Kun Oz-yhtyeen rumpali Pekka Mark soittelee minulle Ruotsista käsin, puhelun alkuperäisenä tarkoituksena on vaihtaa kuulumisia sen tiimoilta, että saksalainen High Roller Records on uusioinut bändin viisi ensimmäistä albumia. Pian löydän itseni keskeltä vilkasta kertomusta, joka vilisee anekdootteja siitä, miten heavy metalia tehtiin Suomessa ja Ruotsissa 1980-luvun alussa. Kohokohdat Markin tunnin mittaisesta muistelosta näyttävät jotakuinkin tältä:
Coverbändinä aloittanut Oz teki 1980-luvun taitteessa ensimmäisen demonauhansa Mika Sundqvistin studiolla. Päätös oman musiikin tekemisestä oli syntynyt Nakkilan urheilukentällä keskikaljan äärellä Markin ja basisti Tauno Vajavaaran kesken.
– Ihmisten täytyy ymmärtää, että koko tämä musiikkihomma ja instrumentit olivat Suomessa siihen aikaan hirvittävän huonolla tasolla, Mark sanoo.
Vaikka harvassa olleet suomalaiset levy-yhtiöt eivät innostuneet Ozin musiikista, bändi ei lannistunut vaan soitti keikkoja ja teki lisää demoja. Ne olivat bändin mielestä aiempaa parempia, mutta levyfirmat eivät käyneet vieläkään pyydykseen.
Joskus täytyy käydä säkä, että jotain tapahtuu, Mark sanoo, ja onnekkaasti siinä sitten kävikin: musiikkipiireissä pyöriminen tarjosi Ozille mahdollisuuden lähteä esittelemään musisointiaan Tukholmaan. Levy-yhtiöitä kierrellessään bändi kohtasi musiikkituottaja Börje Forsbergin, myöhemmin legendan mittoihin kasvaneen Bathory-bändin Thomas ”Quorthon” Forsbergin isän, joka kiinnostui Ozin tekemisistä. Muutaman kuukauden päästä Forsberg näki bändin keikan Suomessa ja vakuuttui.
– Sovittiin, että ei muuta kuin pojat studioon, ja sitten me lähdimme Tukholmaan.
Sillä reissulla nauhoitettiin Ozin ensimmäinen albumi, minkä jälkeen Finnlevy halusi ostaa bändin musiikin kotimaiset julkaisuoikeudet.
– Yhtäkkiä se levy olikin Finnlevyn mielestä helvetin hyvä, vaikka puoli vuotta aiemmin siellä oli naurettu meidät ovesta ulos. Tämä oli se musiikillinen maailma siihen aikaan: sun täytyi mennä toiseen maahan todistamaan, että olet hyvä.
Lisääntyneen keikkailun myötä bändissä tapahtui miehistömuutoksia, kun kitaristi ja basisti halusivat keskittyä muuhun kuin jatkuvaan soittamiseen. Uudelle kokoonpanolle – jonka biisintekijänä oli tuleva Yö-basisti Jukka Lewis – saatiin Forsbergin hyväksyntä, ja pian oli sovittu toisen albumin tekemisestä. Oz treenasi Nakkilassa ja matkusti jälleen Tukholmaan nauhoittamaan albumia, josta tulisi yhtyeen legendaarisimpana julkaisuna pidetty Fire in the Brain (1983).
– Börje oli haistanut, että uusi kokoonpanomme oli ihan eri planeetalta kuin alkuperäinen, ja hän satsasi levyn layoutiin ja tavallista kalliimpiin kansiin. Börje myös lähetti levyjämme ympäri maailman, joten Fire in the Brainin myötä Ozista tuli yhtäkkiä kansainvälisesti levyjä myyvä bändi.
Sopimuksia kirjoitettiin USA:han, Kanadaan, Japaniin ja Eurooppaan, Mark luettelee. Suosion myötä muutto Tukholmaan muuttui mahdolliseksi, ja bändi tarttui siihen hanakasti, sillä puitteet kovatasoisen musiikin tekemiseen olivat paljon paremmat kuin Suomessa.
– Studio oli helvetin iso. Siellä oli flyygelit ja patarummut ja pelit sun vehkeet. Instrumentteja monella sadalla tuhannella nurkat täynnä. Uima-altaat ja saunat. Mutta siihenkin tottui, Mark sanoo.
Oz julkaisi vielä kolme levyä ennen 1990-luvun alussa alkanutta kahden vuosikymmenen mittaista taukoa, mutta Fire in the Brainiä pidetään yhä bändin suurimpana klassikkona.
– Meidän hosuminen 80-luvulla aiheutti sen, että ihmiset ympäri maailman tietävät meistä. Olemme epämääräinen legenda, joka tiedetään joka puolella.
Siksi ei pidä antaa periksi, Mark kannustaa tulevia muusikoita.
– Kannattaa tehdä yksi hyvä levy, joka voi putkahtaa yhtäkkiä takaisin.