Helsingin Vallilassa sijaitsevan Vallila Music Housen pöydällä on koristeellinen punainen pussi, jossa on Lindtin suklaata. ”Se maistuu ihan hyvältä, vaikka onkin vähän vanhaa”, Elisa Tiilikainen, taiteilijanimeltään Elli Haloo, sanoo ja tarjoaa konvehtia.
Koko Haloo Helsinki! on kerääntynyt huoneeseen valmiina kertomaan kahdeksannesta albumistaan, joka ilmestyi 10. lokakuuta. Pöydän ympärille ovat asettuneet laulaja-basisti Tiilikaisen lisäksi kitaristit Jere Marttila ja Leo Hakanen sekä rumpali Jukka Soldan.
Voiko enkelitkin eksyä -albumi on syntynyt vapaudessa. Haloo Helsinki! nimittäin piti ennen sen äänittämistä puolen vuoden mittaisen luovan loman. Etäisyyden ottaminen musiikintekemiseen oli inspiraation kannalta merkittävä seikka, Marttila kertoo. Paineettomuuden ansiosta kahdeksas levy syntyi vaivattomasti.
– Irrottauduimme siitä, että katsoisimme jonnekin pitkälle. Sen sijaan päätimme keskittyä tähän hetkeen. Biisit löysivät muotonsa ja Elliltä tuli hyvää lyriikkaa saman tien. Hänellä heräsi monesta biisistä vahva visio, Marttila sanoo.
Tiilikainen kertoo matkustaneensa bändin tauon aikana maailmalla ja ajatelleensa, että kirjoittaisi sanoituksia vain ja ainoastaan, jos hänelle tulisi aidosti sellainen fiilis.
– Siellä mä jossain Uruguayssa pötkötin kuuntelemassa sähköpostiin lähetettyjä demoja ja totesin, että kyllä sieltä vaan tekstiä lähtee heti tulemaan. Just se paineettomuus oli hirveän tärkeää.
– Hassua sanoa melkein 20 vuoden jälkeen ja kahdeksannen albumin kohdalla, että musiikin tekeminen ei ole ikinä tuntunut näin hyvältä, Marttila sanoo. – Henkilökohtaisesti löysin uudestaan jonkinlaisen vilpittömän ilon musiikin tekemiseen.
Tavanomaisesti yhtye on tehnyt ennen albumia 30–40 demobiisiä, mutta uuden levyn kohdalla niitä syntyi lähes tuplamäärä.
– Edellinen albumimme tuli 2021, ja jo sitä seuraavana vuonna jokin ääni alkoi inspiroida tekemään lisää musiikkia. Sehän on aina hyvä merkki, että joku sisäinen voima laittaa luomaan, Hakanen sanoo.
Suuresta demomäärästä yhtye valitsi lopulta noin 25 kappaletta, jotka resonoivat parhaiten ja joita Tiilikainen alkoi tekstittää.
– Eli en mä tosiaan kaikkia seitsemääkymmentä tekstittänyt, Tiilikainen nauraa.
– Mutta sanoitin kyllä joitain sellaisiakin kappaleita, jotka eivät olleet päätyneet yhteiselle listallemme. On kiva, ettei ole mitään rajoja siinä, mitä saa tekstittää ja mitä ei.
Bändillä ei ole ollut tapana miettiä kovinkaan tarkasti etukäteen, millainen lopullisesta albumista tulee. Kokonaisuudella on enemmänkin tapana loksahtaa kohdilleen.
– Mutta oli siinä hirveä rankkaaminen, mitkä biisit päätyvät levylle, kun sitä kamaa oli niin paljon, Tiilikainen sanoo.
Tähtäimessä orgaaninen musikaalisuus
Demovaiheessa yhteisiin suuntaviivoihin kuului ”luomumpi” musiikki, Hakanen sanoo. Bändi halusi haastaa itseään tekemään entistä musikaalisempaa materiaalia.
– Jos menee ihan atomitasolle, siellä on esimerkiksi Kaikki päättyy kyyneliin tai jopa Gardenia, joka on tosi popbiisi, mutta senkin soinnutukset ovat todella musikaalisia, Hakanen sanoo.
Kitarasovituksissa kuuluu kliinisyyden sijaan inhimillisyys, ja monet kappaleet tuovat bändistä esiin uusia piirteitä niin tunnemaailman kuin soitannan suhteen. Marttila kertoo olevansa ylpeä esimerkiksi Beautiful Day -kappaleesta.
– Se on niin erilainen kuin mikään, mitä olemme aikaisemmin tehneet. Pidimme sen todella minimalistisena, samoin kuin albumin päättävän Ydintalvi-biisin, jossa on ainoastaan piano, jouset ja Ellin laulu. Emme ole tehneet yhtä rohkeita ratkaisuja aikaisemmin.
Koska levylle haettiin soundin puolesta retrompaa äänimaisemaa, Haloo Helsinki! matkusti Bathin lähelle Boxin kylään Isoon-Britanniaan. Siellä sijaitsee Peter Gabrielin Real World -studiokompleksi, jossa ovat työskennelleet maailmanluokan tähdet Beyoncésta Björkiin. Lähivuosina siellä on äänitetty esimerkiksi Harry Stylesin viimeisintä levyä.
Hulluuden highway -albumi (2017) levytettiin Berliinin Hansa-studioilla. Nytkin yhtye haki samankaltaista kuplautumisen kokemusta, jossa kaikki sulkeutuvat samaan paikkaan ja keskittyvät pelkästään musiikintekemiseen.
– Berliinissä oltiin sykkeessä ja ytimessä, mutta nyt kaipasimme maaseudulle, jossa ei ole mitään ylimääräistä, Marttila sanoo.
– Boxin kylässä on ehkä kaksi pubia ja posti, ja kauppa sinne on tullut viimeisen kahden vuoden sisällä. Studiolla oli isot ikkunat, joista katselimme joutsenten uiskentelemista lammessa. Se oli mielettömän hieno kokemus.
Eräänä päivänä itse Peter Gabriel ilmestyi ovelle, kun Tiilikainen oli laulamassa. Kappale oli joko Gardenia tai Kaikki päättyy kyyneliin.
– En muista kumpi, mutta siellä Peter odotti oven takana koko biisin ajan ja tuli jälkeenpäin moikkaamaan, Hakanen sanoo.
– Onneksi mä en laulaessa nähnyt, että hän oli selän takana, Tiilikainen sanoo. – Progediggarina oli aika iso juttu tavata hänet. Hän oli oikein mukava ja ystävällinen herra. Hieno paikka.
Vähemmän vastakkainasettelua
Yhtye flirttailee uudella albumillaan monen eri genren kanssa, mikä on sille tyypillistä rönsyilyä.
– Siellä on kaikkea modernista tuotannosta rokimpaan skulaamiseen, mutta kappaleiden läpi kulkee silti jokin yhteen nivova elementti. Toki Ellin ääni ja tyyli tekstittää on iso aspekti siinä, Marttila sanoo.
Sanoitukset syntyvät tyypillisesti kappaleen tunnelman pohjalta – ensin on sävellys, sitten vasta sanat. Uuden albumin teksteissä pohditaan esimerkiksi luontokatoa ja päihderiippuvuutta.
– Kun on päässyt näin ihanaan tilanteeseen, että saa tehdä musiikkia ja purkaa omia tuntojaan, mulla on mielestäni vastuu tuoda esiin myös epäkohtia, Tiilikainen sanoo. – Pohdin niitä muutenkin, joten ei mun tarvitse miettiä erikseen, että otanpa nyt kantaa.
– Mä koen, että sä sanot tällä levyllä asioita entistä suoremmin, Marttila toteaa. – Mutta se ei ole moralisointia tai osoittelua vaan sun ajatustyötä.
Aiempaa suorapuheisemmat tekstit ovat luonnollisia siinäkin mielessä, että yhtyeen jäsenet vanhenevat ja kasvavat koko ajan, Marttila sanoo. Lisääntyneen kokemuksen pohjalta on jopa oikeutettua puhua rohkeammin.
– Pointti on juuri siinä, miten sä muotoilet asiat niin, ettei se herätä vastareaktiota. Esimerkiksi Kutsu mua jumalaksi -biisin tietynlainen sarkasmikulma on osoitus sun lahjakkuudesta. Se on ihailtavaa ja hienoa.
– Kiitos Jere, Tiilikainen sanoo hymyillen. – Tässä on sekin, että orgaanisemmat biisit jättävät enemmän luomisenvaraa. Kyllä Lady Dominassakin on luontotematiikkaa, mutta se on ihan erilainen sävellys kuin Beautiful Day, joka on niin riisuttu, että teksti tulee eri tavalla esiin.
Tiilikainen muistelee Juice Leskisen sanoneen, että kappaleita kirjoitetaan neljästä aiheesta, jotka ovat ihminen, ihminen ja toinen ihminen, ihminen ja yhteiskunta sekä ihminen ja uskonto. Tiilikainen on huomannut ammentavansa paljon juuri näistä neljästä, koska kaikki biisit eivät voi kertoa parisuhderakkaudesta.
– Mun on pakko päästä syvemmälle, pohtimaan maailmankaikkeutta monilla eri tasoilla, koska mä olen ikuinen tutkija. Maailma on mystinen paikka, eikä me ihmiset tiedetä loppujen lopuksi paljoakaan.
Taiteella on tärkeä rooli toimia mielipiteiden ja suurten aiheiden äänitorvena, Marttila sanoo. Toisaalta musiikki tarjoaa myös huolettoman pakopaikan arkisesta elämästä.
– Tämä maailma ei kaipaa yhtään enempää vastakkainasettelun lietsomista. Musiikinkuluttajana koen kaikkein tärkeimmäksi sen, että vaikka en ole jonkin kappaleen tematiikasta samaa mieltä, haluan pyrkiä ensisijaisesti ymmärtämään, mitä siinä yritetään sanoa. Jos asia viestitään biisissä oikealla tavalla, se kutsuu kuulemaan, mitä siinä sanotaan sen sijaan, että lietsottaisiin riitaa.
– Eikä sen musiikin tarjoaman pakopaikan tarvitse edes olla huoleton, vaan esimerkiksi vertaistuellinen, Tiilikainen sanoo.
Välillä biisit voivat olla samaan aikaan kumpaakin. Esimerkiksi Vegas-kappaleen voi tulkita sopivan riehakkaaseen juhlimiseen, mutta kun biisiä kuuntelee tarkemmin, sen sisäinen maailma on pintaa karumpi ja rajumpi.
– Mä tykkään kontrasteista, Tiilikainen sanoo. – Joku voi kommentoida, että me tehtiin taas yksi bilebiisi, mutta onko sitä biisiä silloin kuunneltu kunnolla?
Vuorovaikutus yleisöön keskiössä
Kahdeksas albumi markkeeraa bändin lähestyvää 20-vuotisjuhlaa. Se tuntuu absurdilta, Marttila sanoo.
– Vauhti on ollut kova ja aika kulunut supernopeasti: kahdeksan albumia ja yli 900 keikkaa. Mä arvostan todella paljon sitä, että olemme edelleen alkuperäisessä kokoonpanossamme.
– Ja hengissä, Tiilikainen sanoo.
– Ja väleissä, Hakanen lisää.
– Mikään näistä ei ole itsestäänselvyys, Marttila jatkaa. – Se on todella iso asia, että ihmiset ovat antaneet meille albumi albumin jälkeen mahdollisuuden, ostaneet keikkalippuja ja tulleet katsomaan meitä. Myönnän, että totuin jossain vaiheessa siihen, että niin se vain menee.
Pienet tauot ja etäisyydet ovat tuoneet viime vuosina perspektiiviä ja auttaneet ymmärtämään uskollisen kuulijajoukon arvon uudella tavalla, Marttila toteaa.
– On tärkeää huomioida sellainen kliseinen ei-klisee, eli kiitollisuus siitä, että olemme saaneet mahdollisuuden tehdä näin pitkää uraa. Se on todella kova juttu.
Yhtye lähtee ensi keväänä areenakiertueelle, mikä on ainakin yksi tapa juhlia pyöreitä, Hakanen sanoo.
– Se on tällä hetkellä eniten mielen päällä. Haluamme tehdä siitä mahdollisimman hyvän kokemuksen muille ja itsellemme.
Vuorovaikutus yleisön kanssa on suuri syy siihen, miksi bändi on ylipäätään olemassa. Haloo Helsinki! perustettiin kaikessa yksinkertaisuudessaan siksi, että sen jäsenet halusivat tehdä musiikkia ja lähteä keikoille – ei siksi, että haaveissa olisi ollut kuuluisuus.
– Me ihastuttiin musiikissa mun mielestä oleellisiin asioihin, Marttila sanoo.
– Pidimme esimerkiksi vuonna 2019 taukoa, koska olemme halunneet olla uskollisia sille, että jos liekkiä ei löydy, sitten otetaan hetki happea ja tunnustellaan sen jälkeen uudestaan.
Millaista on sukeltaa keikka toisensa jälkeen kappaleiden tunnemaailmoihin? Joutuuko bändi rajoittamaan eläytymistä säästelläkseen voimiaan?
– On siellä ne tietyt biisit, joihin sukeltaa aina yhtä diipisti, Tiilikainen sanoo.
– Kun näkee, että joku itkee eturivissä, siinä on itsellä vähän psyykkaamista, että ”katso nyt johonkin muualle, ettet rupea itse spiidaamaan, saatana”. Mutta on myös joitain biisejä, jotka puuduttavat välillä, koska niitä on soitettu niin kauan ja niin paljon. Olisi vale myöntää, että olisin aina yhtä mielissäni, kun Jos mun pokka pettää lähtee soimaan.
Liven ihana puoli on, että tunteet tulevat ja menevät eikä niitä voi hallita liikaa, Tiilikainen jatkaa. Usein jo se herkistää, kun astelee lavalle ja näkee kaikki keikalle saapuneet ihmiset.
– Joka kerta sydän jättää lyönnin välistä, että huh. Kyllä sitä on kiitollinen niille ihmisille.
Kun bändi treenaa kappaleita yhdessä ennen rundia, ne eivät toki resonoi samalla tavalla kuin livetilanteessa, jossa pääsee peilaamaan yleisön reaktioita, Marttila huomauttaa.
– Lavalla muistaa, että ai niin, tässä biisissä on kyse tästä. Siksi vuorovaikutus yleisön kanssa on kaikkein tärkeintä, ja se pelaa molempiin suuntiin, koska mekin elämme tilannetta yhdessä yleisön kanssa. Jos yleisö on vaikka vähän tunnustelevaa, siitä herää tunne, että jumalauta mä haluan saada ihmiset vapautumaan.
Kuten kaikki työ, myös musiikintekeminen ja keikkailu on välillä rankkaa ja väsyttävää. Kun yhtye perustettiin, kaikki sen jäsenet olivat vielä alaikäisiä ja energia oli täysin eri tasolla kuin nykyisin yli kolmekymppisenä.
– Sen takia olemme pyrkineet fokusoimaan täysillä vain yhteen asiaan kerrallaan, eli joko keikkailuun tai levyn tekemiseen, Hakanen sanoo.
– Mutta vaikka kuinka väsyttäisi tai olisi huono mieli, on aina siisti fiilis nousta lavalle ja päästä vetämään meidän biisejä.
Nykyajan pitkäjänteisyysharjoitus
Kahdenkymmenen vuoden aikana musiikin ja sen kuluttamisen saralla on tapahtunut valtavia murroksia: cd-levyjen ja latauskulttuurin kautta on kuljettu striimaamisen ja sosiaalisen median aikakauteen. Aloittaessaan Haloo Helsingillä oli profiilit Myspacessä ja IRC-Galleriassa.
– On ihanaa, että olemme saaneet aloittaa ennen paineistettua viraalikautta. Saimme keskittyä keikkailemiseen eikä tarvinnut miettiä, mikä trendaa, Tiilikainen sanoo.
Ennen Tiktokia ja Instagramia musiikintekijät olivat usein mystisiä hahmoja, joiden arkielämästä ei tiedetty mitään.
– Ei silloin ollut sitä mahdollisuutta, että nyt mä katson, kun mun lempiartisti tekee aamumeikkiään tai syö aamupalaa, Marttila sanoo.
– Halusimme olla se bändi, josta puhutaan, että nuo ovat todella kovia livenä. Meidän mystisyys oli, että jos haluat saada jotain Haloo Helsingistä, sun pitää tulla keikalle.
Maailma on muuttunut, tahti kiihtynyt ja kilpailu koventunut. Marttilan mukaan uusilla artisteilla ja bändeillä ei ole enää yhtä lailla aikaa raivata tietään ihmisten tietoisuuteen kuin Haloo Helsingillä aikoinaan.
– Meidän eka levy oli ihan ok ja toka ei-ihan-niin ok. Jos puhutaan faktisesta menestyksestä, meille ei todennäköisesti enää annettaisi kolmatta mahdollisuutta. Nuorille artisteille on tosi raakaa, kun ihmiset ovat niin tottuneita siihen kulttuuriin, että koko ajan on jotain uutta saatavilla.
– Pinnan alla on paljon hienoja musiikintekijöitä, joita ehkä pitäisi tuoda monipuolisemmin esiin. Välillä se on niin kapea siivu, ketkä sieltä ylipäätään nousevat, Tiilikainen sanoo.
Haloo Helsinki! ei pidä itsestäänselvyytenä, että sen uudet kappaleet nousevat listojen kärkeen.
– Olemme aina tykänneet tehdä albumikokonaisuuksia. Siksi on erityisen siistiä, kun jotkut kappaleet tulevat todella suosituiksi ja saavat jengin kuuntelemaan meidän albumeita, Hakanen sanoo.
– Tätä kautta voimme tarjota heille uusia sävyjä ja uudenlaisia biisejä, joita he eivät välttämättä muuten koskaan kuuntelisi. Meidän uudella levyllä on esimerkiksi pari countrybiisiä. Koen sen olevan tietyllä tavalla meidän vastuullamme, että tuomme jotain menneestä ajasta tähän päivään.
Tiilikainen toteaa olevansa hieman huolissaan ihmiskunnan kyvystä pitkäjänteisyyteen. Täysimittaisen albumin kuunteleminen on hyvä harjoite siihen, hän toteaa.
– Ja niin, että biisit kestävät yli kaksi minuuttia, Marttila sanoo.
– Juu juu, eikä saa skipata, Tiilikainen lisää.
Äsken viitattujen countrybiisien miksaajana toimi yhdysvaltalainen Vance Powell, joka on moninkertainen Grammy-voittaja ja työskennellyt muun muassa Chris Stapletonin ja The White Stripesin kanssa. Hänen kädenjälkensä kuuluu Supermies– ja Neljä vuodenaikaa -kappaleissa, jotka on miksattu kokonaan analogisesti.
– Mun suosikkiasioita tällä levyllä on Supermies-kappaleen rumpusoundit. Niissä on tiukkaa Amerikan meininkiä, Hakanen sanoo. – Powell on vanhempi meritoitunut miksaaja, jonka työskentelyn jälki kuulostaa hyvällä tavalla erilaiselta kuin monen muun.
– Mä rakastan Supermiestä, Tiilikainen sanoo. – Se on ihana biisi. Levyllä on tosi paljon eri aiheita, ja toivon, että ihmiset löytävät sieltä vertaistukea mihin ikinä sellaista tarvitsevatkaan.
– Tehdään lisää musiikkia, jolla on suuri merkitys ja jossa on merkittäviä aiheita ja hyviä popmelodioita ja huukkeja ja rokkia ja riffejä ja kaikkea, Marttila sanoo. – Pääasia, että jengi tekee musaa.