Vaikka berliiniläinen nimihirviöbaari 19:77 – Vegan Riot Food Bar + Diner: Home of Ramones Museum on kooltaan rajallinen, tänä iltana sen sisuksissa leijailee suuren urheilujuhlan tuntua.
Luvassa on harvinaista herkkua: amerikkalaisen areenabändin Alter Bridgen biisintekijät Mark Tremonti (kitara ja laulu) ja Myles Kennedy (laulu ja kitara) esiintyvät vain muutamalle kymmenelle kuulijalle. Kun puolen tunnin intensiivinen setti on ohi, suosionosoitukset eivät ota loppuakseen.
Kaksikon mukaan kyseessä on pienin Alter Bridge -keikka koskaan, mikä lienee totta, sillä floridalaisyhtye sai aikoinaan uralleen lentävän lähdön.
– Perustin Alter Bridgen edellisen yhtyeeni Creedin lopetettua toimintansa sillä erää. Creedin basisti Brian Marshall ja rumpali Scott Phillips lähtivät mukaan. Sitten löysimme Myles Kennedyn, ja kokoonpano oli lukossa, Tremonti kertoo.
– Creedin suosio antoi meille vauhtia, sillä ”tunnettujen tyyppien uusi bändi” herätti laajaa kiinnostusta. Onneksi kykenimme nousemaan omille siivillemme jo One Day Remains -debyytillä [2004], ja sen jälkeen Alter Bridge on ollut jatkuvassa nousukiidossa.
Voisiko yksi menestyksenne salaisuuksista olla se, että sinä ja Myles täydennätte toisianne biisinkirjoittajina jollain erityisellä tavalla?
– Luulen niin. Olemme sopivalla tavalla erilaisia säveltäjiä. Lisäksi välillämme on tervettä luovaa kilpailua. Jos minä tuon pöydälle kolme biisiä, Myles vastaa pian samalla mitalla, Tremonti naurahtaa.
Vieressä suunvuoroa odotellut Kennedy on samoilla linjoilla.
– Jos jään jumiin jonkin idean kanssa, Mark rientää apuun. Tai toisin päin. Esimerkiksi uudelta levyltä löytyvä Silent Divide -single alkoi syntyä, kun kirjoitin pääriffin ja kertosäkeen. Sitten ajauduin umpikujaan, mutta tie aukesi uudelleen, kun liitimme mukaan Markin säveltämän raskaan c-osan ja soolo-osuuden. Lopputulos on hieno: vanhahtavaa tarttuvaa hard rockia hyvinkin metallisella kierteellä maustettuna!
Hulluja juttuja
Kun bändi on ollut kasassa yli kaksi vuosikymmentä ja diskografiasta löytyy vino pino pitkäsoittoja, uuden albumin nimeäminen yhtyeen mukaan ei ole itsestään selvää. Alter Bridge -leirissä päätös syntyi kuitenkin helposti.
– Kun mietimme levyn otsikkoa, jonkun suusta lipsahti: ”Miten olisi Alter Bridge?” Se tuntui täydelliseltä vaihtoehdolta. Kliseistä tai ei, mutta albumi liittää yhteen olennaisimmat elementtimme eli vahvat riffit ja tarttuvat melodiat, Tremonti sanoo.
– Aiemmilla julkaisuillamme olemme kallistuneet johonkin suuntaan, vaikka akustisuuteen tai kosketinvoittoisuuteen. Uusi levy osuu siihen häränsilmään, jossa olemme parhaimmillamme.
Oliko levyn alkuperäinen idea tehdä puhdasta Alter Bridgeä?
– Ihan ensimmäinen ajatukseni oli, ettei kirjoiteta balladeja. Tuumasin Mylesille, että unohdetaan radiosoitto ynnä muut epäolennaisuudet ja keskitytään tekemään raskaita kappaleita. Olen sydämeltäni metallimies – Metallica, Slayer, Celtic Frost ja niin edelleen – ja halusin pukeutua säveltäjänä painavaan haarniskaan, Tremonti sanoo.
– Täytyy silti todeta, että levylle lipsahti yksi puoliballadi. Hang by a Thread on kuitenkin hemmetin hyvä biisi, siinä on hieman samaa henkeä kuin vajaan parin vuosikymmenen takaisessa Watch over You -täysosumassa.
Viimeinen kappale Slave to Master on melkoinen eepos.
– Kun Mark alkoi suunnitella massiivista kitarasooloa, tuli hyvin selväksi, että sen täytyy olla päätösbiisi. Slave to Masterin soolo-osuus kestää useita minuutteja ja me molemmat saamme tiluttaa sydämiemme kyllyydestä. Kun taltioimme sooloa, studiossa oli huikean hauskaa.
Siitä puheen ollen: suuri osa Alter Bridgestä kirjoitettiin ja äänitettiin Eddie Van Halenin rakennuttamassa 5150-pajassa.
– Wolfgang Van Halen, Eddien poika ja ystäväni, tuumasi eräänä päivänä, että studio olisi käytettävissä. Hyväksyimme tarjouksen saman tien, Tremonti sanoo.
– En kykene oikein kuvailemaan, miten hienoa ja inspiroivaa 5150:ssa työskenteleminen oli. Samalla se loi paineita. Tiedostin tuskallisen selvästi, että meidän täytyy onnistua täydellisesti. Emme yksinkertaisesti voi… häpäistä legendaarista paikkaa.
Oliko studiossa hetkiä, jolloin Eddien henki oli läsnä?
– Ilman muuta! Kun törmäsimme vaikkapa sovitusongelmaan, rauhoituimme hetkeksi. Kohta saattoi tuntua, että Eddie kuiskaa korviimme neuvoja. 5150:n tunnelmassa on jotain maagista, mitä ei voi täysin selittää, Kennedy komppaa.
– Muistan edelleen elävästi sen hetken, kun kuulin pikkupoikana [Van Halenin] Eruptionin. Jos joku olisi sanonut, että tulen tekemään musiikkia sen biisin kitarasuuruuden studiossa, en olisi uskonut sanaakaan. Onneksi elämän polulla tulee vastaan hulluja juttuja!
Täysin surrealistista
Muitakin kollegoihin liittyviä ”hulluja juttuja” piisaa. Aloitetaan Iron Maidenista, sillä Tremontilla on päällään bändin crew-paita.
– Ensimmäinen iso konserttini oli Seventh Son of a Seventh Son -kiertueen veto Floridassa. Entä mitä tapahtui tasan kolme vuosikymmentä myöhemmin? Oma bändini Tremonti pääsi rundaamaan Iron Maidenin kanssa. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun astelimme ensimmäisen kerran bäkkärille. Siellä oli reilu määrä bändin omaa olutta ja tervehdyskortti: ”Iron Maiden welcomes our friends Tremonti to the tour.” Oli myös hienoa päästä kertomaan oman keikan päätteeksi, että seuraavaksi lavalle nousee Iron Maiden!
Myles, puhutaanko Led Zeppelinistä?
– Kun aikoinaan kuulin Whole Lotta Loven radiosta, se räjäytti mieleni totaalisesti. Joitakin vuosikymmeniä myöhemmin sain yhteydenoton Jimmy Pageltä ja John Paul Jonesilta – he halusivat jammailla kanssani. Anteeksi kuinka? Kun menin paikan päälle ja Jimmy jo viritteli kitaraansa, se oli täysin surrealistista.
Tai Slashistä?
– Hullua kamaa tämäkin. Törmäsin Appetite for Destructioniin noin 18-vuotiaana, ja se on edelleen yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Eräänä päivänä puhelimeni soi: ”Hei, kiinnostaisiko lähteä laulajaksi Slashin soolobändiin?” Näistä hetkistä on viitisentoista vuotta, ja vaikka Slash on nykyään läheinen ystäväni, toisinaan minun täytyy nipistää itseäni. Seuraava Slash-levy on muuten jo nauhoitettu!
Otetaan vielä yksi: Ozzy Osbourne.
– Ei kahta sanaa: ilman häntä emme tekisi näitä hommia, Tremonti toteaa.
– Vuonna 1993 huomasin ilmoituksen, jossa etsittiin paikallisia apukäsiä tulevalle Ozzy Osbournen, Alice in Chainsin ja Sepulturan keikalle. Halukkaita oli todella paljon, mutta valinta kohdistui minuun ja muutamaan muuhun. Lopulta pääsin testailemaan Zakk Wylden kitaroita ja seurasin muutaman metrin päästä, kun Ozzy nousi lavalle tuhansien ihmisten eteen. En unohda