Verrattuna edellisen eli Another Miracle -nimeä kantaneen levymme julkaisuhetkiin, tuntuu upealta aloittaa levynjulkaisukiertue kunnolla heti viidennen albumimme julkaisun jälkeen. Another Miracle näki päivänvalon keskellä pandemia-aikaa ja soitettuamme julkaisukeikan Helsingin Kulttuuritalolla, jäimme kuuden kuukauden mittaiselle koronaviruspandemian aiheuttamalle keikkatauolle. Nyt The Dark Side of the Moo -levyn nimikkokiertue polkaistaan käyntiin Englannin Stoke-On-Trentistä lokakuun 17. päivänä. Kiertueen ensimmäinen ulkomaiden osio loppuu hieman ennen joulua. Matkan varrella käymme toki Suomessa, mutta reilun kahden kuukauden aikana ehdimme Iso-Britannian ja Irlannin lisäksi käydä ainakin Ranskassa, Saksassa, Hollannissa ja Sveitsissä. Kiertueen Suomen-osuus alkaa puolestaan helmikuussa 2026.
Kiertuetta edeltävät muutamat viikot olemme pitäneet taukoa ja harjoitelleet uuden levyn kappaleet osaksi kiertueohjelmistoa. Edellisen levyn julkaisusta ehti vierähtää viisi vuotta, johtuen muun muassa pandemian aiheuttamista aikataulumuutoksista. Tunnelma on innostunut, kun pääsemme nyt uudistamaan keikkasettiämme ja lataamaan keikoilla heti ilmoille levyllisen uutta musiikkia. Tulevan Iso-Britannian- ja Irlannin-kiertueen keikkapaikat ovat pääsääntöisesti rokkiklubeja, joista muutamat ovat meille edellisiltä kiertueilta tuttuja. Jokaisella keikalla on yksi tai kaksi paikallista kokoonpanoa avaamassa illan ja lämmittelemässä lauteet.
Kiertueen lähestyessä ajatukset vierivät melkein väkisin ajassa taaksepäin vuoteen 2015, kun soitimme ensimmäisiä keikkojamme Britteinsaarilla. Olimme aloittaneet kiertueen toukokuun puolivälissä Brightonin The Great Escape -festivaaleilta. Reissun kolmas keikka oli Lontoon Borderline-klubilla. Legendaarinen klubi on nyt jo jyrätty kenties liikekeskuksen tai kuntosalin tieltä, mutta silloin se sykki hikistä ja innokasta tunnelmaa.
Jännitti todella paljon. Mietin, että nyt olemme seuduilla, joilla omat suosikkibändit kuten Dr. Feelgood, Led Zeppelin, Thin Lizzy, The Police, The Cream ja monet muut soittivat aikoinaan säveliä, jotka ovat merkittäviä palasia kevyen musiikin historiassa. Klubi oli täynnä ja silloinen levy-yhtiön Englannin A&R oli evästänyt meitä, että tunnelma tulee olemaan tiivis. Kyseinen herrasmies oli meitä useasti Lontoossa vastassa ja hänellä oli jokaisella kerralla erilaiset ja todella tyylikkäät aurinkolasit päässä. Hänellä lienee niitä iso ja arvokas kokoelma. Keikka meni hyvin ja jännityksestä hurmokseksi muuttunutta tunnelmaa sulattelimme Sohossa sijainneessa The Crobar -anniskeluravintolassa. Sittemmin olemme soittaneet useita keikkoja Lontoon eri klubeilla ja kyllä siinä kaupungissa on jotain maagista tai ainakin siltä se tuntuu.
On hurjaa ajatella, että olemme soittaneet noilla saarilla kymmenen vuoden aikana monta kiertuetta ja myös festivaalikeikkoja. Vaikka infrastruktuuri paikallisilla keikkapaikoilla saattaa toisinaan olla vanhaa ja kulunutta, on niissä meininkiä. Siellä kiertäessä voi aistia musiikkiperinteen merkityksen ja se tuulahtaa kasvoille viimeistään, kun valot syttyvät ja keikka alkaa.
Tällä kertaa ohjelmassa on yhteensä kymmenen keikkaa Iso-Britanniassa ja Irlannissa. Yleensä on syytä muistutella itseään siitä, olemmeko Iso-Britannian puolella vai Irlannissa. Onko illan keikka Skotlannissa, Walesissa, Englannissa vai mitä lavalla oikein pitikään sanoa? Vuosien aikana on tullut tutuksi, kuinka vakava asia tämä paikallisille toisinaan on. Ja se on toki historian valossa ymmärrettävää. Asian kanssa ei leikitä. Edellisellä kiertueella skotlantilaisen keikkapaikan omistaja kertoi tapahtumasta, jonka aikana joku varsin tunnettu esiintyjä oli buuattu pois lavalta kesken keikan. Hän oli kävellyt Skotlannissa lavalle sonnustautuneena väärään lippuun. Jalkapalloa en ole uskaltanut juuri ottaa puheeksi, mutta Southamptonissa erään rokkiklubin omistaja oli kansalaisuudestamme aivan innoissaan. Syynä olivat legendaariset suomalaiset kilpa-ajajat Jarno ”Paroni” Saarinen ja Teuvo Länsivuori.
On mahtavaa päästä taas kiertämään noita seutuja. Suomesta meitä lähtee kuusi henkilöä, eli soittajat ja ääniteknikkonamme jo kymmenisen vuotta toiminut Antti Laitila. Saksasta ryhmään liittyy jo useammalla kiertueellamme fanituotemyyjänä toiminut Chiara. Lentokentällä survomme tavarat pakettiautoon ja alamme totutella liikenteeseen, joka edelleen jostain ihmeen syystä kulkee väärällä puolella.
Nykyinen “keikkapaku ja hotelli” -yhdistelmä on ollut meille paras ratkaisu Euroopan-kiertueilla jo vuosien ajan. Olemme suunnitelleet kiertuekalustomme niin, että Suomesta tuodut noin 25 erilaista roudauslaatikkoa ja laukkua mahtuvat perinteisen ”splitti-Sprintterin” tai vastaavan kyytiin. Eli perällä on tavaratila ja kyytiin mahtuu 6-8 henkilöä. Joskus aiemmin teimme muutaman kiertueen saksalaisen Mini Tours -firman autolla, jossa oli pienet punkat, muutama penkki ja palkattu kuljettaja. Siinä oli omat hyvät puolensa, mutta punkat olivat aikamoisia telkänpönttöjä. On kohtuullista nukkua yöllä sängyssä.
Tästä muistuu mieleeni ensimmäinen keikkamme Manchesterissa, josta on jo kymmenisen vuotta aikaa. Maltillisen kokoinen klubi oli loppuunmyyty ja olimme tietysti voimiemme tunnossa. Meille kerrottiin, että keikan jälkeen paikassa alkaa klubi-ilta ja DJ täytyy saada lavalle mahdollisimman pian. Olimme vielä takahuoneessa ja yksi bändin jäsenistä suihkussa, kun meille ilmoitettiin, että on aika poistua. Tämä tapahtui niin, että he sammuttivat takahuoneesta valot ja samalla suihku lopetti toiminnan. Eihän siinä muu auttanut, kuin hipsiä kiltisti minibussin kyytiin ja kaikki vaatteet päällä nukkumaan. Keikkapaikan parkkipaikalla ei ollut sähköpistoketta kiertuebusseille, joten lämmitin ei toiminut. Silloin oli joulukuu.
Mutta ei tässä ole todellakaan tarkoitus maalata mitään hirveän ankeaa kuvaa saarilla keikkailemisesta. Ihmiset ovat yleensä todella mukavia ja arvostavat elävää musiikkia erittäin paljon. Keikkoja järjestetään joillain keikkapaikoilla päivittäin ja musiikki on tärkeä osa yhteiskuntaa. Vastaan on tullut toisinaan aikamoisia hahmoja. Dublinissa rumpalimme Skubu meni moikkaamaan naapuripaikassa soittaneen bändin rumpalia. Siellä soitti Brian Downey, eli Thin Lizzyn rumpali oman bändinsä kanssa. Mitä sitä kokenut keikkakettu muuta tekisikään?
Ihmisten murre vaihtelee saarilla voimakkaasti alueen, mutta myös päivän, sään ja juodun oluen mukaan. Välillä on ollut varmasti tilanteita, ettei kukaan ole enää tajunnut mistä puhutaan. Muutamalla kiertueellamme työskennelleen paikallisen keikkajärjestäjän edustajalla oli niin paksu murre, että hänen nimensä ei ihan heti käynyt selväksi. James on kuitenkin lopulta myös meille ihan tuttu nimi.
On vielä yksi asia, joka jo nyt saa tunnelman kihelmöimään. Vesi herahtaa kielelle ja korvissa alkaa soida pubimusiikki. Real ale, eli käsipumpulla tuoppiin pumpattava lämpimähkö ja jokaisella kerralla erilaiselta maistuva juoma. Tämä tuote on saanut orkesterin sisällä lempinimen ”jönssi”, koska se ikään kuin jönssätään sinne tuoppiin kammella. Paikalliseen kieleen sana ei ole vielä tarttunut, vaikka sitä on kyllä yritetty sinne uittaa. Baarityöntekijällä oli hölmistynyt katse, kun orkesterimme jäsen kertoi hänelle kesken lasien täyttämisen: ”We call this jönssing”.
Tästä se taas lähtee – suomalaista kulttuuria maailmalle kilometri kerrallaan!
Teksti: Remmel, kuvat: Steve ’n’ Seagulls
