Ilahduttavaa rupisuutta. Heittäytymistä. Riskinottoa. Korkeaa liitoa, syvää louhimista ja toivottomia mahalaskuja.
Kauko Röyhkä & Narttu viritteli konettaan kesän festarikeikkoja varten Tavastian maanantai-illassa. Kyseessä oli pienimuotoinen treenikeikka. Nartussa soittivat Tommi Viksten ja Jarmo Heikkinen kitaroita, Mats Huldén bassoa, Heikki Tikka rumpuja ja Pekka Gröhn koskettimia. Kyseessä ei ollut tappiin saakka hiottu festarishow, vaan rajojaan tutkiva ja repivä rockbändi, mutta rento sellainen. Sitä se ikä teettää. Ne mahalaskut eivät aiheuttaneet bändissä minkäänlaista kriiseilyä, vaan hyväntahtoista hymistelyä.
Soundi oli jo festarikuosissa, eli rummut tulivat lujaa. Ajoittain bassorumpu tuntui pienessä huoneessa lead-soittimelta. Tikka oli kovassa vedossa koko illan. Jokerina toimi Mats Huldénin bassosoundi, jonka alataajuudet olivat välillä jossain liesussa. Niinä hetkinä basso natisi kuin amfetamiiniaddiktin hampaat ja ainoa botne äänikuvassa tuli bassorummusta. Välillä se taas löytyi ja sen myötä myös Huldénin otteen funkki.
Alkusetti bändiltä meni hiukan kompuroiden. Esimerkiksi Maa on voimaa kuulosti aika rajulta, juuri bassosoundin outouden vuoksi, eikä sen murhaava groove oikein löytynyt missään vaiheessa. Jotain tapahtui, kun Narttu alkoi soittamaan kappaletta Mielummin vanha kuin aikuinen. Asiat alkoivat asettua urilleen. Bändi oli selvästi omimmillaan kovimmissa rypistyksissä ja helisevimmissä popeissa.
Paska kaupunki toimi upeasti ja Röyhkän toteava, mutta vapautunut ote toi mieleen Mark E. Smithin. Se, että bändi jyysti aika autistisesti, ei haitannut. Encoren kolmas ja viimeinen biisi oli The Stooges -hengellä turboahdettu Kanerva. Myös Lauralle toimi upeasti.
Ruosteinen kuu meni metsään ja loppu hiipui jonkinlaiseksi krapulaiseksi The Doors -jamitteluksi. Riskejä on otettava, jos mielii saavuttaa ne korkeimmat huiput. Myös yksi omista Röyhkä-suosikeistani eli Kanavaan hukkunut, jonka bändi soitti nyt livenä ensimmäistä kertaa koskaan, oli niillä rajoilla.
Nartun setistä saa heittämällä aika pomminvarman festarisetin jo tämäniltaisen perusteella. Meno oli noin 66 prosenttisesti rautaa. Poistamalla epävarmempia vetoja saadaan helposti kasaan 45 minuutin iskusävelkimara, mutta toivon, että yhtye silti kokeilee niitä hankalampia biisejä jatkossakin. Livenä ja riskillä. Jos esimerkiksi Ruosteinen kuu lähtee tavalla, johon se ihan alussa vihjasi, siitä tulee hieno elämys.
Vuosimallin 2012 Narttu ei kuulosta vain tribuutilta omalle itselleen. Se kuulostaa bändiltä.
ARTTU TOLONEN