Battle Beastin konserttitaltiointien Youtube-kommenttien selaaminen kertoo paljon Noora Louhimon kyvyistä:
”Noora is out of this world. What a singer.” ”She is fantastic singer and I just admire her attitude and command on stage.” ”She has the expressiveness of Dio and the power of Halford.”
Louhimon nostaminen kirjaimellisesti pubin nurkasta Battle Beastin keulakuvaksi reilut kymmenen vuotta sitten oli 2000-luvun suomalaisen heavy metalin tärkeimpiä tapahtumia.
Jos käytetään kliseitä, Louhimo voisi tulkita melodisen rouhealla äänellään vaikka puhelinluetteloa ja kylmät väreet kulkisivat selkäpiissä.
Istahdetaanpa tamperelaisen klassikkopubin pöytään kahvikuppien äärelle ja yritetään selvittää, miten nykypisteeseen on tultu.
Synnyit länsirannikolla vuonna 1988, mutta päädyit muutaman mutkan kautta Tampereelle. Mitä muistat varhaisista vuosistasi?
– Ainakin sen muuttorumban! Isäni lähti opiskelemaan laivanrakennusta Raumalle 80-luvun lopulla, ja minä putkahdin maailmaan siellä. Seuraavaksi muutettiin Ouluun, ja sitten matka jatkui muutamien pienempien kylien kautta Tampereelle. Kun olin viisi, oltiin muutettu varmaan viisi kertaa. Olen siis ollut kiertolainen vauvasta asti.
Olet kertonut, että esiintymisviettisi alkoi nostaa päätään hyvin varhain. Kuinka se tapahtui?
– Kun olin neljä, televisiosta tuli Tenavatähti-ohjelma. Sitä katsoessani sisälläni roihahti joku liekki. Halusin itsekin olla telkkarissa laulamassa.
– Ei mennyt kauankaan, kun minä ja isoveljeni Pekka alettiin esiintyä meidän olohuoneen pöydällä. Erityisesti vieraita varten harjoiteltiin koreografioita ja pistettiin show pystyyn. Olin räiskyvä, sähäkkä ja ulospäin suuntautunut, ja mikä parasta, minut hyväksyttiin kotona juuri sellaisena kuin olin.
– Kun sitten menin lastentarhaan ja myöhemmin kouluun, tuli iso hämmennys, sillä muiden mielestä olin… jotenkin vääränlainen. Eli kuten arvata saattaa, minua alettiin kiusata.
Olet puhunut avoimesti juuri koulukiusaamisesta tai syömishäiriöistä. Onko kyse nimenomaan siitä, että haluat auttaa muita?
– Juuri näin. Haluan ylipäänsä olla hyvien puolella. On paljon ihmisiä, jotka painivat tällaisten ongelmien kanssa. Toivon kovasti, että omat ulostuloni auttavat heitä käsittelemään vaikeita asioita.
– Vaikka minulla oli joskus hirveän paha mieli, en enää tunne sen suurempaa katkeruutta vaikkapa kiusaajiani kohtaan. Ajattelen niin, että lapsuuden traumaattiset kokemukset ovat osaltaan muovanneet minusta tällaisen ihmisen. Matka on toki ollut pitkä, ja esimerkiksi turhista ”mitähän nuo muut minusta ajattelevat” -mietteistä eroon pääsemiseen meni vuosikymmeniä. Nyt en enää tuhlaa energiaa sellaiseen.
Kun menit kolmannelle, pääsit musiikkiluokalle. Sen merkitys taisi olla suuri?
– Se oli hienoa. Vaikka minua kiusattiin edelleen toisinaan, luokkaa ylempänä ollut veljeni toi paljon turvaa. Me muodostettiin mahtava parivaljakko ja hämmennettiin porukkaa toisinaan ihan tahallaan. Heti ekana koulupäivänä me pukeuduttiin samanlaisiin vaatteisiin, flanellipaitaan, samettihousuihin ja lippikseen. Että vähänkö nuo on outoja tyyppejä!
– Keksittiin kaikenlaisia juttuja. Perustettiin esimerkiksi kahden ihmisen teatteriryhmiä. Nokpek teki näytelmiä lapsille, kun taas Riikinkukko-ryhmä harrasti nukketeatteria. Jos oltiin mukana jossain isommassa koulun näytelmässä, rooliasuni oli muihin verrattuna usein todella överi. Se on tavallaan jatkunut näihin päiviin asti.
Miten laulamisesta alkoi tulla oma juttusi?
– No siis… Minähän laulan koko ajan. Jos olen kotona ja teen jotain, laulan siinä sivussa. Se on vähän kuin hengittämistä. En välttämättä edes huomaa sitä!
– Laulamiseen liittyy monia mielen räjähdyksiä. Kuulin 11-vuotiaana Whitney Houstonin I Will Always Love Youn ja halusin oppia tulkitsemaan samalla tavalla. Treenasin ihan hulluna, ja tulevina vuosina esitinkin tämän bravuurin aika monta kertaa kaikenlaisissa bileissä. Minua itse asiassa harmitti, että olen valkoihoinen. Olisin halunnut olla afroamerikkalainen, sillä kaikki lahjakkaimmat artistitkin olivat. Diggasin kovasti myös Janet Jacksoniä ja Aretha Frankliniä. Ja tietenkin Michael Jacksoniä, joka on kaikkien aikojen paras ja monipuolisin artisti. Sitä minäkin haluan: tehdä kaikenlaista ja sekoittaa tyylejä vapaasti.
– Jos taas puhutaan suomalaisista artisteista, Michael Monroe onnistui laajentamaan tajuntaani Kukkaisrockissa kesällä 2004. Katsoin todella vaikuttuneena, miten jollakin voi olla niin hullun kova karisma. Michael antoi palaa täysillä alusta loppuun eikä pelännyt näyttää sisäistä eläintään. Se keikka vaikutti minuun todella vahvasti.
Millainen oli ensimmäinen yhtyeesi?
– Kun menin yläasteelle, perustettiin tyttöbändi. Treenattiin koulun kellarissa ja nauhoitettiin versio muun muassa Tiktakin Satuprinsessasta. Se oli superhauskaa touhua.
– Siihen mennessä olin harrastanut musan ohella esimerkiksi tanssia, näyttelemistä, sirkusta ja kuvataiteita. Vaikka laulaminen oli ollut vahvasti kuvioissa jo aiemmin, kasiluokalla tajusin ihan toden teolla, miten paljon rakastan sitä. Kävi niin, että soitettiin yhtenä päivänä keikka koulun salissa, ja estradille astellessa joku ihmeellinen henki valtasi minut. En tavallaan enää ollut se sama vanha Noora. Aivoissa tapahtui joku kemiallinen muutos ja sain todella vahvan ahaa-elämyksen, että tämä on elämäntehtäväni ja laulaminen on oma supervoimani. Se oli niin hieno tunne, että niistä ajoista asti olen halunnut auttaa ihmisiä löytämään oman superjuttunsa, olipa se sitten mikä hyvänsä.
Sitten laulaminen jäi kuitenkin hetkeksi taka-alalle. Mitä tapahtui?
– Menin ammattilukioon ja sain ravintola-alan koulutuksen. Samalla tuli parin vuoden tauko musahommiin. Jossain vaiheessa aloin huomata, että mieleni tummuu ja vajoan jonkinlaiseen masennuksen syöveriin. Tajusin sen liittyvän siihen, etten ollut juurikaan laulanut. Kun en saanut sielunruokaa ja päässyt toteuttamaan itseäni, tunsin näivettyväni ja surkastuvani.
– Halusin tehdä asialle jotakin ja hain Pirkanmaan musaopiston pop/jazz-linjalle. Pääsin sisään ja aloin taas laulaa. Menin myös karaoke-emännäksi Kaukajärven Onnen päivät -ravintolaan. Pidin taas show’n päällä: kun spiikkasin jonkun lavalle aplodien saattelemana, halusin aina, että solistille jää hyvä fiilis ja hän tuntee onnistuneensa.
Duetto Pekka-veljen kanssa Tampereen YO-talolla syksyllä 2021. Kuva: Robert Francó
– Samalla oman mieleni pohjalla kupli. Olin 19-vuotias ja tuskailin, että tässäkö laulajanurani nyt oli. Olin jo luovuttamassa isompien haaveiden suhteen, mutta sitten veljeni – taas kerran – piti palopuheen: ”Noora, sinä et voi luovuttaa. Jos teet niin, tulet katumaan sitä loppuelämäsi.”
Kuvioon asteli myös Janis Joplin… Avaisitko tätä hieman?
– Minulle vinkattiin, että Tampereen Asemakadulla sijainneessa Blue Canoe Desert Club -bluesbaarissa järjestetään jameja. En ollut laulanut bluesia, mutta menin käymään paikan päällä, ja kitaristi Joona Mikkola mainitsi siellä Janis Joplinin. Että minun kannattaisi tsekata, mistä siinä on kysymys. No, tein työtä käskettyä, ja se oli äärimmäisen vaikuttava kokemus. Aloin ahmia Janisin musaa niin paljon kuin pystyin, katsoin kaikki dokumentit ja niin edelleen. Koin hänen kanssaan jonkinlaista hengenheimolaisuutta, sillä Janisin polku – myös häntä kiusattiin ja niin edelleen – tuntui monin tavoin omani kaltaiselta. Kävi niin, että perustin Mikkolan kanssa Admiral Octopus -yhtyeen, joka soitti bluesvaikutteista rockia. Niin omia biisejä kuin covereitakin.
– Janisin laulutyylin innoittamana aloin runtata ääntäni todella rajusti, ja vähän myöhemmin äänihuulten kanssa tulikin ongelmia. Niihin tuli kyhmyjä, koska en osannut tehdä raspia oikealla tekniikalla. Menin puheterapiaan, ja jouduin tietoisesti madaltamaan puheääntäni ja tekemään harjoitteita. No, kyhmyt katosivat, mutta raspi jäi.
Sitten tuli iso kysymys sen kuuluisan puun takaa. Mitä tapahtui?
– Battle Beastin solisti Nitte Valo oli lähtenyt bändistä ja tilanne oli kinkkinen, sillä yhtye oli lähdössä Euroopan-rundille ja seuraava studiolevykin oli vahvasti työn alla.
– Yhtyeen kitaristi Anton Kabanen oli nähnyt Henry’s Pubissa kuvatun videon, jolla tulkitsen Janis Joplinin Piece of My Heartin, ja otti yhteyttä. Kysymys kuului: ”Lähtisitkö bändin laulajaksi kuukauden mittaiselle Euroopan-kiertueelle?” Olin toki kiinnostunut, mutta ihan aluksi koko homma vaikutti täysin absurdilta. Luulin suunnilleen niin, että kyseessä on vitsi tai Anton on joku hullu ahdistelija. Mutta ei. Anton ja pari muuta Battle Beastin tyyppiä tulivat seuraavana viikonloppuna katsomaan, kun vedin muutamia biisejä Tampereen Jack the Roosterissa. He vakuuttuivat näkemästään ja kuulemastaan. Alettiin sopia aikatauluja saman tien.
Et ollut laulanut heavy metal -bändissä koskaan aiemmin. Kuinka paljon sinua hirvitti?
– Hirvittihän se, mutta onneksi olin sentään kuunnellut heviä – kiitos veljeni, taas kerran. Hänen ansiostaan olin tutustunut jo vuosia aiemmin Iron Maideniin, Dioon, Judas Priestiin ja muihin koviin bändeihin. Olin myös esittänyt jameissa esimerkiksi Led Zeppelinin ja AC/DC:n biisejä. Mutta mikä tärkeintä, rakastan haasteita – varsinkin sellaisia, jotka tuntuvat mahdottomilta… Aloitin siis hullun treenaamisen, niin omin päin kuin Battle Beastin kanssa. Ja tosiaan, noin kuukauden päästä lensimme Varsovaan ensimmäiselle eurokeikalle!
– Battle Beastin tiedustelu tuli erittäin osuvalla hetkellä. Olin nimittäin miettinyt hyvän aikaa, uskaltaisinko pistää kaikki panokset musahommaan. Olin duunissa Hesburgerilla, mutta se sai nyt jäädä. Minulla on myös sellainen tapa, että ikään kuin huijaan itseäni: saatan sanoa valintatilanteessa itselleni, että ei mitään paniikkia, voin aina palata entisiin hommiin, jos suunnitelmat ja unelmat kaatuvat. Mutta en ole koskaan palannut – en Heseen enkä muuallekaan.
Miten heavy metal -yleisö otti sinut vastaan?
– Muistan sen liiankin hyvin, sillä kyyti oli paikoin aika kylmää. Kun hyppäsin hevin valtamereen, hait meinasivat syödä minut elävältä. Ei todellakaan tullut fiilis, että minut otetaan vastaan avosylin. Tietty osa jengistä ei tosiaankaan halunnut nähdä minua Battle Beastin keulalla, ja palaute oli raakaa. Se tuntui ihan kauhealta – aluksi. Olisin ihan hyvin voinut murskautua kommenttien alle, vetäytyä kuoreen ja kadota kuvioista. Mutta kävikin niin, että jätin kommentit omaan arvoonsa.
– Samalla tulitikku roihahti ja vanha nahkani paloi pois. Tiesin olevani kutsumukseni tiellä, ja päätin näyttää kaikille, mistä minut on tehty. Silloin tuli oikeasti niin voimakas näyttämisenhalu, että muutin käytännössä koko elämäni. Aloin urheilla ja treenata kahta kauheammin, lähdin myrkyllisestä ihmissuhteesta ja niin edelleen. Ja hemmetti sentään, pikkuhiljaa mielipiteiden sävy muuttui. Alkoi tulla enenevässä määrin viestejä, että ”ensin inhosin sinua, mutta oletkin mahtava”.
Jos unohdetaan tyly palaute, millainen kokemus ensimmäinen pitkä rundisi oli?
– Ihan mieletön. Ei ollut varmaa, jäänkö bändiin kiertueen jälkeen, joten otin ilon irti… kaikesta. Bailattiin joka päivä, mutta onneksi ääneni kesti – ainakin suhteellisen hyvin. Toisaalta jo tämän rundin aikana aloin fiilistellä nollatoleranssia ja sitä, että keikkojen tekeminen sataprosenttisessa ruumiin ja sielun kunnossa on ykkösjuttuni.
– Kun sitten jäin Battle Beastiin, painin juhlimisasian kanssa muutaman kiertueen ajan. Olisin halunnut rellestää ja valvoa muiden mukana, mutta laulajalle se olisi ollut tuhoisaa. Onneksi nämä ajatukset menettivät merkityksensä, kun aloin miettiä toden teolla, mikä on kaikkein tärkeintä. No, laulaminen ja esiintyminen. Kun teen hommani skarpisti, se tuo minulle euforian. Toisin sanoen bileeni ovat lavalla, ja kun keikka on ohi, aletaan suunnitella nukkumista.
– Vuodesta 2014 asti olin karkeasti ottaen joka toinen vuosi kuivin suin – siis ne vuodet, kun teimme Battle Beast -kiertueita. Kun rundeja ei ollut esimerkiksi sävellys- ja levytysprosessien takia, en ollut ihan niin tarkkana.
Alkuvuodesta 2015 Sabatonin kanssa tehdyn Euroopan-kiertueen jälkeen Anton Kabanen erotettiin Battle Beastistä. Millainen rundi se oli?
– Henkisesti haastavin ikinä. Olimme ilmaisseet Antonille jo ennen kiertuetta, ettemme halua jatkaa yhteistyötä hänen kanssaan. Homma ei yksinkertaisesti enää toiminut. Kun sitten oltiin tien päällä, ilmapiiri oli alusta loppuun todella negatiivinen ja ahdistava. Kun päästiin Amsterdamiin rundin päätöskeikalle, todettiin Antonille ihan lopullisesti, että tämä oli tässä: Battle Beast lähtee omille teilleen. Ja niin kävi.
Jos kelaamme vuosia eteenpäin, loppusyksystä 2023 sinut kiidätettiin sairaalaan vakavan terveysongelman vuoksi. Mitä silloin tapahtui?
– Olin akkarihommissa Lapissa, kun kaulavaltimoni seinämä repesi. En toki tiennyt sitä vielä silloin. Tunsin keikan aikana ja jälkeen pientä kipua, mutta ajattelin vain tulevani kipeäksi. Sen jälkeen jatkoin keikkailua tietämättömänä siitä, että tilanne oli todella vakava.
– Puolentoista viikon päästä päätä ja leukaa särki jo niin huolella, että lähdin lääkäriin. Ultraäänitutkimuksessa selvisi, että kaulavaltimon seinämä oli revennyt, mikä oli aiheuttanut verihyytymän kaulavaltimossa. Minut passitettiin saman tien ambulanssilla keskussairaalaan, sillä tilani oli pahimmillaan hengenvaarallinen. Ei muuta kuin liuottimia kehoon. Samalla tuli kuukauden täydellinen liikunta- ja laulukielto, mutta onneksi toivuin täysin.
– Silloin sain jonkinlaisen… lopullisen herätyksen. Tuli yksinkertaisesti fiilis, että haluan keskittyä omaan ja läheisteni hyvinvointiin koko loppuelämäni. Meni ihan kirjaimellisesti maku alkoholiin ja tupakkaan, ja lopetin niiden käyttämisen kokonaan.
Tampereelta maalle muuttaminen oli yksi suurista elämänmuutoksistasi. Miten päätös syntyi?
– Aiemmin tykkäsin keskustassa asumisesta, mutta pidemmän päälle ihmispaljous ja melu alkoivat ahdistaa. Tuli fiilis, että kaipaan omaa rauhaa. Onneksi puoliso oli samoilla linjoilla.
Battle Beast. Kuva: Marek Sabogal
– Tulin kotiin taas yhdeltä Euroopan-kiertueelta ja minulla oli iso ahdistus somesta, kaupungin hälystä ja niin edelleen. Samalta istumalta vuokrasin mökin Jyväskylän läheltä ja menin sinne koirani kanssa muutamaksi päiväksi. Puhelin oli toki visusti kiinni. Sitten kuuntelin hiljaisuutta. Saunoin, uin ja halailin puita.
– Ei aikaakaan, kun oma sisäinen ääneni alkoi tulla ulos tosi lujaa. Tajusin konkreettisesti, että kaipaan juuri tällaista rauhaa. Pari kuukautta myöhemmin löydettiin talo Kangasalta. Heti ekassa näytössä tuli fiilis, että tämä on meidän paikka.
Oletko katunut päätöstäsi?
– En todellakaan. Ollaan asuttu siellä kaksi ja puoli vuotta, ja edelleen tuntuu siltä kuin paratiisista heräisi. On ihan parasta, kun saa elää metsän keskellä ja hoitaa kotieläimiä ja kasvimaata.
Mainitsit sosiaalisen median. Millainen suhteesi siihen on nykyään?
– On sanomattakin selvää, että artistien täytyy näkyä eri alustoilla ja kertoa tekemisistään. Kokonaan toinen juttu on, että some tuntuu olevan enenevässä määrin jätekaivo, jonne suolletaan toinen toistaan julmempia hirveyksiä. Käperrytään omiin poteroihin ja vihataan kaikkea muuta. Negatiivisuus ruokkii aina negatiivisuutta, positiivisuus positiivisuutta. Yritän taistella parhaani mukaan somen vihakulttuuria vastaan – haluan tuoda niin omasta kuin ammattini puolesta ihmisiä yhteen, riippumatta millaisia he ovat.
Mitä ajattelet Me Too -ilmiöstä?
– Totta kai se oli – ja on – äärimmäisen tärkeä juttu. Ei varmaankaan tule yllätyksenä, että minäkin olen törmännyt seksuaaliseen häirintään. Jokaisella, artistilla tai kenellä tahansa, pitää olla vapaat kädet ilmaista itseään ilman pelkoa ahdistelusta. Nyt eletään vuotta 2025, jolloin kaiken tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta kun ei ole. Ei sinne päinkään.
Palataanpa Battle Beastin maailmaan. Lokakuussa ilmestyy uusi studioalbuminne Steelbound. Mitä ajattelet levystä?
– Tuotannollisesti Steelbound on tähän mennessä parasta Battle Beastiä. Se on myös rohkein levymme, mukana on kuuluvia elementtejä esimerkiksi popmusiikin puolelta. Ne voivat olla liikaa kovimmille metallipuristeille, mutta joillekin uusille faneille ne saattavat olla avain yhtyeen maailmaan.
– Myös laulujen suhteen kyseessä on monipuolisin Battle Beast -albumi. Yksi parhaista esimerkkikappaleista on Twilight Cabaret, jossa kokeilen uudenlaisia juttuja ja toteutan itseäni aiempaakin vapaammin. Sanoituksissa asioita käsitellään taas positiivisuuden kautta. Kuten monesti aiemminkin, me halutaan antaa faneille voimaa ja juhlistaa elämää. Se on yksi Battle Beastin oleellisimmista piirteistä: vedetään hymyssä suin, vaikka laulettaisiin hyvinkin viiltävistä asioista.
Marraskuussa on luvassa Battle Beastin tähänastisen uran suurin keikka. Pitikö Nokia Arenan estradille nousemista miettiä pitkäänkin?
– Jos ajatellaan Tamperetta, me ollaan myyty esimerkiksi Pakkahuone loppuun aika monta kertaa. Joskus on otettava riskejä ja hypättävä seuraavalle tasolle. Ja saadaanhan me samalla yksi asia pois ämpärilistalta – ainakin minä olen miettinyt tätä areenakeikkaa siitä lähtien, kun pytinki nousi harjakorkeuteen!
Kun Steelbound-kiertue lokakuussa alkaa, nähdäänkö lavalla lookinsa uusinut Noora Louhimo?
– Ilman muuta. Rakastan sitä, että heavy metalin piirissä voi ilmaista itseään hyvin isosti ja mielikuvituksellisesti. Mitä näyttävämpää, sen parempaa. Painotettakoon myös sitä, etten halua kopioida ketään vaan tehdä ihan omaa juttua.
– Olen muovannut lavapersoonastani yhä enemmän eräänlaisen visuaalisen sankarihahmon. Tarkemmin sanottuna se saattaa olla vaikkapa sarvipäinen ”taisteluämmä” – kaikkien sorrettujen sankari. Ja ne sarvet… Ne eivät ole mitkään paholaisen vaan rohkeuden sarvet!
Julkaisit soolodebyyttisi Eternal Wheel of Time and Spacen Noora Louhimo Experience -nimellä keväällä 2021. Onko sille luvassa jatkoa?
– Ehdottomasti. Uusia aihioita on reilusti ja ne ovat nyt luonnosteluvaiheessa. Fiilis sille, että kakkoslevyä aletaan tehdä ihan tosissaan, alkaa olla kypsä.
– Eka albumi niputti yhteen monen vuoden aikana syntyneitä ideoita, mutta tällä hetkellä ajattelen, että seuraavasta tulee vähän pelkistetympi. Sinne tullee lauluvoittoisempaa kamaa, ja instrumenttien ilotulitus on hieman maltillisempaa. Mutta katsotaan nyt!
Kaiken muun lisäksi olet julkaissut kaksi albumia Netta Laurenteen kanssa ja vieraillut monien artistien levyillä ja keikoilla. Marko Hietalan sanoin: prolla riittää hommia, muut vikisee?
– Vaikka keskitynkin uuden levyn myötä vahvasti Battle Beastiin, en missään tapauksessa halua tehdä vain yhtä asiaa. Rakastan yhteisöllisyyttä ja duunailen mielelläni juttuja erilaisten artistien kanssa. On hyvin inspiroivaa, kun yhteistyöprojektit tuovat muusikoita saman pöydän ääreen ja erilaiset energiat virtaavat. Esimerkiksi joulukuussa 2024 osallistuin Erja Lyytisen emännöimälle Blue Christmas -kiertueelle, jolla oli mukana myös jouhikkotaiteilija Pekko Käppi. Diggaan Erjasta ja Pekosta ihan älyttömästi, ja rundi olikin aikamoista elämän eliksiiriä.
Millaisia unelmia sinulla on?
– Monenlaisia! En ole ehtinyt tehdä läheskään kaikkea, mistä haaveilen. Sitten joskus vuosikymmenten päästä, kun ura on päättymässä… Niin, sitähän voisi karauttaa eläkkeelle Olympiastadionin kautta. Terveisiä vaan Katri Helenalle!
18. elokuuta
Pispalan Pulteri, Tampere