Kun aletaan listata rockbändien solisteja, jotka oikeastaan eivät osaa laulaa, Dexter Hollandin nimi kuuluu tämän listan kärkisijoille. Holland ei ollut laulutaidoiltaan kaksinen artisti The Offspringin nousukautena 1990-luvun alussa, eivätkä kuluneet kolme vuosikymmentä ole parantaneet tilannetta.
Levyllä kaikenlaiset vireongelmat voi korjata kätevästi kohdilleen, mutta keikkaolosuhteissa totuudella on tapana tulla julki. Niin kävi myös Helsingin Jäähallissa, kun Offspring vieraili Suomessa lokakuun alussa.
Holland huusi osuutensa mikrofoniin urheasti kurkunpäätä puristaen ja kaikkia maailman lauluopettajien ohjeita uhmaten. Erityisen paljaasti punk-veteraanin puutteet tulivat ilmi, kun sähkökitarat vaimenivat ja Holland esitti haikean Gone Awayn yksin flyygelin avustuksella. Sanotaanko näin, että tällä esityksellä voisi tulla laulukilpailuissa tuomareilta kipakkaa palautetta.
Sellainen on kuitenkin rock’n’rollin voima, ettei moisella pikkuseikalla ollut Jäähallissa juurikaan merkitystä. Holland ei kenties paini taitojensa puolesta samassa sarjassa Freddie Mercuryn kanssa, mutta miehen ääni sopii jetsulleen Offspringin soundiin. Ja voi veljet, miten tehokas soundi se onkaan.
Lue myös: The Offspring ja Simple Plan Helsingissä – katso kuvat keikalta
On aina riemastuttavaa lähteä keikalle tyhjin odotuksin ja yllättyä iloisesti. 1980-luvun puolivälissä perustetussa Offspringissä on mukana enää kaksi yhtyeen suuruusvuosilta tuttua muusikkoa, Dexter Holland ja kitaristi Noodles, ja näiden molempien ikä huitelee kuudenkymmenen hujakoilla. Onko aika ajanut tyystin yhtyeen ohi? Vielä mitä: Offspringin keikka osoittautui mitä parhaimmaksi piristysruiskeeksi pimenevän syksyn keskelle.
Offspringin edellisestä hittibiisistä on kulunut jo tovi, mutta vuosituhannen vaihteen molemmin puolin yhtye ehti tehtailla niitä senkin edestä. Bändin settilista on melkoista popahtavan punkrockin ilotulitusta: kun orkesteri pystyy laukomaan katsomoon sarjatulena sellaisia ilopillereitä kuin Pretty Fly (for a White Guy), Come Out and Play, Original Prankster, The Kids Aren’t Alright ja Hit That, pysyy keikan jännite tehokkaasti yllä alusta loppuun. Koko ajan tuntuu siltä, että bändillä on vielä yksi ässä hihassaan pöytään lyotäväksi.
Orkesteri kurotti keikan puolivälissä myös rockmusiikin klassikoiden suuntaan. Holland ja Noodles halusivat osoittaa kunnioitusta edesmenneelle Ozzy Osbournelle, ja tämän johdosta yleisö sai kuulla pätkiä niin Paranoidista, Crazy Trainista kuin Electric Funeralistakin. Kaupan päälle tarjoiltiin Ramones-laina I Wanna Be Sedated.
Offspringin keikka toimi mainiona esimerkkinä siitäkin, miten paljon lisää pienet ylimääräiset sovituskikat voivat tuoda rockbändin soundiin. Yhtyeessä vuodesta 2019 asti vaikuttaneen Jonah Nimoyn tehtävänä on maustaa biisejä kaikenmoisilla perkussiosoittimilla, ja nämä antoivatkin kappaleisiin kosolti lisää groovea. Mitä perkussiopuoleen tulee, vuodesta 2023 alkaen orkesterin rumpalina toiminut Brandon Pertzborn osoittautui erinomaisen väkeväotteiseksi takojaksi.
Offspring teki sen, mitä jokaiselta rockbändin keikalta odotetaan: se tempaisi yleisön mukaan viihdyttävälle matkalle, jonka aikana arkielämän vaatimukset häipyivät hetkeksi mielestä. Mukaansatempaavat biisit, konfettisateet, yleisön yllä lentäneet neonvalo-zeppelinit ja yhtyeen keskushahmojen ikinuori asenne takasivat mainion show’n, josta esiintyjätkin näyttivät nauttivan.
Kun viimeiseksi encoreksi säätetty Self Esteem päättyi, tuntui kuin olisi saanut tujun annoksen valohoitoa halloween-kelien keskelle. Enempää ei pop-punkilta voine pyytää.
Soundin työryhmä: Saku Schildt (teksti), Jenni Schildt (some)