Pääsiäisenä 1981 Saltzburgin musiikkijuhlilla järjestettiin tilaisuus, jossa suuri yleisö sai ensimmäistä kertaa kuunnella cd-levyn ”vallankumouksellista soundia”. Paikalla oli Philipsin, PolyGramin ja Sonyn johtajia sekä maailmankuulu kapellimestari Herbert von Karajan. Hän julisti uuden aikakauden alkaneeksi sanomalla, että ”digitaalilevyyn verrattuna vinyyli on kuin kaasuvalo sähkölampun rinnalla”.
Seuraavan vuoden kesällä PolyGram aloitti sarjatuotettujen cd-levyjen valmistuksen. Niille taltioitiin aluksi vain klassista musiikkia, mutta pian uutta teknologiaa sovellettiin myös populaarimusiikkiin. Ensimmäisenä cd-versiona julkaistuna popalbumina pidetään Billy Joelin jo syksyllä 1978 vinyylimuodossa ilmestynyttä levyä 52th Street. Suurimman huomion keräsi kuitenkin PolyGramille levyttänyt Dire Straits, joka sitoutui näyttävästi uuden teknologian kampanjointiin. Monien mielestä yhtyeen tuon aikaisten levyjen valtavat myyntimäärät perustuivatkin enemmän kauppalopojen masinoimaan cd-hypetykseen kuin ns. taiteelliseen panokseen.
Cd oli kuin taivaan lahja vinyyliin verrattuna.
Oli miten oli, eräs ensimmäisistä Yleisradioon hankituista popmusiikkia sisältävistä cd-levyistä oli juuri Dire Straitsin Love Over Gold, joka kirjattiin äänilevystön tietokantaan v. 1984 arkistonumerolla CD-000108.
Radiokäytössä cd oli kuin taivaan lahja vinyyliin verrattuna, ainakin jos puhumme yleisessä käytössä olleista levystön äänitteistä. Ei enää huolimattomien lainaajien aikaansaamia rasvaisia sormenjälkiä, naarmuja ja niiden mukanaan tuomia rapsuja ja napsuja, jotka pahimmillaan johtivat levyn paikalleen juuttumiseen. Kyseinen ongelma saattoi joskus johtua myös auringonpaisteesta eli kuten John Hartford lauloi kappaleessa Don’t Leave Your Records In The Sun: ”just one more play, just one more play, just one more play…”
Joten tervemenoa vinyyli. Sen perään ei radiossa itketty, eikä itketä vieläkään, sanoivat levydivareissa orkkuja saavat hipsterit mitä tahansa. Heille ja muille vinyyliuskoon tulleille suotakoon hupinsa, mutta ammattikäytössä – jossa esimerkiksi kansitaiteella ei ole juurikaan merkitystä – cd hakkaa vinyylin mennen tullen. Cd on iPodin ohella erinomainen formaatti myös silloin kun joku (esimerkiksi minä) kerää musiikkia eikä levyjä.
Mutta ei cd-levykään tykkää siitä jos sen käyttäjä heittää sen ilman kantta alassuin lattialle tai että sitä käsitellessä popsitaan samalla metvurstileipää. Kutakuinkin tuollaisiin johtopäätöksiin voi tulla joidenkin Ylen äänitteiden kuntoa ihmetellessä. Ja jotenkin niitä naarmujakin näyttää yhteiskäytössä syntyvän siinä määrin, etteivät huippuluokan studiosoittimienkaan virheenkorjausjärjestelmät niistä selviydy.
Ja sitten on aina se inhimillinen tekijä.
Muistan kuin eilisen päivän sen kerran kun kesäkuussa 1983 valmistauduin Rockradion suoraan lähetykseen, jossa tarkoitukseni oli esitellä ZZ Topin uusin albumi Eliminator. H-hetken lähestyessä avasin cd-kotelon asettaakseni levyn soittimeen, mutta kotelo olikin tyhjä! Levy oli jäänyt työhuoneeni soittimeen, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta saada sitä sieltä, joten ZZ Top -uutuuden esittelyn sijaan piti ruveta improvisoimaan jotain muuta. Vinyylin kanssa ei koskaan olisi voinut käydä niin, sillä levyn puuttumisen olisi huomannut heti levykannen painosta.
Nykyään suuri osa Ylen äänitteistä on taltioitu digitaaliseen muotoon ja niiden käyttäminen on helppoa kuin heinänteko. Olen silti hieman skeptinen, sillä jotain pelottavaa on äänitteessä, jota ei voi pitää kädessä. Mitä jos ne pääsevät jotenkin tuhoutumaan? Mistäs sitten saadaan uudet tilalle?
Eivät ne voi tuhoutua, vakuuttelevat insinööri. Ne säilyvät vaikka kymmenen tuhatta vuotta. Siis vähän niin kuin ydinjätteet Suomen peruskalliossa? Eihän niillekään voi mitään tapahtua? Eikä Titanicin uppoamisenkaan pitänyt olla insinöörien mukaan mitenkään mahdollista…
TEKSTI: Jake Nyman
LISÄÄ LUETTAVAA:
KUUKAUDEN JUTTU:
VINYYLI PITÄÄ PINTANSA