntua ihan älyttömän komealta teokselta. Puhumattakaan biisin sanoituksesta, joka meni tunteisiin erittäin vahvasti.
Uusia värejä
Tuomiojärvi-albumin materiaali ikuistettiin Petrax- ja Wave Sound -studioilla kuluvan vuoden alkupuoliskolla. Jos uusi rumpali oli näyttänyt kyntensä jo kappaleiden sävellys- ja sovitusvaiheessa, nyt hänen roolinsa kasvoi suorastaan jättimäiseksi. Hanttu näet otti vastuun levyn nauhoittamisesta, miksaamisesta ja tuottamisesta.
Aksu: – Lähtökohta ei todellakaan ollut, että uuden Niska-levyn pitää kuulostaa samalta kuin aina ennenkin. Halusin ehdottomasti tuoda biiseihin ja äänimaailmaan uusia värejä. Avainjuttuihin kuuluu myös se, että tahdon soittajan persoonallisuuden tulevan läpi. Jos vaikka rumpali soittaa näin ja basisti noin, sen täytyy kuulua.
Jarkko: – Meillä oli täysi luotto Aksuun, onhan hän pitkän linjan ammattilainen. Ainoa isompi ohje meni jotenkin näin: ”Kunnioita yhtyeen perintöä, mutta tee silti omaa jälkeä.”
Aksu: – Jo lähtösoundeissa onnistuttiin hienosti. Rumpuosasto pidettiin luomuna ja samplet minimissä. Kitarat puolestaan hyökkäävät paikoin päälle hyvinkin röyhkeästi.
Jarkko: – Haluttu kitarasoundi löytyi puolessa tunnissa. Kokeiltiin muutamia mahdollisuuksia ja todettiin pienen säätämisen jälkeen, että tämähän on tässä.
Nils: – Aiemmilla levyillä basso on jauhanut… no, peruskuvioita. Nauhoittaminen on ollut nopeaa touhua – soitin edellisen levyn bassot neljässä tunnissa. Nyt homma oli varsin erilaista, sillä päätettiin hyödyntää bassoa paljon monipuolisemmin. Lisäksi valmistelin uudenlaisia syna- ja orkkajuttuja äänimaailmaa rikastuttamaan.
Aksu: – Bassosoundi on säröisintä Niskalaukausta ikinä. Ja vaikka nyt soitettiin enemmän ja huolellisemmin, Nils purkitti osuutensa puolessatoista päivässä. Tehtiin kahteen pekkaan myös levyn taustalauluja, ja se vasta ripeää touhua olikin. Saatoin laittaa viestin, että nyt tarvitaan tuollainen laulujuttu. Kun puoli tuntia oli vierähtänyt, Nilsiltä tuli valmista jälkeä.
Timo: – Myös liidilaulut tehtiin tarkemmin ja mietitymmin. Kun kerroin Aksulle aiempien levyjen laulujen hoituneen kolmessa päivässä, hän oli hieman ihmeissään. Nyt hommaan käytettiin vähän enemmän aikaa, keskimäärin päivä per biisi. Ja kyllähän sen kuulee.
Jari: – Kun Aksulta alkoi tulla ensimmäisiä miksauksia, olin – ja oltiin – aivan fiiliksissä. Biisit soundasivat juuri sellaisilta kuin toivottiinkin: Niska-menneisyyttä kunnioittavilta, mutta silti uudenlaisilta ja nyanssirikkailta.
Timo: – Totesin jossain vaiheessa Aksulle: ”Sinä olet rumpali ja vastaat miksauksesta, mutta silti ensimmäinen huomio kiinnittyy etualalla möyryäviin kitaroihin.” Aksu ei siis miksannut rumpalin roolissa vaan keskittyi kokonaisuuteen. Se kertoo ammattitaidosta.
Jarkko: – Alleviivataan vielä: kitarat ovat nyt kaukana turvallisen kompressoidusta radiomössöstä. Soundissa haisee hyvällä tavalla paska.
Kertokaapa lopuksi vielä yksi juttu: onko yhtyeen uudesta jäsenestä paljastunut yhtäkään arveluttavaa piirrettä?
Timo: – Odotahan… No, erään kerran tuli puhetta Mikko Niskasesta. Seuraavaksi Aksu kysäisi, kuka tämä Niskanen mahtaa olla. Siinä vaiheessa meinasivat aamukahvit lentää rinnuksille!